Kiitos Yläkertaan

Luin -oikeastaan kahlasin -Marja Aarnipuron kirjan  rintasyövästä .Jotenkin ei tuntunut hyvältä tuoda taas mieleensä kokemuksia , joita en kaikkia edes muista kohdalleni sattuneenkaan .Vaikka sattuihan ne .Kirja on heille , jotka pelkäävät saavansa rintasyövän tai ovat juuri saaneet siitä tiedon .Ihan asiallisesti kerrottu .

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta. 9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat taas käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. Taivaslaulussa konkreettiset yksityiskohdat avaavat lukijalle näkymän lestadiolaisyhteisön elämään. Suviseurat ovat hakkeentuoksua, keinuvia lautapenkkejä, pitsaa, punaista jaffaa ja Jumalan sanaa. Runollinen kieli kohottaa Taivaslaulun toiselle tasolle, yksityiskohdista rakentuu poikkeuksellisen kaunis kaunokirjallinen teos. Kuvat ihmisen sisimmälle löytyvät luonnosta: Väsyneen äidin nokasta kohoaa huuto, siipisulat kohisevat selässä, on avattava turvavyö, jotta ne mahtuvat kasvamaan. Taivaslaulu on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkeavat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Teoksella on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.

Pauliina Rauhalan kirjan taas luin yhdellä kertaa .Kauniisti ja herkästi kirjoitettu , mutta nostan kiitoksen Yläkertaan , että olen syntynyt ihan tavalliseen pakanalliseen kotiin ! Äitinä olo on ollut elämäni suola ja lapsia rakastan , mutta rajansa kaikella .En tiedä ,nostanko hattua lestadiolaisille naisille vai pistänkö tappolistalle  lestadiolaiset miehet  .Yleensä , tämä Aleksi nyt oli poikkeus ja kai heitä on muitakin , toivottavasti .

 

Toinen , mistä nostan kiitoksen Yläkertaan , on , että en ole syntynyt ja kasvanut  näissä ympyröissä , Montanan ja Dakotan pikkukaupungeissa , joissa elokuva Nebraska on filmattu ! Kuinka joku paikka voikin olla ruma , ihmiset likaisia , suttaisia , paikat rähjäisiä , kodit pelkää sohvalla istuvaa röhnöttäjää ! Aakeeta laakeeta , Pohjanmaan aukeat ovat pikkujuttu tämän rinnalla !  Ja kun kaikki vielä kuvataan harmaa-valkoisena , sadesumuisena ja valottomana , siinä on kokemusta kerrakseen , tulipa matkustettua ! Silti pidin elokuvasta , tuohon surkeuteen oli saatu lämpöä , joka jo on katoavaa tässä maailmassa .Tuossakin maailmassa ,mutta elokuvan edetessä se kasvoi ja lopun katsoinkin sitten hymysuin .