Iloa ja murhetta

Pitkästä aikaa voin sanoa, että koko konsertti oli nautinnollinen. Jos en nyt ihan joka hetki ollut ihastuksen vallassa, niin melkein ja sehän on jo paljon, sillä tyylinä on ollut opettaa jompana kumpana puoliskona jotain uutta ja kokeellista kansalle. Niin oli nytkin, mutta tällä kertaa se kaikki oli jo opittu, joten onnistuin keskittymään kuunteluun.  Ensin tuli Griegiä, kaunista ja herkkää jousilla. Sitten astui kaunis nuori nainen sellon kanssa lavalle ja soitti, soitti niin kuin olisi syntynyt pariksi soittimensa kanssa, olemus oli levollinen ja soittaminen vaivatonta. Harvoin  suuren jousisoittimen ja jousen yhteistyö näyttäytyy niin helpolta ja mutkattomalta kuin se nyt näytti, silti tiedostaen, että sitähän se ei ollut, opintie on alkanut jo lapsena Israelissa, nyt hän vaikuttaa New Yorkissa.

Inbal Segvev esitti kiitoksena jonkun israelilaisille rakkaan sävelmän, mikäli oikein ymmärsin.

Puoliajan jälkeen koimme yllätyksen, lavalle roudattiin polkuharmoni ja kannel. Kapellimestarin, joka muuten oli mainio tyyppitanskalainen

Thomas Dausgaard komeine hiuksineen, selostuksen Sibeliuksen preludista jotenkin yhdistyen viidenteen sinfoniaan, miten, tämä kohta meni minulta hiukan yli. Oli miten oli lavalle saapuivat kolme naista ja kaksi miestä. Yksi nainen asettui kanteleen taakse ja toinen miehistä istui harmonin eteen. Tässä taisi olla yhtye nimeltä ”Juurakko”, ainakin jossain kokoonpanossa.

Esitys oli upea, orkesteri komppasi mukana ja kun laulut oli laulettu, Juurakko käveli pois ja Sibeliuksen viides aloitti osuutensa. Tämä oli kuulemma ensimmäinen versio kolmesta ja olkoon niin, sillä jopa minäkin kaipasin teokseen hiukan tiiviyttä, se oli ikäänkuin levällään, mutta tämähän on vain tällaisen harrastelijanautiskelijan viisaus. Mutta loput Sibelius hallitsee, ne tärähtää aina yhtä komeasti juuri kun luulit kaiken jo hiljenneen. Ja sitten isot taputukset.

Meinasin ihan unohtaa oikeastaan minulle sen kaikkein hienoimman, eli

Laajasalon Musiikkikoulun lasten esitykset aulassa ennen konsertin alkua. Siinä pienet, hyvä jos koululaisia vielä, soittivat harmoniikkaa. Soitin joka ei ole suosikkini, mutta lasten esittämänä sekin on mieluinen. Hiukan isommat pojat esittivät soittimella, jonka nimi oli kuulemma ”Konserttikannel”

ja jollaista en ollut ikinä edes nähnyt, neljä kappaletta, joista parikin oli tuttuja Pikkumiehen pianotunnilta. Kannel soi kauniisti ja osaavasti poikien sormissa.

Tänään on ollut outo päivä, olen sekoillut luvattomasti. Eilen lähetin kukkia tyttäreni ystävälle ja kerroin osanottoni isänsä pois menosta. Tänään jouduin pyytämään anteeksi erehdystäni,  hänen isänsä elää, mutta Sveitsin Minnan isä oli kuollut. Se kukkapuketti kuuluisi Sinulle Minna,

mutta minne sen lähettäisin, taidan odottaa, kun tytär tulee matkoilta. Pari päivää sitten kerroin tyttärille, että Rauha on saattohoidossa, sitten sain viestin, että hän on parempaan päin. Juuri hetki sitten meinasin korjata väärän lausumani, en ennättänyt, nyt tuli tieto, että Rauha on siirtynyt pilven reunalle, rauhallisesti sieltä seuraamaan tyttöjensä elämää. Eilinen syntymäpäivä meni nyt ilman Rauhan täytekakkuja, kuinka monet kerrat niitä juhlittiin silloin Landella. Taas on syy ottaa valokuva-albumit esiin ja muistella.

Sitä tulee kuuroksi ja sokeaksi muille kuin keskellä Helsinkiä asuville, siksi tämä tarkennus kuvasatoon, koska se tuntuu olevan epäselvää lukijalle. Otsikkokuva on Ukrainassa hajalle ammutusta venäläisestä tankista, joka on tuotu näytille Musiikkitalon ja Kirjasto Oodin eteen, siis Kansalaistorille. Tankki on herättänyt mielipiteitä, samoin herättivät tykin ruuaksi päätyneet ukrainalaiset autot vuosi sitten samalla paikalla. Raju kontrasti upean illan ja tuon tankin välillä puhutti.