Pyhäinpäivä

 

Kun kaksin kykkää kaamoksessa, käy sitten niinkin, että tavallinen lauantai muuttui Pyhäinpäiväksi! Tuossa aamupäivällä soiteltiin, eläkeläisiä hekin, ja ihmeteltiin syvää hiljaisuutta ympärillämme. Toki vettä satoi kaatamalla, mutta aina joku ihminen kadulle on päätynyt, mutta nyt ei. Lauantai mikä lauantai, pimeätä, sadetta ja issiashermon vaivaamaa jalkaa, siihenhän sopii mainiosti ainakin petivaatteiden vaihto. Mies kasasi täkit ja tyynyt sateiselle parvekkeelle, kipaisi alakertaan pyykkitupaan katsomaan, josko olisi vapaata! Ja olipa sattumaa kerrakseen, ihan oli tyhjää koko päivä! Mies on innokas pyykin pesijä, hän on tässä viimeaikoina sähköpuheista innostunut käyttämään talon konetta, vaimo kun mieluummin tuhlaa sähköä kotikoneella, laiska aikatauluttaja kun on. Hesari oli joltisenkin paksu luettava, siihen meni aikaa sen verran, että pölyimuri sai jäädä odottelemaan päivää parempaa, onneksi, sillä miten tulinkaan vilkaisseeksi nenäni edessä olevaa kalenteria ja sehän punakirjaimin ilmoitti se on nyt se pyhä eikä huomenna! Että, rauhoitutaanpa toki,

istutaan kahvikupin ääreen ja muistellaan.

Silloin muinoin, kun lapset olivat pieniä, eikä ollut vielä koiraakaan, pakkasimme koko köörin autoon ja matkasimme Käpykylään sukuloimaan, mummoloihin. Tiedossa oli ravitsevaa ruokaa ja katala ajokeli, perillä valkoista lunta, haudoilla yksi kynttiläkäynti. Nyt ei ole mummoloita eipä lapsiakaan, pimeässä ajelu ei innosta ja lumikin sieltä jo sulaa. Sen kynttilän voisi sytyttää ja eihän minun tarvitse kuin nostaa katseeni vastapäiseen seinään, siellä he kaikki mummolalaiset minua kuvissa seuraavat, Pyhäinpäivä, eikös se ollut ennen nimellä vainajien päivä? ”Kuolleita seinät täynnä”, sanoi lapsenlapseni kerran. Oli miten oli, minä muistan.

Luin Alex Schulmannin kirjan ”Malman asema”. Surumielinen kertomus lapsesta, joka joutuu kuulemaan vanhempiensa toisilleen tarkoitetun riitaisan keskustelun. Edessä on avioero, kaksi lasta jaetaan, toinen isälle toinen äidille, kumpikin haluaa vain sen toisen, toista ei kumpikaan. Isälle jääneen lapsen elämä oli hyväksyntää hakeva, rakkautta kerjäävää, isä kyllä rakasti tytärtään, mutta tunteiden tasolla kohtaaminen oli molemmille vaikeaa, sitä oli kiusallista lukea.

 Eilen Perjantai-ohjelma muistutti kuinka vahingollista vanhempien riitely lasten kuullen on, lapset ottavat hoitajan roolin kuin huomaamatta, tämä tuntuu olevan suosikkiaihe sekä kirjallisuudessa että viihteessä. Olen itse ollut se vanhin perheessä ja siihen aikaan vanhimmat lapset joutuivat luontaisesti huoltavan sisaren asemaan, monessa asiassa kantamaan vastuun, joka olisi kuulunut vanhemmille. Tänään elämästä on tullut irrallisempaa, lapset aikuistuvat nopeaan ja oletus on, että he osaavat, vaikka vanhemmat eivät aina osaisikaan. On suuri suru nähdä kyyneleisiä, itkuisia lasten silmiä, joita uutiskuvaajat meille esittävät, ne ovat aikuisten aiheuttamia, osaamattomien, tunteettomattomien. Me katselemme kuvia maailman reunoilta, ihailemme kuvaajan hienoja otoksia, tietoa, jota hän meille tarjoaa katsottavaksi,

tuokin lapsi kärsii ravinnon puutteesta ja tuo mummo asuu yksin jossain pellon reunalla, upea valo ja upea kuva! Mutta entä sitten? Annat kympin puhelimen Nenä-päivän ohjelmaan ja istut katsomassa ohjelmaa tyytyväisenä osallistumiseesi, olethan sentään auttanut. Näin se menee, muuta juuri et voi tehdä kuin toivoa että joskus jossain vaiheessa elämää ihmiset viisastusivat ja eläisivät rauhassa. Ei taida tapahtua.

Innokkaana kuvaajana ja tallentajana yritin etsiä otoksia menneiden vuosien Pyhäinpäivistä, ei niitä ollut. Syynkin muistan, se kaamoksen puuttuva valo, joka ei huonon kameran aikoihin kuvaamiseen houkutellut, sääli, nyt niitä muistoja olisi taas kaivannut. Oman pimiön aikaan talvi oli ihanteellinen kuvattava, mutta mitäpä  ”Vainajien päivä” tai hautausmaat siihen elämän aikaan minulle merkitsi, ei mitään kameralle taltioitavaa, joten kuvia ei ole. Jotain olen kuitenkin talteen ottanut ja hauska yhteensattuma juuri tälle päivälle on Yhdysvaltain uuden presidentin jännitysnäytelmä, jonka tulosta olen näköjään seurannut televisiosta

ja seuraanko taas ensi vuonna samojen kilpailijoiden kamppailua, jää arvoitukseksi, jonka puolesta voisi vetoa lyödä.

Monia pois menneitä olen muistellut täällä, mutta etsiessäni kuvia, huomasin yhden pienen pienen karvaisen, jota kyllä muistelen, mutta täältä se vielä on puuttunut.

Vanhimman tyttären kissanpentu Vilpertti aloitti perheemme ”eläintarhan”, siitäkin on yksi kuva miehen (joka ei koskaan ainakaan kissaa huoli)  kainalossa.