tiistai 22. joulukuuta 2020

Hyvää Joulua !


 Eilisen Hesari kirjoitti pitkän jutun siitä, kuinka tärkeitä ihmiselle ovat rutiinit, kuinka ne tuovat turvallisuuden tunteen lapseen, varsinkin tänä aikana, kun elämä ympärillä muuttuu ja mikään ei ole pysyvää.

 Olen jouluihminen ja rutiinien noudattaminen on tärkeää. Lapsuuden jouluista ei juuri rutiineja jäänyt noudatettaviksi. Kaksi joulua on jäänyt mieleen kauniina muistona, toinen  Vaarilassa, kun  Joulupukki toi minulle tummanruskean huopalakin, jossa oli oravannahkareunus ja kirkkaan punainen silkkivuori.Toinen oli kotona, pukinkontissa oli valkoinen flanellipyjama ja tiesin äidin sen ommelleen. Sitten on niitä jouluja, joita en välitä muistella, siksi jouluni ovat minulle niin tärkeitä. Satujen joulut, sellaisen haluaisin kaikille maailman lapsille. Sydän särkyy lukiessa uutisia leireistä, joissa näkyy vain mustia hahmoja ja helmasta kiinni pitävä pieni lapsi. Tai katsellessa televison mainoksia, joissa  kirkassilmäinen lapsi on laitettu pyytämään apua koulunkäyntiin tai kylän kaivoon. Kun en voi kaikkia auttaa, en edes täällä kotimaassa.

Puhutaan lapsen mielestä ja joulusta, tunteet ja muistot, ne nyt kulkevat käsikädessä juuri joulun aikaan. Missä vaiheessa ihminen alkaa kerätä ympärilleen muistoja, tavaraa, joka tuo mieleen tärkeän ihmisen tai ajan, paikan, jolla oli merkitystä? Onko se vain minun ikäpolveni juttu ja katoaako muistojen kerääminen tämän sukupolven myötä unholaan? Hävittämisen vimma on suuri. Mutta kaikkea ei tämäkään polvi onnistu hukkaamaan, minun poistuessani tästä maailmasta tulen jättämään perillisille monenmoista muistoa, joista suuri osa koskettanee heidän tunteitaan ja muistojaan ja ehkä siten saattavat jäädä elämään. Ei tavara itsessään ole tärkeä,  siitä tulee minulle tärkeä siinä vaiheessa, kun antaja on siirtynyt muille maille. Minulla on aina ollut näitä "tärkeitä tavaroita" ja osasta on jo muodostunut rutiini, joka kuuluu eri juhliin, kuten Pääsiäiseen, Juhannukseen ja nyt Jouluun.


Punaiseen, vuosia sitten kuolleen Essu-tädin jouluksi antamaan kannuun leivon joka joulu pipareita, joidenka reseptin olen saanut PirjoVapulta, hänkin jo ollut poissa vuosia. Tavallisia pipareita kerään siniseen maljaan, jonka ystäväni Riksu on joskus tuonut, häntäkään ei enää ole. Hörri-mummia muistuttavat mustuneet tonttukynttilänjalat, ei niitä voi pois heittää, vaikkei niihin enää kynttilöitä olekaan saatavilla!

Seinäni ovat täynnä tauluja, joita katsellessa muistot niiden tekijöistä valtaavat mielen, osan jo mentyä pilvenreunalle seuraamaan elämäämme täällä harmaassa ja sateisessa Helsingissä. Ja ihan oma lukunsa on sitten valokuvakansiot, joita miehen kanssa usein selaillessa haikeus elämän lyhyydestä muistuttaa, että elä nyt, huomista ei ehkä enää ole.

Tämä joulu on koronajoulu, meillekin, vaikka pöydässä istuvat samat  sukulaiset kuin edellisenäkin jouluna, etäisyyttä pitäen. Tyttäristä kaksi on läsnä, kolmas viettää jouluaan Rapakon takana tavaksi jo muuttuneena, Suomi on kaukana ja nyt vielä kauempana.


Pikkumies odottaa kovasti joulupukkia tulevaksi luultavasti viimeistä vuotta, mutta taitaa pukin odotus jäädä tonttujen öiseen piipahdukseen ja sen kuuluisan "Tyynelän pussin" jättämiseen oven taakse.Tämä Tyynelän pussi on peräisin ihan aikojen alusta, kun joulut vietettiin Jyväskylässä ja kaupungin suurin tavaratalo oli nimeltään Tyynelä! Historiaa ja muistoja siinäkin.

Pukin puuttuminen unohtunee vikkelään, sillä perheessä on uusi jäsen, kahdeksan viikkoinen musta villikisennäköinen, joka sekin pääsee osallistumaan jouluiloon, jos ei nyt ihan ruokapöytään asti, mutta lähelle kuitenkin, eihän tuolta ihanuudelta voi mitään kieltää! Ja ehkä sieltä Pukin kontista löytyy jotain makoisaa pureksittavaksi Almallekin, Pikkumiehellekin, vaikka "vähän hän on ollut levoton ja vikkelä luokassa, kun se on niin kivaa!"Mummin mielestä opettaja vaan ei hallitse, eihän Pikkumiehessä ole ainuttakaan vikaa! Ihana kaveri ja piste.


torstai 17. joulukuuta 2020

Lumiunelmia.

Olipa kerran, kauan sitten lunta.

Minulla ei ole näyttelijä, nimeltä Eemeli, minkäänlaista suhdetta, mutta toki nimi on meillä perheessä ollut tuttu! Kauppias-mies oli jossain tilaisuudessa ja siellä oli myös "kansan naurattaja Eemeli". Vanhin tytär taisi olla silloin Pikkumiehen ikäinen ja pääsi isänsä mukaan tapaamaan Eemeliä ihan syliin asti! Ja sekös oli suuri  juttu tytön elämässä, sitä hän ihmetteli suuntaan jos toiseen, että "kuinka iska voi tuntea EEMELIN!" Enää ei taitaisi Eemelin syli olla niin suuri juttu, mutta siihen aikaan Eemeli oli jostain kumman syystä hyvin suosittu juhlakalu!

Meille näytettiin taas tänään suomi-filmi, otsikolla "Ei se mitään , sanoi Eemeli!" Ajattelin vain vilkaista, suuria toiveita ei elokuvan tasosta ollut, mutta jäinkin löysään hirteen. Ja minkä takia?! Elokuva oli filmattu 1962 ja kuvassa näkyi upeaakin upeampi valkoinen talvi, joka oli kuvattu Vantaalla! Ei ollut hiekalla sotkettuja teitä, oli puhdasta, valkoista ja paljon lunta! Tämä ilmastojuttu on nyt hukannut Hesan talven, sitä on katsottava televisiosta ja muisteltava, että olipa kerran vaan ei ole enää! Elämän muuttumisesta tulee auttamatta mieleen lasten harrastusten kääntyminen keski-Euroopplaiseen suuntaan, onko se kavennusta vai lisää, sen näyttää sitten tulevaisuus. Minä kuitenkin olen onnellinen, että Pikkumies on saanut kokea luistelemisen ja hiihdon, kumpikin on nyt vaakalaudalla kadota harrastusmahdollisuuksien kartalta eteläisessä Suomessa.

Systeri täyttää huomennna seisemänkymmentäviisi.

Korona uhkaa siirtää juhlat kevään puolelle ja toivottavasti niin, sillä jouluaatto on vain viiden päivän perästä ja olemme kaikki riskiryhmäläisiä, ikää on jokaisella meidän joulupöytään tulijalla. Keskimmäinen on tulossa Sveitsistä, hän kävi testissä ja sai terveen paperit, eihän hän nyt ole ollutkaan kuin karanteenissa jo maaliskkuusta! Mistä sen tartunnan olisi voinut saadakaan. Jouluaatto on aina vietetty meillä ison porukan kanssa, nyt se pienee pienemistään.Tiistaina Pikkumies näytti uuden perheenjäsen kuvaa ja tuumasi että:" Me ollaan joulu meillä, te ette voi tulla ja kohta en minäkään saa tulla teille!" Että keskusteltu on ja mikäli Pikkumiestä on uskominen, se on nyt todettava, että koronajoulu tästä tulee! Meillä ikäihmiset neljästään pöydän ympärillä etäisyyttä pitäen ja Pikkumies äitinsä ja tätinsä kanssa omassa kodissaan uutta perheenjäsentä, Almaa ihaillen. Ellei sitten Pikkumies kertoillut satuja, niinkin joskus tapahtuu. Kuva Almasta seitsenviikkoisena  voisi olla kuva jo koirien taivaaseen siityneestä isovillikiksestä ,Blakcystä alias Rudolf Valentinosta! Saas nähdä millaiseksi pentu kehittyy!  Kantokopan koosta huomiota tehden perheeseen odotellaan aika isoa pentua, sillä sain kuvan, jossa Pikkumies makoilee kantokopassa! Isoihin koiriin on meidän perheessä kyllä totuttu, mutta ei ihan tuon kokoisiin pentuihin!


lauantai 12. joulukuuta 2020

Posti toimii sittenkin!

Meillä kävi tänään Joulupukki! Tosin hyvin moderniksi on joulupukitkin oppineet, sillä perinteinen postipoika pudotti oven postiluukusta pakettikortin, jossa oli monenmoista tekstiä ja ilmoitus, että tullattukin on! Mutta kun etsin paikkaa, mistä sen voisi noutaa, sillä meiltähän on posti häipynyt ja jättänyt vain outoja laatikoita koodeineen vähän sinne sun tänne, niin  eipä siinä kerrottu! Ihan sitten sattumalta käänsin lipukkeen nurjan puolen näkyviin ja siellä oli kuulakynällä kirjoitttu käsin, jotta paketti on noudettavissa jossain Hämeentien kaukaisessa numerossa! Mitäpä tuosta, oli mukava kävelyilma, luntakin juuri sen verran , että maailma oli hiukan valoisampi paikka tepastella, varovaisin askelin, yksi täti jo liuskastui keskellä Hämeentietä, meni nurin, mutta nokkelsti pääsi itse ylös, mikä ei olisi tälle mummulle mikään itsestään selvyys! Saatikka sitten lähestyvälle bussille. No, kaikki hyvin, postipaikkakin löytyi ja se ilmeni olevan erikoikoisia suljettuja metallilaatikoita täynnä, ovessa luki "Oma posti". Mietintämyssy päähän samalla kun asettelin maskia naamalleni, että takaisin en lähde ilman pakettia, ovat tuosta toisetkin suoriutuneet. Lappua tuijottaessani en keksinyt ainuttakaan asiaa noihin laatikoihin liittyen, sitten kuulin jostain ihan oikean ihmisen puhetta ja siellähän oli pienen pieni pöytä ja sen takaa ilmaantui tyttö! Kysyin neuvoa lappuni kanssa ja kas tuota meidan postia, se oli tuonut paketin ihan oikeaan paikkaa! Tyttö otti iloiseti nauraen lapun, sanoi  vielä, että olet tullut juuri oikeaan paikkaan, kysyi henkilökorttia ja luovutti paketin. Sitten se pitäisi kantaa kotiin. Naruako? Ei toki, tämä on tällainen "Oma Posti".Ei mitään ylimääräistä. Olin juuri käynyt Etolassa, josta on tullut tämän korona-ajan kultalähikauppa ja siellä ostokseni pudotin isoon muovipussiin, kangaskassi taskuun. Isossa pussissa olleet tavarat mahtuivat kangaskassiin, mutta mahtuiko amerikanpaketti muovikassaiin?! Ei mahtunut, kiskoin ja kiskoin ja puoliksi se siihen tuli survaistua, niistä kahvoista sitten kannoin joulupukin tuomisen uutta Hämeentietä pitkin kotiin. Varmaan joka ikinen bussikuski sääli pakettia raahavaa mummoa, sillä kohteliaasti bussi pysähtyi tietä antaen! Olen vuoren varma, että tämä uusi autoilijoiden liikennekäytös tuottaa vielä talven aikaan muutaman kunnon yliajon! Jos nyt talvea tuleekaan. Ja itsekin autoilijana kauhistelen, ei suomalainen ole tottunut liikaan kohteliaisuuteen.
 

Kotona istuvia koronapakolaisia viihdytetään edelleen päivän suomi-filmillä, milloin paremmalla, milloin huonommalla.Tämä Tauno Palon tähdittämä 1941 valmistunut elokuva oli niitä huonompia ja tuo toinen vuoden 1957elokuva, jossa Heidi  Krohn vietti hääyötään viiden vuoden avioliiton jälkeen, mikäli tarinaa nyt ymmärtäen katseli. Olikohan siinä syy, miksi elokuva sai
 elokuvalle korkeimman mahdollisen eli ns. rangaistusveron! Oli miten oli, Tulinpuomin bensa-asema oli taas kerran näyttämönä, että terveiset sille entiselle johtajapariskunnalle, joka muinoin hoiteli meikäläisenkin auton tarpeet! Tuosta elokuvatuotannosta en juuri muuta voi sanoa, kuin että runsas on ollut kansan ilahduttamisen tahto sotien jälkeen, filmejä on tuotettu varmaan osin ihan päällekkäinkin! Ja Tauno-parka oppi ainain suutelemisen jalon taidon!

Pakkanen käväisi yöllä just sen verran, että krassi sai mennä, tyhjensin sen jätesäkkiin ja mies vei. Minnekähän vei? Se on nykyisin todella "jäteasinatuntija", meillä pyörii nurkissa erinäköisiä pussukoita, joissa on lajiteltuina, muovia, pahvia, jonkinlaista biojuttua ja tietysti sanomalehtiä. Pitäisköhän toivoa joulupukilta moniroskaämpäreitä, kannellisia, että voisi laittaa oven taakse ,siilä eihän se moninaisuus minnekään mahdu, haiseekin .Luin juuri Outi Pakkasen kirjan kirjan, jossa moista tapaa kovin paheksuttiin...Mullat nyt varmaan tulivat oikeaan paikkaan, purkki on tyhjä ja odottaa kevättä tulevaksi.

Joulupukista puheenollen. Luin illalla Pikkumiehelle kirjaa ja kesken kaiken hän hyppäsi sängystä ylös, repäisi paperinpalan ja alkoi kirjoittaa. Kysyin, jotta mitä hän kirjoitti ja vastaus hämmensi."Tontulle kirjoitan." Toivuttuani kysyin, mitä kirjoitit? "Karkkia pyysin." Tämä Mummi rakastaa satuja, on onnelinen kun Pieni mies lumoutuu saduista ja tarinoista, mutta nyt on edessä iso ongelma! Miten onnistua Joulupukin kanssa tuhoamatta tätä lapsen vihoviimeistä uskoa lahjojen tuojaan!? Mummillakin on toive: katoa korona ja tuo meille Joulupukki!



Tein sitten " kuolinsiivouksen." En ihan Eva Kilven tyyliin siivoillut omia tekstejäni, vaan kävin toisen harrastukseni kimppuun, tosin hyvin hellällä kädellä. Revin ja heitin roskiin muutama sata valokuvaa, olin ne säästänyt ja talteen laittanut niin sanottuina "hyvinä otoksina", ajatuksin, että jos vaikka joskus niitä tarvitsisin! En ole tarvinnut, nykytekniikka on syönyt tuonkin tarpeen. Tosin siivouukseni oli epätäydellinen, minulla on tallessa joka ainoa kuva negatiiveineen. Mutta kirpaisi jo tuokin repiminen!

torstai 3. joulukuuta 2020

Jouluhysteriaa


 Mikä se on ihmisessä joulun aikaan, joka tekee joistakin siivoushöperöitä ja joistakin menneisyytensä ihmettelijöitä?! Joulusiivousta en ole ikinä harrastanut, mutta jostain syystä kaiho ja ikävä pääsevät muurin yli  ja minä alan kaivella kaappieni sisuksia. Sehän ei ole siivoamista, se lienee nykykielellä sanottuna konmarittamista, joka minulta  sujuu todella huonosti.  Tuolla nurkassa on  kaappi, joka on niellyt kaiken mahdollisen ikivanhan tekniikan ja sen tuloksen, minkä muinoinen kamera-ala aikoinaan piti sisällään. Siellä on muutama vanha kamera objekteineen, kameralaukkuineen, ohjeineen ja suodattimineen. Kaikki auttamattomasti jo vanhanaikaisia. Mutta annapa ne pois, ei tule mitään. Minähän suren yhä onnistunutta ja ainuita Huutonetissä myytyjä tavaroita, valokuvalaboratoriotani. Samaan aikaan aina selitän itselleni, että se meni todella hyvään kohteeseen, tytölle, joka opiskeli valokuvausta ja oli hyvin iloinen ja kiitollinen saamistaan suurennuskoneista ja kaikesta muusta papereineen ja litkuineen. Eli huono konmarittaja olen, en ole tyttäreni veroinenen alkuunkaan ja siinä onkin iso syy, miksi nuo komeroiden sisukset yrittävät päästä vähentymään aika ajoin, jouluna siis. Lattialla on roskakori, jonka pitäisi täyttyä vanhasta ja tarpeettomasta, mitä olen vuosien varrella sinne säästänyt, mutta tyhjältä näyttää .Luultavasti käy kuten ennen, aarteet siirtyvät vain toiseen laatikkoon ja toiseen järjestykseen, ehkä ensi vuonna sitten.

Kaapin aarteiden sisällä on muutama laatikollinen itse kehitettyjä kuvia. Laatikon syrjässä lukee:"Hyviä".Ja hyviä ne ovatkin ja lisäksi ne tuovat mieleen ajat silloin kauan sitten, kun elämä oli hektistä muustakin syystä kuin koronasta. Siihen se konmaritus sitten jää, katselen kuviani ja totean, että olen ottanut todella hyviä kuvia! Silloin paneuduttiin kuvan sisältöön, sommittelu oli tärkeä ja valo, nyt kuvia räpsitään kuin sarjatulella ja valitaan se onnistunein. Kuvaamisesta on tullut tallentamista ja sillä ei ole mitään tekemistä kuvaamisen kanssa. On sama kuin vertaisi taitelijan maalausta talon seinän maalaamiseen, vain pensseli on sama. Pahoin pelkään, että musiikille käy samoin! Puoliseiskan ohjelmassa oli vieraana joku muusikko, pistäydyttiin hänen kotonaan ja ilokseni huomasin mahtavan kokoelman erilaisia musiikin tekemisen laitteita, mutta kysyttäessä, osaako hän soittaa noilla kaikilla, kaveri sanoi, ettei edes nuotteja tunne! Ja että muutenkin nämä ovat turhaa rekvisiittaa, sillä on niin paljon helpompi tehdä musiikkia tietokoneella, sinne saa mukaan kaiken vain nappia painamalla!Tähän tekisi mieli

sanoa pari sanaa Pikkumiehen musiikin opinnoista. Toistaiseksi nuottien oppi menee päähän ihmettelemättä, miksi pitää tuollaisia väkäsiä osata lukea, kun ei se kirjan lukeminenkaan nyt niin hirveän tärkeää ole, kuunteleminen on. Ja jos musiikkia haluaa kuunnella, puhelimesta sen löytää ja siitä ei liene pitkä matka konemusiikin tekoon. Elävän musiikin kokeminen ja yhdessä soittaminen olisi tärkeää, nyt joutuu odottelemaan koronan katoamista.

Finlandia palkinnon saaneen Hannu Väisäsen uusin teos "Märkä turbaani" oli kyllä ihan omaa luokkaansa. En ymmärtänyt. Luin, mutta koko ajan ihmettelin lukemaani. Kirja on kuulemma humoristinen ja pirskahtelee tekstien välissä jotain, mitä, jäi minulle epäselväksi.Tuli väkisinkin  mietittyä, että jos minä olisin tuntemattomana tarjonnut kustantajalle tuota teosta, tuskin sitä olisi julkaistu! Ajatuksiani ja kuinka ne lataan tekstiin olisi pidetty mielenvikaisen tuotoksina, mutta kun on jo valmiiksi kuuluisa, niin sitä voinnee kirjoittaa mitä vain! Muistuu mieleen kouluaikainen maalaukseni, piirsin pienen mustan täplän paperin alakulmaan, sitä kehuttiin upeaksi oivallukseksi! Se täplä oli mielenilmaus sen ajan viiva-ja laatikkotaidetta kohtaan ja toimi.

Pikkumies laski yhtenä päivänä Mummin ja Vaarin ikää. Kuultuaan tuumasi, että "Kai sinä Mummi ennätät nähdä, kun minä saan ajokortin, kuolet sitten vasta." Sitä Mummikin toivoo.