Vanhoja ystäviä, onneksi.

 

Istuin katslemassa vanhaa elokuvaa, josta sen aikuinen lehdistökatsaus kertoi muun muassa näin:

               Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat 22.5.1956) katsoi, että Agapetuksen komedia olisi vaatinut erityisen huolellisesti tehdyn käsikirjoituksen. Hän jatkoi: "Nyt paljoon puheeseen väsyy niin, ettei lopulta hauskinkaan siinä huvita, kun samaan aikaan myös silmä kyllästyy: katsotaan samoja ukkoja lähes samassa kohdin, raskaanlaisen interiöörin keskellä ja välillä taas liiaksi (peruukit!) paljastavissa lähikuvissa." Nimimerkki yjdr:n (Ywe Jalander, Vapaa Sana 20.5.1956) mielestä teoksessa olisi "saanut tulla paljon voimakkaammin esille eräs huumorin olennainen piirre: lempeys, lämmin suhtautuminen kuvattavaan". 

 Tuo viimeinen lause osui kohdalleen, vaikken koko elokuvaa edes ennättänyt seurata. Vanhainkodissa siinä oltiin, viisi ukkelia ja heitä palveleva topakka täti. Koti oli kaunis, ehkä kuvattu Sinebrykoffin huoneistossa seinällä olevien taulujen vuoksi tai sitten ei. Mutta mikä siinä aiheutti huokauksen ja toiveajattelun oli, että olisipa vielä tänäänkin tuollainen palvelukoti! Ei laitos Ikean mööpeleineen ja pesuaineen hajuineen. Puoli elokuvaa katsoin,  mieskin lähti lenkille huonoa leffaa pakoon. Mutta jotain rauhallista, ystävällistä ja toista ajattelevaa noissa vanhoissa elokuvissa aina on!

Mikä aiheutti puolikkaan filminautinnon?! Vanhaan sekin liittyy, sillä olimme menossa Hakiksen halliin kahville kouluaikaisen ystävän kanssa! Tämä ikä teettää jänniä kohtaamisia, mieleen muistuu mutkan kautta joku, jota ei ole nähnyt kymmeniin vuosiin ja ihan tutulta tuntuu! Painoa oli tullut lisää, parta harmaantunut, tuskinpa hänellä silloin muinoin parta edes vielä kasvoi! Muutama tunti siinä istuttiin ja miehet löysivät toisensa, juttua riitti.Tässä iässä olen myös huomannut, kuinka yksin ihmiset ovat, ellei ole sitä verkostoa, minkä omat lapset tuovat. Oli lapset sitten ripoteltu maailmalle, silti siiihen ympärille muodostuu verkosto, joka ainakin teoriassa on lähelläsi. On joku, jolle soittaa, lähettää viestejä ja jonka  kuvia ja tapahtumia voit seurata, on siis tuttuja ympärilläsi. Tavallaan, sanoisi joku. Onneksi näin, sanon minä.

 Vanhaan liitty tämäkin ihme! katselin eilen yhden ystävän postausta Facessa ja huomasin yllättäen kuvatekstissä nimen, joka viittasi  monien vuosien taakse! Kysely tältä "nimeltä" tuotti tänään tiedon, jotta tottahan se oli! Tämä Maarit oli ystäväni tytär ja nyt olen onnellinen, sillä luultavasti saan ensikäden uutiset lapsuuden ystävästäni, hän kun ei näitä nykyajan kommervenkkejä käytä, vaan kirjoittaa minulle KÄSIN kirjeen jouluksi! Kirjeet olen niiden harvinaisuuden vuoksi säilyttänyt, ne on nyt luettava uudelleen, muistutettava mieliin lapset, lastenlapset, koirat ja kissat. Tuossa me istumme heinäpellon laidassa minä, Eeva-Liisa ja Maija, tämän Maaritin tuleva äiti .Ihan heinäpellon tuoksu tuossakin kuvassa, voi niitä aikoja!

Eilen meillä kävi tällainen vieras. Pikkumies kävi soittotunnilla, sai läksyksi toivomansa "Real Madrid"-tunnussävelen. Se meni vikkelästi päähän ja sitä myöten oikean käden sormiin, ensi kerralla sitten harjoitellaan vasemman käden sormia!Ja sitten koko kappale! Oikea valinta on aina tärkeä, sanoo Vaari ja istui Lilli sylissä soittotunnin ajan! 

Nakki

Mika Waltarin käsikirjoituksen pohjalta filmattu elokuva "Huhtikuu tulee" vuonna 1953 aiheutti antoisia muistoja vaasalaiselle! "Nakkimakkara oli suuri juttu hipoissa!" Ja sen oli ymmärtänyt Waltarikin, sillä elokuvan parempien piirien hyväntekeväisyysjuhlissa kärrättiin juhlaväen keskelle tarjoiluvaunu, jossa tarjolla oli siis kattilallinen kuumia nakkeja! Wikipedia näin: "Nakki, kuten Suomessa syötävät makkarat enimmäkseen, on saksalaista alkuperää. 1800-luvun lopulla suomalaiset makkaramestarit toivat nakkien tekotaidon Saksasta esikuvanaan wienerwurst, joka tunnetaan myös frankfurterin nimellä.

 Nakkien valmistus oli pitkään käsityötä, ja se olikin lähempänä juhla- kuin arkiruokaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä." Tämän verran taas hehkutan tuota vaasalaisuutta, meillä ei nakkeja siihen aikaan ollut, koska lie tullutkaan! Eipä meillä juhlia pidettykään, joten näin hieno juhlaruoka jäi silloin kokematta.Sen jälkeen on kyllä koettu nakki monenmoisessa muodossa ja tilanteessa, on tainnut jokunen kesäjuhlakin mennä nakkia grillatessa ja Vappuna nakki lautasella on edelleen vahvana perinteenä!

Kirjalauantaissa oli aiheena Pehmodekkarit .Esittelin Outi Pakkasen kirjan vuodelta 2003, siis julkaistujen keskivaiheelta. Hauska sattuma oli nähdä hänet television "Puoli seiskassa" keromassa tarinoistaan, esittelemässä tietysti uusinta dekkariansa "Naistenkutsut", jota en ole vielä päässyt lukemaan. Dekkari on numero 29 ja ensi vuonna on vielä tulossa numero 30, sen jälkeen hän kuulemma lopettaa dekkariuransa. Enpä siihen usko, Outi on yhtä kiinni henkilöissään kuin minä olen muun muassa "Anna Laineessa", Outin dekkaria ei ole, jos Anna katoaa! Ehkäpä Anna kuolee, murhataan omassa asunnossaan Eerikinkadulla ja Justiina-mäyris jää tulliajolle! Siinä olisi loppu, jonka voisin hyväksyä. Harmin paikka, että en päässyt nenäkkäin kyselemään tällä kertaa, sillä Kirjamessut pidetään virtuaalisina koronan vuoksi! Jää siis nähtäväksi, kuinka Annan käy, sillä oli kirja sitten viimeinen tai ei , niin Justiina ja Anna ovat kirjassa!

Ihmiset ovat varovaisia osallistumaan mihinkään. "Toscan"  MET :n näytöksessä oli kourallinen katsojia, sain istua ylhäisessä yksinäisyydessäni monen penkkirivin päässä seuraavista. Vapauttavalta tuntui kuitenkin jo pelkästään uskaltautuminen elokuvateatteriin, saatikka sitten suuremmoinen kokemus italialaisesta oopperasta. Toistaiseksi olemme uskaltaneet pelata pienellä porukalla, kolmella pöydällä enintään, vielä ei kieltoa ole tullut ja toivottavasti ei tulekaan.Tällaisia pieniä kokoontumisia on, suurempia näköpiirissä, miten käy, voi olla ,että peruutetaan tai voi olla ,että minä peruutan. Huono omatunto vaivaa.

Joulu on tulossa ja tämän siitä saat, kun ripotat lapsesi ympäri maailman! Vanhin on jumissa Kaliforniassa, tulisiko muutenkaan, mutta nyt on selvä syy eihin. Keskimmäinen sai viestin Finskiltä, että lippusi on peruutettu ja korvaavaa ei anneta! Kiva, siis ei " jouluksi kotiin", kuten mainos kertoo! Onneksi hän on juuri muuttanut uuteen kotiin järven rannalle Sveitsissä! Kuka syntyikään onnenlakki päässään? Sitä me aina ihmettelemme! Onneksemme nuorin on täällä, mutta miten käy meidän joulun?! Pikkumies mietti juuri, jotta missä se joulu vietetään, kun Lilli-koirakin menee omaan kotiinsa jouluksi?!  Siihenpä Mummi, että "tottakai joulu vieteään Mummilassa! Eihän Joulupukki osaa teille tulla?" "Kyllä se osaa meillekin!", tuumasi kaveri. Onkohan asia niin kuin aina ennenkin, että usko Jouluihmeeseen kasvaa odotuksen myötä?! 

 

Voi itku, mitä nostalgiaa!

Suomi-filmi on kiitettävästi tarjonnut kotimaisen elokuvan historiaa ja samalla aikatauluttanut meidät.On ollut kiehtovaa katsella miten nopeasti elämä on muuttunut, niinkuin äitini aikoinaan sanoi, päreestä loisteputkiin. Elokuvan historiassa on tultu Esko Salmisen elokuvien pariin, syntymäpäivänsä kunniaksi näytetään luultavasti kaikki hänen elokuvansa.Ensimmäisenä vuorossa oli tänään 1963 filmattu "Jengi".

Jengi toi mieleen muistoja ajalta, jolloin ystäväni Riksu tuli samalle luokalle lukioon, ikimuistoisen fiininä, valkoisine hansikkaineen, kävelypukuineen ja tulipunaisine huulineen. Sinä syksynä opin , mitä on olla "vaasalainen"! Neiti sipsutteli valkoisissa piikkareissaan Käpykylän katuja ja valitteli pikkukaupungin köyhää nuorisokulttuuria. Syksyn mittaan sain huomata, että vaasalainen ei unohda, kun omaa kerran oman jengin, se pitää huolta tipusistaan! Siispä muistan, kun eräänä kauniina syyspäivänä Jyväskylän raitilla ajeli siivekäs auto täynnä Vaasan puoliruotsalaista nahkatakkia, Riksun jengi oli tullut hakemaan daaminsa kotiin. Pari viikonloppua siinä hengailtiin ees taas Vaasan ja Jyväskylän väliä, sitten taisi isäpappa sanella ajelut lyhyeen, oli opittava keskisuomalaiset tyylit. Tänään katsellessa tuota elokuvaa he tulivat taas mieleen. Käpykylän nahkatakit ja lättähatut olivat yhden käden sormilla luettavissa ja tuskin edes vertailukelpoisia Vaasan ja Helsingin jengeihin!  Tunnistan kuuskytlukulaisen nuorisokulttuurin, minä vain hipaisin sitä. Tuohon aikaan aikuistuttiin ihan toisella iällä kuin tänä päivänä.

Tänään sitten hyppäsin kuuskytluvun nuoruuden päiviin, pönkkähameisiin ja musiikkiin, joka silloin vei mukanaan.Ja vie nytkin. Pari vuotta ennätin tanssia noiden upeiden rytmien mukaan, kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Käpykylän ainoa kunnollinen tanssipaikka oli nurkan takana Valtiontalolla, jonne sekä Riksulta että minulta oli  parin minuutin matka, mutta se esimatka! Se valmistelu illan koetukseen viimeisteltiin muutama tunti ennen lähtöä, se saattoi olla uusi itse kudottu pusero tai vielä perinajauhotärkkiä vailla oleva alushame, mutta valmiita oltiin, kun trumpetin ensi soinnuilla .Että minä rakastin noita soittimia, puhaltimia, joita meillä oli jopa kotona, mutta ei niitä saanut soitella, ne olivat poikien soittimia! Aikuistuin, menin naimisiin, muutin Helsinkiin ja kun aikaa kului tarpeeksi, sain kuunnella kotonani sekä trumpettia, saksofonia että klarinettia! Omakotitaloahan nuo soittimet vaativat ja sellaisen omistaminen ei sitten noilta maailmalle lähteneiltä soittajilta  onnistunut, luultavasti eivät halunneetkaan ja se trumpetistikin pisti pillinsä takaisin koteloon. Koteloita on nyt sitten Mummulla monenmoisia, vain piano on toistaiseksi käytössä. Mutta tallessa ovat, jos vaikka joskus joku niillä soittaisi..

Merkillistä on tämä elämän kulku. Haaveita nuoruus täynnä ja ne kaihoisiksi jäävät mielen pohjalle. Sanoisinko kuten entisessä Leningradissa minulle Inturistin opas sanoi: "Mikäs siitä tulisi, jos kaikki pääsivät Eremitashiin?! Kuka sitten menisi "Venäläisen taiteen museoon"?! " Ja sinne "Venäläisen taiteen museoon" minä sitten menin.

Mitä sitten kuuluu Pikkumiehelle? Eilen hän istui autossa odottamassa äitiään ruokakaupasta, oli hakenut ison postipaketin ja availi sitä nyt siinä näyttäen Mummille saamisiaan. Kahdet kengät oli näytillä, toiset hän laittoi jalkaansa. Minä siinä kommentoin, jotta olisiko parasta jättää kotiin koeteltavaksi, jotta äiti saa sitten katsoa, miten ne sopii! " Ai miten niin?,Nämähän ovat minun kengät, minunhan täytyy tietää ! Eihän äiti voi tietää, miten ne sopii, minähän nillä kävelen!"Että näin nykyään.

 

Etälenkillä.

Tänään oli hurja tuuli, kuvasin kuinka parvekkeen kukat ja pihan puut taipuilivat tuulen tuiverruksessa, latasin toisen Naamaan, mutta enpähän onnistunut lataamaan sitä tähän juttuun! Tämän toiminta on edelleen minulle mysteeri, kuvat saa ladattua,mutta siirräpäs tai pienennä edes piirun verran, heti on koko juttu sekaisin! Kai tätä nyt toisetkin käyttää ja nurisee, vaan eipä ole tullut korjauksia googlelta!

Ulos ei siis ollut menemistä. Miksikö? No kun ei ollut sitä koiraa, voi melko hyvällä omatunnolla istuskella kotona ja toteuttaa aamuista päätöstä "tehdä rästihommia", joita ei sitten kuitenkaan tullut tehtyä. Tuli tehtyä muutama tulevaisuuden juttu, eli tein kolme omapostimerkkiä ja tilasin ne. Joulu tulee kohta ja niitä tarvitaan kuitenkin, vaikka kuinka ajattelisin , etten nyt enää kortteja lähettele, niin lähetän kuitenkin. Ja toivon, että saajat huomaavat hienot kuvat ....

Jos en nyt ihan omin jaloin lenkille lähtenyt , niin pääsin kuitenkin Laajasalon kauniiseen maastoon Pikkumiehen ja kaverin kanssa koiraa ulkoiluttamaan. Nauratti, kun kaveri ujosteli kameran edessä kulkemista. Sama näytti naurattavan Pikkumiestä, hän kun on niin tottunut tähän Mummin kameravahtiin, olen siis kouluttanut lapsenlapseni yhtä hyvin kuin omat tyttäreni ja heidän kaverinsa aikoinaan, Vanskilla on aina kamera kädessä. Tämä tuli huomattua, kun mies houkutteli sukulaistytön lenkiltä kahville. Hetki venyi kolmeen tuntiin valokuva-albumeita vanhoilta ajoilta katsellen. Olen ilahtunut huomatessani, että ei kaikki tallennus ihan ole hukkaan mennyt, joku toinenkin voi olla kiinnostunut, mitä tapahtui vuonna yksi ja kas! Mieshän niitä selailee harva se viikko, kun joutuu yksiksen oleilemaan  vaimon liihotellessa ympäri kaupunkia.

 Tähän piti liittää kuva kahvihetkestä Bidgessä Aurorankadulla googlen kuvista ja onnistuihan se, ihme kyllä, kuten etäisyydetkin sekä pelatessa että kahvipöydässä. Ikkunat auki, hyvä tuuletus, joten näillä mennään!Toistaiseksi kasvomaskit on pidetty laukussa, ehkä niidenkin aika vielä tulee, onhan Trump esimerkkinä miten käy, ellei tottele viranomaisia .Kovin on tauti levinnyt Suomessakin. Pohjalainen, tunnetusti tottelematon, on nyt yksi suurista tartuntaryppäistä ja opiskelijat ovat karanteenissa miehen kotikaupungissa Vaasassa.

 Ilta jatkuukin sitten tanssin merkeissä.Aina yhtä suuresti ihmettelen, kuin joku kömpelö tonttura voi oppia viikossa käyttämään kroppaansa edes jotensakin hyvin, oppia kaikki liikkeet ja taivutukset juuri oikeaan aikaan! Helpompi olisi kuvitella, että loikkiminen ja ohjelman haku olisi se normaali näky parketilla, mutta ei! Oppii se jääkiekkoilija vai mikä urheilumuoto hänellä nyt olikaan, sitä nyt sitten seuraamaan!

Ja  googlen vinksauttamia kuvia....