Suomi-filmi on kiitettävästi tarjonnut kotimaisen elokuvan historiaa ja samalla aikatauluttanut meidät.On ollut kiehtovaa katsella miten nopeasti elämä on muuttunut, niinkuin äitini aikoinaan sanoi, päreestä loisteputkiin. Elokuvan historiassa on tultu Esko Salmisen elokuvien pariin, syntymäpäivänsä kunniaksi näytetään luultavasti kaikki hänen elokuvansa.Ensimmäisenä vuorossa oli tänään 1963 filmattu "Jengi".
Jengi toi mieleen muistoja ajalta, jolloin ystäväni Riksu tuli samalle luokalle lukioon, ikimuistoisen fiininä, valkoisine hansikkaineen, kävelypukuineen ja tulipunaisine huulineen. Sinä syksynä opin , mitä on olla "vaasalainen"! Neiti sipsutteli valkoisissa piikkareissaan Käpykylän katuja ja valitteli pikkukaupungin köyhää nuorisokulttuuria. Syksyn mittaan sain huomata, että vaasalainen ei unohda, kun omaa kerran oman jengin, se pitää huolta tipusistaan! Siispä muistan, kun eräänä kauniina syyspäivänä Jyväskylän raitilla ajeli siivekäs auto täynnä Vaasan puoliruotsalaista nahkatakkia, Riksun jengi oli tullut hakemaan daaminsa kotiin. Pari viikonloppua siinä hengailtiin ees taas Vaasan ja Jyväskylän väliä, sitten taisi isäpappa sanella ajelut lyhyeen, oli opittava keskisuomalaiset tyylit. Tänään katsellessa tuota elokuvaa he tulivat taas mieleen. Käpykylän nahkatakit ja lättähatut olivat yhden käden sormilla luettavissa ja tuskin edes vertailukelpoisia Vaasan ja Helsingin jengeihin! Tunnistan kuuskytlukulaisen nuorisokulttuurin, minä vain hipaisin sitä. Tuohon aikaan aikuistuttiin ihan toisella iällä kuin tänä päivänä.
Tänään sitten hyppäsin kuuskytluvun nuoruuden päiviin, pönkkähameisiin ja musiikkiin, joka silloin vei mukanaan.Ja vie nytkin. Pari vuotta ennätin tanssia noiden upeiden rytmien mukaan, kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Käpykylän ainoa kunnollinen tanssipaikka oli nurkan takana Valtiontalolla, jonne sekä Riksulta että minulta oli parin minuutin matka, mutta se esimatka! Se valmistelu illan koetukseen viimeisteltiin muutama tunti ennen lähtöä, se saattoi olla uusi itse kudottu pusero tai vielä perinajauhotärkkiä vailla oleva alushame, mutta valmiita oltiin, kun trumpetin ensi soinnuilla .Että minä rakastin noita soittimia, puhaltimia, joita meillä oli jopa kotona, mutta ei niitä saanut soitella, ne olivat poikien soittimia! Aikuistuin, menin naimisiin, muutin Helsinkiin ja kun aikaa kului tarpeeksi, sain kuunnella kotonani sekä trumpettia, saksofonia että klarinettia! Omakotitaloahan nuo soittimet vaativat ja sellaisen omistaminen ei sitten noilta maailmalle lähteneiltä soittajilta onnistunut, luultavasti eivät halunneetkaan ja se trumpetistikin pisti pillinsä takaisin koteloon. Koteloita on nyt sitten Mummulla monenmoisia, vain piano on toistaiseksi käytössä. Mutta tallessa ovat, jos vaikka joskus joku niillä soittaisi..
Merkillistä on tämä elämän kulku. Haaveita nuoruus täynnä ja ne kaihoisiksi jäävät mielen pohjalle. Sanoisinko kuten entisessä Leningradissa minulle Inturistin opas sanoi: "Mikäs siitä tulisi, jos kaikki pääsivät Eremitashiin?! Kuka sitten menisi "Venäläisen taiteen museoon"?! " Ja sinne "Venäläisen taiteen museoon" minä sitten menin.
Mitä sitten kuuluu Pikkumiehelle? Eilen hän istui autossa odottamassa äitiään ruokakaupasta, oli hakenut ison postipaketin ja availi sitä nyt siinä näyttäen Mummille saamisiaan. Kahdet kengät oli näytillä, toiset hän laittoi jalkaansa. Minä siinä kommentoin, jotta olisiko parasta jättää kotiin koeteltavaksi, jotta äiti saa sitten katsoa, miten ne sopii! " Ai miten niin?,Nämähän ovat minun kengät, minunhan täytyy tietää ! Eihän äiti voi tietää, miten ne sopii, minähän nillä kävelen!"Että näin nykyään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti