Tänä korona aikana tulee katseltua päivisin lähetettyjä Suomi-filmejä. Miten katsoo nykyajan nuori elokuvaa Pikku-Matista maailmalla ? Tuskin uskoo näkemäänsä, naureskelee ja toteaa , että onpa taas tarinalla aihe! Tarina on sijoitettu 1940 -luvulle, jonnekin sotavuosien väliin. Matti on Mummonsa hoivissa, äiti on lähtenyt , isää ei tunneta. Matti karkaa huutolaislapsen kohtaloa, saapuu junalla Helsinkiin ja kysyy töitä. Matti on yhdeksän vuotias ja koko omaisuus on hänen yllään.Tuttu tarina saduista.
Mutta ei pelkästään saduista, tämä samainen tarina on minulle kerrottu muutamaan kertaan ihan totena ja aina se tuntuu yhtä uskomattomalta. Kun nuorimmaiseni syntyi, naapurista tuli täti naapuriapuun. Vuodet välillämme eivät olleet kymmentä vuotta enempää, mutta kokemus elämästä oli vuosia pitempi. Nainen miesten kanssa metallihiomossa, se muovasi kielen ja kovan käytöksen, sisun , jolla hoidettiin lapsille koti ja heitettiin juoppo aviomies kyydistä pois. Naisesta tuli meille tärkeä henkilö.Tuona päivänä elokuvaa seuratessa mietin hänen eläänsä. Hän oli nelivuotias, kun äiti kuoli pikkuveljen synnytykseen, oli olemassa isä, hän kävi töissä jossain ja isosisko , joka oli lähtenyt piiaksi Helsinkiin. Sisko sai pikkuveljen hoidettavakseen, naapurista löytyi imettäjä lapselle. Isä löysi uuden vaimon. Leipä oli tiukalla, siskon oli lähdettävä tienestiin, kuten sanonta kuului. Sisko oli yhdeksän vuotias. Hän astui Siuntion asemalta junaan, kädessä paperikassi muutamaa alusvaatetta varten, päällä ainoa mekkonsa. Hän tuli Helsingin asemalle kuin tuo kuvassa näkyvä PikkuMatti, kysyi lähimmältä vierellä kulkijalta, tietäiskö hän, mistä saisi työtä? Hänet neuvottiin erääseen osoitteeseen ja sinne hän sitten päätyi piiaksi. Palkannut rouva oli kysellyt , onko karjanpaisti hallussa, miten on pullan leipomisen kanssa?! On on , hallussa on, kotona on tehnyt kaikenlaista, kokkikouluunkin oli ajatus. "Tekemällä oppii", oli tämän tytön tapa elää elämäänsä ja niin hän keitteli ja leipoi tässä "paremmassa perheessä" muutaman vuoden ajan ja hänen lihapullansa ja korvapuustinsa tulivat kuuluisiksi koko tuttavapiirissämme.
Satavuotias äitini eli samoihin aikoihin hyvin suojatun elämän, vanhat vanhemmat varjelivat kaikelta pahalta, rahaa oli kouluttaa, vaatettaa ja kalustaa oma ensimmäinen koti. Silkkihansikkailla kasvatettu äiti jäi pehmeäksi ja maailman pahuutta ymmärtämättömäksi. Näillä kahdella naisella oli ikäeroa vain viitisentoista vuotta, silti äiti tuntui aina paljon nuoremmalta, työläisnainen ja hepsankeikka, olisi pohjalainen anoppini sanonut. Hepsankeikka olin minäkin armaan anoppini mielestä napatessani hänen poikansa juuri täysi ikäisyyden kynnyksellä. Omat tyttäreni lähtivät maailmalle hyvin varustettuina parikymppisinä, äidin mielestä ihan kelpoisina itsenäiseen elämään. Tämän päivän kolmekymppinen on nykypäivän "parikymppinen". Tuohon laskukaavaan ei millään sovi ajatus yli seitsenkymppisestä vanhuksesta, en suostu.
No, tässä ei nyt ollut mitään järkeä koko kirjoituksessa, mutta kun kerran kirjoitin, niin sitten kirjoitin. Ajatus on kovin tahmaantunut tämän koronan vaikutuksen vuoksi, se ei juokse, olo on kuin pitkää piimää. Tähän tottuu, nolo juttu.Pikkumies on opiskellut allakkaa ja löytänyt sieltä tärkeät päivät, ehkä jo tuolloin voi juhlistaa eloa kakkukahvilla Mummilassa!Nyt toistaiseksi vain etänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti