Koronapäivä 101.

29.6.2020 13:14    Westend 

Jalna- kirjojen selkeiden ajatusten jälkeen  Suvi  Vaarlan  ”Westend” jäi  pyörimään mieleen  ja siitä en nyt tunnu pääsevän irti, ennen kuin olen sen käsitellyt ja itselleni ymmärtänyt.

Vuosilla 1984 vuoteen 2007 on tärkeä merkitys, siihen väliin mahtuu  vauraus ja nousu sekä pudotus ja köyhyys. Itse  nuo vuodet eläneenä, perhettä kasvattaneena, tunnen luissani nuo tunteet, omakohtaisina tai lähimpien kokemina.  Laman lapset – niinhän  tuota kahdeksankympin molemmin puolin kasvanutta sukupolvea sanotaan. Yltäkylläisyydestä  lamaan.

Vaarlan kirja muistuttaa omakohtaista päiväkirjaa, se on alakuloinen, hidas ja parempaa odotteleva kuva nuoresta naisesta, jonka on vaikea unohtaa. Se on myös kuvaus yksinäisestä, silti onnellisen lapsuuden eläneestä lapsesta. Oli äiti ja isä. Oli yksi ystävä, jonka kanssa kokea Westendin  mielikuvistusta ruokkiva luonto. Ja sitten tuli lama, se syöksi  perheen taloudelliseen ahdinkoon, kirjan mukaan nälkää myöten.

”Minun isäni. Minun vahva isäni.”  Sisareni kysyi  tässä eräänä päivänä, että koenko minä isäikävää. En sanonut kokevani,  se on minulle vieras tunne. Minun isäni kuoli ollessani alle neljävuotias,  muistot hänestä  ovat pieniä, satunnaisia, liekö muistoja ollenkaan. Mutta tunnen hänet kyllä, kirjeistä, päiväkirjoista, työn mukanaan tuoneista teksteistä ja toisten ihmisten kertomuksista. Ei hän vieras ole, mutta en myöskään voi kaivata häntä. Hämmästytin itseäni  oudolla tunteella lukiessani  Vaarlan tekstiä, kirjassa on niin vahvasti tunnettava rakkaus isään. Huomasin, että  tuo minulta puuttuu, samalla ymmärrän, että omilla tyttärilläni on tuo yhteys ja se paikkaa sen aukon, minkä oma isättömyyteni on minulle aiheuttanut, tiedostan  sen ja myös vaalin sitä, se on yksi onneni avain.

Suvi Vaarlan mukaan laman  sukupolven lapset  pelkäävät kiintyä liikaa, he ovat tottuneet, että kaikki mikä annetaan, voidaan myös ottaa pois, myös tunteet. Alakuloinen vire kulkee aivan viimeiselle sivulle asti, mutta  helpottaa lukijan oloa  väläyttämällä pienen  valonsäteen :”…  se sisälsi myös toivoa, sittenkin toivoa, hiljaista,  mutta päättäväistä usko siihen, että asiat muuttuisivat paremmiksi ….Pysähdyin aloilleni ja hymyilin.”

Pidin kirjasta.

 Tänään on kulunut satayksi päivää koronakaranteenissa. Toki emme ole pysyneet sisätiloissa, kuten suositus on ollut, mutta tiettyä etäisyyttä on noudatettu, tauti tuntuu olevan kovin epämieluisa, pitkäaikainen ja jälkitauteja tuottava. Kun kaikki, mitä on tehtävissä, on kotona, niin Suomi-filmi on kiitettävästi aikatauluttanut arkipäivät maanantaista perjantaihin, olen siis tutustunut elokuvan ja  kuvauspaikkojen historiaan sekä näyttelijöiden elämänkertoihin. Oli elokuva miten huono tahansa, se on kuitenkin aikansa tuote ja siten rehellinen kuvaus elämäntavoista ja tyylistä siihen aikaan. Monta tuttua asiaa tulee nähtyä, kuten tuo pikkutyttö huiveineen kantamassa maitohinkkiä, maalaistalostahan sitä maitoa haettiin kesällä ja kun ei ollut jääkaappeja, haku tapahtui päivittäin. Kaupungissa muistan hinkin olleen huomattavasti pienempi, mutta  hinkkiin sielläkin maito annosteltiin. Tuo peltinen ämpäri, jossa on vettä hevoselle, sellainen minulla on parvekkeella kukkaryhmässä luomassa muistoa Järvenniemen alkuperäisestä asukkaasta, Lepistön Annasta, häneltä tuon nyt vaalimani ämpärin sain.  Nämä ovat niitä tärkeitä tavaroita, jotka välittömästi tuovat antajansa mieleen ja joita ei siksi voi laittaa pois. Usein tulee sitten otettua albumi esiin ja ottaa muistot mukaan.

Elokuva "Lapatossu" oli filmattu 1937. Sitä katsellessa tuli kyllä mieleen, että olihan sitä tuonakin aikana sentään ihan järkeviä ihmisiä! Toteutus oli kyllä kökkähuumoria, joka ei tämän päivän katsojaan pure, sen verran hoopo oli käsikirjoitus,  että kenelle se oikein on suunnattu! En osaa  kuvitella, että siihen aikaan kaksikymmentäneljä vuotias, opettajaäitini olisi moista huumoria ymmärtänyt. Oli miten oli, eipä mistään edellisestä filmistä ole kerrottu noin pitkää tarinaa Elonetissä
( https://www.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_113944 )
tai toinen yhtä- lainausmerkeissä-  hauska huomio, että vain miespuoliset näyttelijät on kerrottu, suuressa osassa ollut Laila Richter oli jäänyt huomiotta!

 https://fi.wikipedia.org/wiki/Laila_Rihte

On mukava huomat, että ominaisuudet periytyy! Pikkumies oli saanut uusia vaatteita ja halusi esitellä niitä Mummilleen whatsupin videolla. Sain opetuksen, kuinka huppari, t-paita, housut ja alushousut viikataan kaappiin laitettaviksi! Tätä taitoa ovat harrastaneet Vaarinsa, Amerikan tätinsä ja äitinsä, pinkka oli kova sana! Mies on kohta valmis armeijaan, siellä tuota taitoa tarvitaan!

Korona-ahdistus

Nyt se iski, nimittäin, nimittäin Korona-ahdistus. Jo pari päivää se on ollut tyrkyllä, mutta olen saanut painettua tuon kummajaisen taka-alalle, enää ei onnistu. Kaikki vaivaa. Inhoan kuumuutta, olen huono kerrostalo-ihminen, katujen asfaltti etoo, mies ei tottele, kahvinkeitto sujuu häneltä paremmin ja aurinkorasvaa hän on käyttänyt aina!
Kuusitoista kirjaa Jalnan perheen parissa oli pelkkä ilo. Nyt sekin on loppu ja miten se loppui!? Kirjailija kokosi viimeiseen kirjaan surkeita loppuja, kuolemia, huonoja isäsuhteita, sovittuja avioliittoja, menettettyjä rakkauksia. Pelkäsin etukäteen, että minulle tulee ikävä Jalnan perhettä, elin heidän iloissaan ja suruissaan monissa unissani ja mielessä päivisinkin, tämän kirjailija on ymmärtänyt tapahtuvan ja päättänyt lopettaa moiset kuvitelmat. Hän lyö kovalla kädellä Whiteoakien sukua ja paljastaa lukijalleen, kuinka degerenoitunut ja sukusiittoinen perhe on! Renny on varsinainen narsisisti, pianisti Finch on tunteeton isä, hän hyljeksii poikaansa Dennistä mennen tullen ja aiheuttaa pojan kieroon kasvamisen. Nämä henkilöt olivat ne suurimman pettymyksen tuoneet, muu perhe kasvoi kuka mitenkin, mutta huolimatta Rennyn hoitamasta avioliitosta tyttärensä ja veljensä pojan kanssa, siis yrityksestä pitää Whiteoakien suku kasassa, antaa kirja aiheet olettaa, että onnistuminen jää puolitiehen. Maailma muuttuu, maa, pellot, karja ja ennen kaikkea hevoset kuuluvat menneisyyteen. Juhlat Jalnassa päättivät elämisen Whiteoakien parissa juuri sopivasti sotkien, yleensä jään miettimään kirjalle jatkoa, tämä päättyi tähän. Kaikki kuusitoista palaavat takaisin hyllyyn.

Kohta on sata päivää koronakaranteeniä. Usein olen sanonut, että kun en enää jaksa matkustella ja kuokkia, istun katselemaan albumeitani ja matkustan siellä. Ihan kotona emme ole istuneet, autolla voi kierrellä, kauhistella ymmpäristön surutonta tuhoutumista, ihastella vielä säilynyttä kaunista puistoa tai merenrantaa, muistella menneitä. Olemme olleet kovia muuttajia, joten kotejakin on tullut laitettua monen moisia ja moneen paikkaan. Hesan koteja kierrellessä ei juuri  ikävöi, voi vain kauhistella, että  mitenkäs tuo nyt on noin rappiolle mennyt, miksei pidetä huolta, miksi piha on kuin viidakko ja talot maalia vaille ja kuinka tuokin silloinen risu hiekkalaatikon nurkalla on nyt suuri puu! Kaihoten sitä katselee omien työntäyteisten kesien saavutusten hukkaan menoa, vain yksi hoitamaton kesä ja hieno puutarha on mennyttä. Muistelen aina, kun Paavo Einiö kävi katsomassa entiseen kotiinsa tehtyä remonttia, vilkaisi saunaan ja tuumasi:" Ei sitten kelvannut tuokaan!" Samoin ihmettelin maalla, kun ei entinen asukas tullut katsomaan, mitä olimme saaneet aikaan hänen entisessä maapaikassaan. Ymmärrys tuli vasta nyt Juhannuksen tienoilla, kun googlasin mökkini nimen, se vei instaan, jonne uteliaisuuttani menin. Tuli hirveä ikävä! Mökkini uusi asukas näytti rakastavan juuri samoja asioita, kuvasi juuri samoin, otti samat auringonlaskut

ja ukkosenilmat, kaikki vaan ehkä vieläkin paremmin hoidettuna kuin minulla. Minun olisi pitänyt olla onnellinen , että joku toinenkin on löytänyt rakastamastani maisemasta ne samat onnea ja hyvää mieltä tuottavat asiat kuin minä! Mutta minä olin kateellinen. Ja se tunne on todella ikävä, yllättäväkin. Nyt ymmärrän , miksi entiset asukkaat eivät halunneet tulla, hekin ehkä olivat onnellisia siellä, hekin ehkä tunsivat katkeruutta, haikeutta, tai halusivat pitää omat muistonsa ominaan.

Helle hellii ketä hellii, vielä illallakin yhdeksän maissa mittari näytti Tokoinrannassa +32 astetta!  Muistoja tulee ikävä, tänäänkin hiuksia kuivatessa muistelin, jotta landella ei moista vehjettä tarvittu! Senkun nousit järvestä, kävelit saunatien ylös ja siinä se koreus oli. Nyt on uinnit ja mökki meidän osalta muistoissa vain, hiustenkuivaajia on kuitenkin vielä jäljellä kolme kappaletta, yksi jo lopetti suhteen. Ei ole hiuksiakaan kuin puolet, Mummi on haudassa, samoin kissa, josta juuri keskustelin yhden yksinäisen ystäväni kanssa, hän kun haluaisi kissan, mutta ilman turkkia tai kynsiä. Kynnettömän kissan minäkin voisin vielä ottaa, se vaan ei enää taida olla mahdollista.

Yhden toiveen kun saisi toteuttaa, niin se olisi kunnon laituri tuohon Säästöpankin rantaan! Mittarin hipoessa taivaita, olisi mukava pulahtaa veteen, eihän suolainen vesi koskaan makeaa vettä voita, mutta yhtä märkää se on!Ja riittäisi minulle hyvin, ehkä jollekin toisellekin. Minä aina puolustelen näitä kaupungin rantojen vesiä sillä, että "jos olen uinut Hietaniemessä aikana jolloin sinne laskettiin jätevesiä, voin uida ihan missä vain on vettä!" Aika paljolti olen tätä ajatusta toteuttanutkin, vielä vuosi sitten autossa kulki mukana pyyhe ja uimapuku, pulahdin milloin missäkin uimassa, nyt taitaa moinen kokemus jäädä muistoihin sekin. Onneksi on kotona kylmä suihku!

Perheen turkin historia

Ei ole tarvinnut kärsiä huonoa omatuntoa, kun on vain istunut ja lukenut! Kirjaston ollessa kiinni, loppuivat sieltä lainatut kirjat , joten siirryin omaan, vielä toistaiseksi osin säilyneeseen kirjastooni! Muinoista Jalna-sarjaa näytti olevan koko hyllyllinen,

kirjoja kuusitoista kappaletta, ehkä ne riittäisivät Kirjaston aukeamiseen asti. Nyt on kirjasto auki ja voisin vaihtaa pariin jo hakemaani teokseen , mutta" kuinkas sitten kävikään?!" Kukas se noin sanoikaan? Pikku MY muumikirjasta?

 Kävi niin , että nyt on menossa kirja numero kaksitoista, olen jäänyt Whiteoakien vangiksi.
Minulle on käynyt kuten luultavasti kävi aikoinaan Mazo de LA Rochelle, kiinnyin perheeseen. Jo muutaman kirjan luettuani, aloin ihmetellä, miten on mahdollista pitää mielessä jokainen henkilö omine, tarkkoine luonteenpiirteineen, kasvavan heidän mukanaan, seurata suuren talon rakentamista, hoitamatta jättämistä ränsistymiseen asti, pitää lukua hevosista, koirista ja ympäröivästä suuremmoisesta luonnosta. Kaikki tämä ilman nykyajan tietokoneita, joilla voi tarkistaa kirjoittamansa. Paluu tekstien johonkin tiettyyn kohtaan tarkistamaan esimerkiksi jonkun ihmisen silmien väri, ripsien pituus tai kasvojen uurteet, hevosten ja koirien nimet ja lukumäärät kulloisenakin aikana, se on vaatinut jonkinlaisen järjestelmän, sillä käsin/pöytäkoneella kirjoittetuna tuo liuskemäärä on korkea kuin metrin pino! Ei ole historian kirjaa, josta tarkistaa tiedot, kaikki on omassa päässä, sillä  wikipedian mukaan koko Whitoakien tarina on mielikuvitusta.  Kysyin kerran Laila Hietamieheltä, kuinka hän pystyy pitämään henkilönsä koossa. Hän sanoi elävänsä heidän kanssaan, yksin omassa rauhassaan kunnes kirja on valmis. Mutta Hietamiehellä on tukenaan todellinen historia, hän voi aina palata siihen. Jalna -sarjassa ei juuri historia kulje muuten kuin muuttuvina luontokuvina, pieninä vilahduksina veljesten Euroopan ja Emämaan Englannin vierailuina, sodista ei juuri puhuta.Tänään aloitan kahdettatoista kirjaa, eli minulla vielä viiden kirjan verran aikaa seurustella Jalnan väen kanssa. Luulen, että heitä tulee ikävä, he ovat jo nyt minulle kuin omaa väkeä, kaiholla jätän heidät. Mutta kirjat laitan takaisin hyllyyn. Jos vielä joskus kaipaan ympärilleni suurta sukua ja perhettä suuressa maalaistalossa koirineen, kissoineen ja hevosineen, pääsen Jalnan mukana aina uudelleen mukaan tuohon kiehtovaan satuun, jollainen oma unelmani elämästäni aikoinaan oli.

Unelmat muuttuvat, enhän minä saanut punaista tyllialushamettakaan (Setä Pitkäsääri -elokuva) tai valkoista kaniturkkia, vaikka Mummo niitä kaneja kasvatti juuri tuota tarkoitusta varten! Harmaa kaniturkki ilmaantui sitten Lontoon matkojen myötä kaappiini, kun  sen laittoi ylleen talvipakkasella, kaikki näkivät, että kantaja oli käynyt Lontoossa! Turkki siirtyi sittemmin tyttärelle ja tuli pidettyä tarpeen mukaan diivaillen.

Ikimuistoinen diivailu filmattiin Heaththown kentällä, kun sievä nenä nousi korkealle "En mää kestä", kädessä oli lentomatkan EVÄÄT! Lentoemot lakkoilivat ja toimittivat  matkustajille eväät kentällä ennen koneeseen nousua! On maailma muuttunut, paketissa olisi voinut olla vaikka pommi! Mutta ei ollut kuin luultavasti sämpylä ja marmelaadi.

Turkkeja tuli sitten elämän varrella hommattua muutamakin kappale.Kun en saanut sitä valkoista kaniturkkia, niin Helsingin pakkastuulet saivat minut ostamaan valkoisen lammasturkin, oliko Ajatteresta vai Pohjanneidosta, mies oli kuitenkin jo sen verran palkkalistoilla, että ostoksesta tipahti alennus. Turkki oli hetken lämmin ilo, kaupungissa oli likaista, turkki veti puoleensa nokea ja likaa, joten minä puhdistin sitä. Ensin perunajauholla, mutta sitten muutettiin uuteen asuntoon Louhelaan ja siellä oli kylpyamme! No mikäs siinä, ei sitä noin likaisenakaan voinut pitää, laitoin turkin ammeeseen, lisäsin vettä ja mäntysuopaa, ihan neuvon mukaan! Tuskin neuvojalla itsellään oli valkoista lammasturkkia, nyt olisi tuosta saanut, pilallehan se meni, pieneni niin ettei edes lattialle kelvannut. Talvikin muuttui kesäksi, unohtui koko turkin tarina. Seuraava etappi oli muutto Pakilaan, sielläkin oli kylmä ja luminen talvi, mies sijoitti vaimoonsa ja osti supiturkin,
lakki olikin jo ennestään. Se turkki palvelikin sitten kauan, rinnalle nousi pari sinikettuturkkia, sillä tyttären parhaan ystävän äiti kävi turkisoppia ja pitihän sitä taitoa kannattaa. Kaappiin kulki monenmoista turkisliiviä, kaikki ihan oikeista elukoista napattua nahkaa. Kun meillä ei silloin vielä ollut koiraa, niin tuntumaa saatiin kettujen karvanlähdöstä, niin silkkistä ja leijuvaa, että nenää kutitti. Minulla on systeri, joka oli allerginen kissankarvoille eikä hänellä ollut turkkia. Ystävällisenä eleenä lahjoitin ketun hänelle, rajansa on siinäkin kuinka monta turkkia ennättää talven aikana käyttää! Siis talven aikana. Mies halusi  välttämättä ostaa vaimolleen minkin, mutta vaimo ei minkkiä halunnut. Mutta kun se piti syystä tai toisesta nyt hankkia, niin vaimo ilmoitti, jotta jos sellainen hankitaan, niin hän käyttää sitä sitten kesät talvet, niinkuin filmitähdetkin tekevät! Heittää penkin päälle jalkapallo-otteluissa. Tuli ostettua sellainen, pelkkä nahka, se oli muodissa silloin.
 Liivejä tuli sitten lahjoitettua äidille ja Lindalle, sieltä ne löytyivät kaapin kätköistä Pihliksen siivouksessa. Mökin tyhjennyksessä myös turkit saivat uudet omistajat,moneen kertaan muotoiltu supi koristi taiteen maisterin ilta-asua ja vanhimman upea leopardikani luikerteli myös tämän maisterin omistukseen, mehän totesimme, että kuollut mikä kuollut, ei sitä enää kannata surra.

Moni kani on saanut heittää henkensä meidän perheen lämpimänä pitämiseksi, tosin siitä ilosta olemme pääasiassa nauttineet vain me perheen vanhimmat naiset, nuorimmat joutuivat tyytymään lakkiin tai supin häntään, joka oli suuri juttu silloin! Mistä se hankittiin, en muista, mutta hankittava se oli, sillä naapurin paras kaveri, Nunnu, oli silloin onnellinen supihännän omistaja! Nyt tämä samainen Nunnu kasvattaa alapakoita maatilallaan, jonkinlaista karvan kasvatusta sekin. Aikansa turkit sitten pyörivät kesät talvet mökin navetassa,  maailma muuttui, turkiksia käytti yhä harvempi. Pelikaverimummot uhmasivat maailman vihaa ja ottivat komeroistaan minkit ja piisamit, itsekin vetäisin pakkasella vanhan risan, monta muutosta kokeneen minkin ja lämmittihän se. Mutta jotenkin se ei enää tuntunut oikealle, kellarin komeroon se on nyt jäänyt.

Yksi karva on vielä ihan jokapäiväisessä käytössä, tietokoneen edessä on tuoli, jonka kovuutta kaniparka pääsi pehmentämään. Siinä se pysyy, niin vihreä kuin olenkin, vain Pikkumies sitä joskus lainailee lattiatyynynä käyttäen.

Iiiiisot synkkärihalaukset Leealle !

 Kesäkuun ensimmäinen päivä vuonna 1971 oli lämmin ja aurinkoinen, kun keskimmäiseni syntyi onnenlakki päässään aamulla kello 10.15! Ihmettelin tytön mustikansinistä väriä, joka pikkuhiljaa muuttui punaiseksi ja lopulta keltaiseksi .Teho-osaston kautta vauva saatiin kotiin, jossa odottelin puhelimen ääressä soittoa sairaalasta olivatko numerot laskeneet oikealle tasolle. Sukulaistohtori kyseli ja kauhisteli, jotta heillä siellä olisi jo aikaa vaihdettu veri! Tuostahan tulee aivovamma! Tuore äiti sitten ulvoi moista viestiä, joka onneksi päättyi onnellisesti.Lapsi pääsi väitöskirjatutkimukseen, seurantaan , joka jatkui lukioon asti.Terve tyttö sai terveen paperit, niin moni sen vuoden tutkimuksesta ei niitä saanut. Onnenlakki pysyi päässä, kuten näistäkin syntymäpäiväkuvista on nähtävissä, hevosen kavion jälki loistaa mustana renkaana silmän ympärillä! Ei ollut tutkiva lääkäri Aurorassa uskoa näkemäänsä, koputteli ja naputteli ja ihmetteli lapsen hyvää tuuria!
Nyt maailmassa riehuu Korona-viirus ja kaikki juhlat on peruutettu. Katselin vanhoja albumeja, meillä kesä alkoi aina ihan oikeana kesäpäivänä ja isoilla kaverisynkkäreillä! Ja aina paistoi aurinko, auringontuojalapsi. Kaksonen on luonteeltaan todellinen kaksonen, kaksi ihmistä, kaksi luonnetta, kuten tästä yksitoistavuotiaan luonnekuvauksesta voi todeta.Albumit kuuluisivat oikeastaan tytölle itselleen , mutta emme raaski niitä luovuttaa, tytär asuu Sveitsissä. Lasten vanhoja aikoja on mukava kerrata, siinä tulee samalla kerrattua koko suvun elämä. Onneksi olen kirjannut ylös kaiken mahdollisen, nyt jos ne kertoisi, voisin päästä valheiden kertojan listoille! Mieskin istuu harva se viikko edessään joku muinoinen albumi ja ihmettelee, että näinkö se meni?!
Joten tämä blogi menköön nyt sankarin vanhojen kuvien muistelussa, kuvista voi moni muukin  päästä nostalgisiin tunnelmiin!Toivottavasti tunnistatte itsenne!

                                                     JA ONNEA ONNEA SYNKKÄRILLE !!