Sukulaisia etsimässä.

27.6.2021 14.44

Edellisen blogini jatkoksi sopii hyvin tämä Tommi Toijan ” Bad bad boy”, Pissaava poika, se ilahduttaa tällä hetkellä Jätkäsaareen tulevia turisteja. Suomalainen taidemieltymys ei ehkä aina sovi yhteen ulkomailta tulevan kanssa, mutta saahan sitä ihmetellä muuttuvaa maailmaa, joka ei miesten kohdalla kovinkaan paljon muutu, tämä poika pissaa kadulle.

Monenlaisia juhannuksia on koettu, tämä nyt meinasi olla ”yksi monista”. Alati muuttuva Helsinki on ollut kamerani kohde, kaupunki muuttu silmissä.

Mutta Jätkäsaaren muutoksia olen nyt kuvannut sen verran tiheään, että jokin toinen paikka olisi ollut miellyttävämpi juhannuskohde kuin taas kerran nuo nosturit ja tiesulut! Mutta ei, sinne se auto taas kaarsi! Ehkä minun viileän tuskastunut ilmeeni aiheutti pyörähdyksen Lauttasaareen päin, mutta tuskinpa ilmeeni suuresti parani, sillä yleensä tuon tuloksena on sotkuinen tieremppa Tapiolan suunnassa! Eipä silti, kiehtovaa on seurata Tapiolan liikennesekoilun selviytymistä, ihailen aina ajatuksissa suunnittelijoita ja heidän viivojensa osumista oikeisiin kohtiin, mutta en Juhannuksena!  Auto ei sitten kuitenkaan suunnannut noille reiteille ja minä suuntavaistoton katselin hiljakseen, että no, nythän tässä mennään kotia kohti, siellä on varmaan kohta tulossa jonkun sortin urheilukisa!

Maisemat alkoivat muuttua vihreämmiksi, tietyö katosivat ja kuski kysäisi , jotta mahdanko arvata, minne olla menossa?! Mistäs minä, vaihtoehtoina näkyi olevan Hankoa, Turkua ja muuta.Autot olivat kadonneet, liikennettä ei ollut, pientareet kukkivat jahdattua lupiinia, väliin valkoisenaan päivänkakakkaraa tai punaisenaan tervakukkaa, alkoi olla vähän juhannustunnelmaa. Ruman Forssan läpi kohti Ypäjää, mitä siellä?! Siellä on suuri puukirkko ja sen vieressä hautausmaa,

jossa lepää miehen isovanhemmat, muutakin sukua on kuopattu samaisiin multiin. Eipä ole ensimmäinen kerta –ja tuskin viimeinenkään- kun Juhannusta vietetään kuljeksimalla hautoja katsellen!

Mutta ennen kuolleita, oli ohjelmassa käydä katsomassa muutama elossa oleva, ei ihan sukulainen, mutta joku etäinen, joka sukulaisen taloa asustaa!

Auto kurvasi vanhaan ränsistyneeseen pihapiiriin, jossa navetan ovessa komeilli hevosen kuva ja komento, ettei sisään sovi tulla!

Vanha talo pihapiireineen oli miehelle lapsuudesta tuttu, ovesta sisään siis ja kyselemään! Oltiin todella maalaismaiseman sisällä, sillä ihan kuin ennen vanhaan, ovi ei ollut lukossa. Mies koputti, avasi oven ja astui sisään! ”Päivää taloon!” ja siellä mummo istui kiikkustuolissa, sokea koira kerjäsi rapsutteluja keittiön ovella. Jotain se sykähdytty sisällä, ajatella, että vielä tuollaistakin on! Talon isäntä tuli autolla pihaan ja esittelyn jälkeen juttu alkoi luistaa muistelujen merkeissä.Ilta alkoi jo olla pitkällä, mutta muistelut jatkuivat viereisen talon kuulumisista, sekin oli lapsuudesta tuttu talo! ”Kyllä sinne voi mennä, emäntä on oikein mukava ihminen!”  Sinnepä siis, sielläkin ovi oli auki, sisällä meidät otti vastaan nuori mies, joka kylläkin seisoi hyvinkin haara-asennossa toivottavamassa tulijat sisään, nuori mies osoittautui poliisiksi Sipoosta, oli tullut äitiään katsomaan.Hän kuunteli pitkän kaavan mukaista kertomusta, miten tulijat liittyivät paikkaan ja taloon, tunsiko talon historian ennestään, jos ei, niin nyt tunsi! Pihapiirissä oli pihasauna ja sieltä ”se mukava emäntä ” pyyheliina kaulalla tuli tervehtimään tulijoita, kahvitkin olisi keittänyt, mutta siihen emme sentään kehdanneet! Jotenkin oli niin vanhanajan maalainen olo! Monet muistot hulvahtivat mieleen, jopa aitan palvikinkun tuoksut, hassua, miten se ihmismieli toimii.

Matkalla takaisin kotiin oli sadetta, ukkosta ja aurinkoa.Kuunneltiin Juhannuksen toivelevyjä, vanhaa oman aikamme tanssimusiikkia, ihmetellen , miten sitä voikin muistaa sanat niin moniin iskelmiin! Kuten ”Luona vanhan veräjän”, Eila Pielisen laulamana, sekä sävel että sanat olivat takuuvarmasti mielen tallessa, vihko, joihin sanoja kerättiin on jo kadonnut aikaa, samoin lauluääni, mutta aina sitä voi verrytellä autoradion tahtiin.

Kotona odotti melkein tyhjä jääkaappi, mikä alkaa olla normaali juttu näiden eläkeläisten kaapissa. Ruoka ei enää kiinnosta kuin vatsantäytteenä. Parvekkeella istuessa nenään saattaa lemahtaa tiukka sipulin  haju, se riittää päivän ruokailuksi! Samoin moninaiset ja monet ruokakuppilat hajuineen, tuoksuineen kävelylenkin varrella vievät mieluummin ruokahalun kuin herättävät sen! Vihreä salaatti ja lasi piimää, siinä se on. Illalla ehkä jäätelöä mustikoiden kanssa.Mies laihtuu, vaimon kilot pysyvät ennallaan, yhdessä olemme ihannepainoisia.

 Telkkarista tuli elokuva pohjanmaalta , sama vanha ”Pohjalaiset” uusinta versiona , nyt nimeltään ”Härmä. Siinä menoa siunaillessa, mies ilmoitti, jotta eihän tuo eroa millään lailla Mafiasta! Niin kai, ja tuota pohjalaista tyyliä me suomalaiset ihailemme! ”Vaasan veri ei vapise ” ja sitä rataa.Sieltä se on minunkin mies.

"Vihreä vessa"

 

23.6.2021 22.58

Hesan helleputki on tyhjentänyt aivot ja olo on ollut mitäänsanomaton , ei edes tämä kanava ole suuria aatteita antanut. Mutta tänään se repesi! Istuimme kahvia litkien parvekkeella, kun yllättäen taivas alkoi tummeta ja eipä kauaakaan kun jo jyrähteli ja salamoi! Upeaa näytelmää kesti puolisen tuntia, ilma raikastui ja sateen kesäinen tuoksu sai hengittämään syvään. Pannu tyhjeni, pullat oli syöty ja sade lakannut!  Viikon minä olen viettänyt parvekkeellani yötä myöten, kirjaa lukien, mutta nyt tuli kiire! Vaatteet päälle, kengät jalkaan ja liikkeelle, sillä jo huomenna olo voi muistuttaa taas nihkeätä saunaa! Eipä silti, minähän rakastan saunaa, mutta siihen kuuluu ehdottomasti se järvi! Ja sitä ei nyt ole kuin Juhannusmuistoissa ja niistäkin on jo kauan.

Siispä  kasasin luetut kirjat kassiin ja astelin mäkeä ylös Kallion kirjastoon,

voi että tuntui hyvältä! Uudet lainat toin takaisin kotiin ja lähdin kävelykierrokselle Tokoinlahden ympäri. Litroittain vettä ja pannullinen kahvia aiheutti hälytyksen alakerrassa, joten etsimään helpotusta asiaan. Hesarissa oli suuri artikkeli helteestä nauttivan porukan vessakulttuurista, jota ei kuulemma ollut. Tokoinlahden puistossa on yksi  ”vihreä vessa” ja kaupunki tietysti toivoo nurmella kesää viettävien sitä käyttävän.Vieressä on myös lasten leikkipuisto, jossa muistan opettaneeni Pikkumiehelle ”puskapissaamista”, sillä puiston helpotuslaitosta ei voi suositella lapsille. Kenelle se on siis tarkoitettu? Otinpa siitä selvän. Rahaa ei tarvita, oven vieressä on nappi, jota painamalla ovi aukeaa.  Isompi vessa näyttää olevan tarkoitettu ”naisille, miehille ja vauvoille”, hienoa, siellä on siis vaipanvaihtopaikkakin! Ovi aukesi ja nähdessäni mitä näin, olin kyllä livahtamaisillani lähimpään puskaan!

Mutta hätä ei lue lakia ja varovaisen helpotuksen jälkeen jatkoin kävelyäni. Mietin siinä, että minä olen aina puoltanut ilmaisia vessoja, ne kuuluvat sivistyneen kaupunkikulttuurin piiriin!  

Kiersin Tokoinlahtea, joka minusta on yksi Helsingin kauneimmista rannoista.Sen toisessa päässä rantaa reunustavat kauniit puna-ja valkokukkaiset ruusupensaat. Syksyllä ne saavat punaiset ruusunmarjat lintujen ruuaksi ja minun silmien iloksi. Löytämäni uusi toiminto kertoi , että punainen kaunis kukka ei ollut se tuhottava vieraslaji, vaan jokin ”jugoslavian ruusu”, mistä onnellisena otin muutaman kuvan lisää, ne saavat säilyä!

Klikkasin sitten tällä kotosalla tarkistaakseni ruusun nimen ja se pahus ilmoitti nyt ihan kahteen kertaan , että kuvan ruusu on vieraslajina tunnettu ”kurtturuusu”, joka pitää hävittää Suomen maasta ensi vuoteen mennessä! Sekoilee siis tuo hieno äppikin, ehkä sekään ei tykkää, kun Suomessa viihtyvä ja hyvin kaunis ja tuoksuva ruusu on hävityksen listalla! Sääli, meillä kyllä riittää huonosti viihtyvää kotoperäistä!

Kauniisti heijastuvaa lahtea ihaillen

kävelin hitaasti Kasvitieteelliseen päin. Sen nurkalla on toinen ”vihreä vessa”ja sinne tein uuden varovaisen  tarkistuksen.Hämmästys oli suuri, sillä vessa kiilsi puhtautta! Aivot raksuttivat, että miksi näin?! Ilmainen sekin, mutta oliko paikalla noin suuri merkitys? Rantoja kuljeksien mietiskelin ratkaisua tuohon, voisko olla kaksi ”vihreää vessaa” seudulla, jossa käyttäjiä on runsaasti? Voisiko silloin toinen olla rahalla tai bussikortilla avautuva, jolloin se luultavammin säilyisi piikittäjiltä ja muulta sekoilusakilta?! Vai onko tämä jo sen kuuluisan ”eriarvoisuuden ” sisällä?! Eriarvoista sekin, ettei sinne tavallinen tallaaja voi mennä asiaansa hoitamaan!

Kaupungin päättäjien onneksi korona on helpottanut ravintoloiden aukioloaikaa

ja kohta kävelylenkkejä voi pidentää pissavälejä pidemmälle, onhan se kaupungille halvempaa saada lenkkeilijät piipahtamaan kahvikupposelle muun asian lomassa, kuin pystyttää uusia ”vihreitä vessoja”! Meille naisihmisille kun on paljon hankalampaa tuo ”puskapissaaminen”!

Tästä nyt tuli tällainen vessapainotteinen juttu Juhannuksen kunniaksi ! Asia kyllä nousee niiden tärkeiden juttujen joukkoon, sillä meistä ei kukaan ole umpio, helpotuslaitosta tarvitsee jokainen, Juhannuksenakin!

Hauskaa Jussia kaikille, nauttikaa kesästä, kerätkää roskanne ja viekää pois, jos lähiroskikseen ei mahdu ja jättäkää kurtturuusut kukkimaan!

 ”Vie mennessäs, tuo tullessas ja siivoa huomatessas!” 

Mitä he lupaavat.

 

12.6.2021 23.49

Huomenna on Kuntavaalipäivä , mutta valistuneena äänestäjänä olen ääneni jo antanut ennakkoon. Ketäänhän en tunne, joten kurkistin Vaalikoneeseen ja  sain sieltä aika yllättävän vastauksen! Nuori nainen ja yhteensopivuus 84%, aika paljon siis. Puolue oli yllätys, mutta mitäpä siitä, jos tämä nainen ajaa asioitani samalla ajatuksella itseni kanssa, ei kai voi parempaa äänestää! Joten sinne meni ääni! Uteliaana seuraan huomenna , onko joku muukin samaa mieltä.

Vaalipaneleita tuli seurattua aika tiiviisti, liekö jollain lailla ikään liittyvä juttu, sillä enhän ole tunnistanut itseäni polittikan seuraajaksi. Mielenkiintoisia tilanteita, hauskojakin, sillä selväksi on tullut, jotta kuntia on, niille luvataan taivaat ja maat, mitä nyt raha joskus tuottaa vaikeuksia. Tahto on hyvä. Kuten koulujen asiat, jotka siis laitetaan kuntoon, mitä se sitten lopulta tarkoittaakin. Nyt vain peukut pystyyn, ettei se tarkoita sitä , mitä Minna Lindgren viimeismmässä kirjassaan ennustaa!

Lindgren on kuin noita, hän kirjoitti Ehtoolehto-kirjoissaan utopistisiltä tuntuneista jutuista, niille naureskelin, että ”johan keksit”! Ja siiten kohta huomasin, että ne kummajaiset olivat kaikki toteutuneet jo. ”Aina on Toivoa”-kirja on kuin jatkoa noille vaalipaneelin keskusteluille, kaaosmainen byrokratia ja uudistukset opettajien (joita ei enää ole) näkökulmasta pelottavat. Asiakas-oppilas on se joka määrää ja se määrää, että koulu on turhan hankala, eihän noilla opeilla tee enää mitään! Kukaan ei enää osaa kirjoittaa tai lukea, tarvittava tieto saadaan netin kuvista ja äänestä. Allekirjoituskin hoituu peukalonjäljellä.

” Amandan, Kuutin ja Aavan hylkääminen oli sujunut kitkatta, sillä heidän korkeasti koulutetut vanhempansa tämänhetkisine puolisoineen päättivät itse hoitaa lasten opetuksen nähtyään, miten hirvittävän helppoa se oli Suomen opetus- ja peliministeriön markkinoimilla etäopetusalustoilla. Lapset leikkivät kotona erilaisia nettipelejä ja vanhemmat tarkkailivat heitä työkoneiltaan. Ruuhkavuosiksi sanottiin sitä, kun työntekijällä oli yhtä aikaa kamera valvomas sa iäkkäitä vanhempia, omia lapsia, kesämökkiä ja lemmikkejä. Tehokkaimmat ehtivät vielä seurata merikotkia ja norppia työnteon ohessa.”

Tässä lainaus siitä kevyemmästä päästä koulumaailmasta vuonna noin 2030. Ei siis kovin kaukana tästä päivästä. Asiakasoppilaat ovat Pikkumiehen ikäluokkaa,  entinen ruotsin ja terveystiedon opettaja omaa ikäluokkaani ja kirjan nimihenkilöt, Aina ja Toivo 97-vuotiaisina tätieni ikäluokkaa, virkeitä vanhuksia, jotka keksivät  räpätä totuuksia 50-luvun koulumaailmasta! Ja miten siinä sitten käykään, se on minulla vielä kesken, mutta luulenpa , että saatetaan jopa palata ”vanhan ajan koulumaailmaan” läksyineen ja pulpetteineen! Minnan teksti on suorastaan läkähdyttävän runsasta, sujuvaa, mutta kyllä se tämän eläkemummelin aivot laittaa lujille!

Keskimmäinen on ollut Suomessa, ensin viikon karanteenissa lennon jälkeen, sitten viiskytjuhliaan viettämässä upeassa mökissä mahtavan luonnon

keskellä ajatuksena pitää kunnon suku-ja ystäväkekkekrit. Eihän se niin mennyt, korona sotki kaiken. Kymmenen henkilön kanssa saunottiin, uitiin ja nautittiin siitä kuuluisasta kesäkuun helteestä, jonka hän aina saa aikaseksi, niin nytkin. Viimeinen viikko on mennyt Pikkumiestä paapoessa ja huomenna on kotiin lähtö. Ei kuulemma harmita, sillä Sveitsissä odottaa uusi kaunis koti järven rannalla. Uimareissut alkavat heti ja jatkuvat ehkä läpi vuoden.Kadehdittavaa.

Korona sotki ihmisten tapaamiset, mutta syksyllä on uusi yritys, joten ottakaa rauhallisesti koko suku ja ystävät, ei hän ole teitä unohtanut! Tässä viestien vaihdossa olen huomannut, että jotkut vanhat asiat ovat parempia kuin uudet! Esimerkiksi postikortti on siinä hyvä, että sen voi ottaa käteen, lukea mahdollisen viestin onnitteluineen ja toivotuksineen, tai vain tervehdyksen allekirjoituksineen, kun sellaisen tämä sukupolvi vielä toistaiseksi osaa kirjoittaa! Sähköiset viestitykset katoavat bittiavaruuteen, niistä ei jää käteen muuta kuin koneen pinnalla seikkaileva siitepöly! Onnellisessa tapahtumassa jäljelle jää sentään se sormenjälki, kunnes siivousvimma iskee.

On ollut kuuma. Mies ilmoittaa, että kuumuudesta ei saa narista, mutta minulla on KUUMA. Ja taitaa olla Alma-koirallakin turkkinsa kanssa. Kävelimme eilen Tokoinrantaa Koirapuistoon, jossa Almaa odotti viisi vikkelää poikakoiraa ja meno oli villiä ja vapaata! Lähellä olevan patsaan reunalla oli juhannusruusut komeassa kukassa, siihen houkuttelin Alman poseeraamaan.

Musta koira ja valkoiset ruusut, kaunista. Katselin sitten otettuja kuvia, hyvä ettemme tappaneet koiraparkaa, siinä se istuu kieli läpättäen kumuudesta! Hengissä säiltyi.

Anopin nimipäivä, päivä jonka hän kirjoitti antamaansa Syntymäpäiväkirjaan. Päivän kunniaksi tuli nautittua keskimmäisen toiveesta uusia perunoita ja voikastiketta, vaasalainen herkku, jota ei keskisessä Suomessa tunnettu.Hyvää oli.