Ennen tarvittiin piha

 

Kun halusin kasvattaa kukkia, tarvitsin oman pihan, pienenkin. Kun halusin maalata, piirtää, muovailla, tarvitsin suuren pöydän, jolle levittää taiteeni odottamaan valmistumista. Kun halusin soittaa, tarvitsin soittopelin, pianon, viulun, puhaltimen ja paikan nuottitelineelle. Kun halusin ommella, tarvitsin ompelupöydän ja tilan ompelutavaroilleni. Kun halusin unohtaa ja uneksia, hain kirjan Kirjastosta tai menin lähimetsään puuta halaamaan.

Lapsenlapsi oli toipilaana hammasleikkauksesta, otin hoitokoiran autoon ja lähdin lohtukäynnille. Halia tarvittiin ja annettiin,

Alman kiharan karvan lämpö on lohduttavaa. Mutta oli jokin, joka vei mukanaan vielä nopeammin, tietsikan näyttö, jolla seikkaili kummallisen näköisiä olioita, niitä pysähdyin seuraamaan minäkin, ajatellen oppia jotain tuosta, minkä lapsi osaa kuin omat sormensa. Enpä viisastunut juurikaan, jotain sentään, kun moitin otuksia rumiksi, sain tiedon , että ”kaikista näistä minä voin valita kenet haluan” ja valinta oli osunut muutamaan legoukon näköiseen hirviöön sekä kolmeen Barbien näköiseen. Barbit voi tuunata erilaisilla vaatetuksilla, että oli se Barbi sinnekin tiensä löytänyt. Minä en ainakaan huomannut, mikä olisi erottanut sen oikean ja tämän, jota en siis Barbieksi kutsua uskaltanut .Pöytä oli täynnä kaikenlaista näyttöön liittyvää,

mummista se muistutti nykyajan työpistettä, eihän enää toimistokaan ole kuin mukaan otettava läppäri. Aikani siinä ihmettelin tätä nykyajan menoa, läksytkin tehdään sängyssä, vaikka ehkäpä niitä ei olekaan ainaisten vaihtuvien sijaisten vuoksi.

Kun en hullua hurskaammaksi tullut kuulokkeet korvilla istuvaa poikaa seuratessani, menin minäkin aikuismaisesti television luo ja avasin sen. Sieltä tuli ”Puoli seiska”, jossa puhui mies tekoälystä.Tekoäly, sitä pitäisi kuulemma opettaa lapsille jo ala-asteella, että tullessaan yläasteelle, he hallitsisivat sen, sillä tekoäly on tuon sukupolven ehdoton juttu, se näkyy ja kuuluu ihan kaikessa. Siis missä kaikessa? No, otetaanpa esimerkiksi rikki mennyt tietokone. Enää ei huudeta korjaajaa apuun, vaan sanotaan tietokoneelle, että ”korjaapas itsesi!” Ja tekoäly korjaa. Tai pitää osata joku juttu. Ennen luettiin kirjasta, nyt sanotaan tekoälylle, että luepas se minulle ja paina se samalla päähäni niin, että osaan sen tarvittaessa. Ratkaise tämä, tee tuo jne jne. Siinä tyhmänä kuunnellessa mietin, jotta mitä sitä enää vaahtoaa lapsille jostain kirjan lukemisesta, tai pianon soittamisesta, nehän ovat pian mekaanisia toimintoja, jotka voi komentaa aivoille tai koneelle suoritettaviksi. Elämä muuttuu surullisen tylsäksi, jos tekoäly suorittaa kaiken puolestasi. Vaikka onhan siinä kuitenkin jokin juttu sen tekoälyn kanssa, sen käyttö pitänee vielä kuitenkin oppia. Tai mistä minä tiedän.

Vielä ei kuitenkaan olla ihan tuossa pisteessä, vielä tehdään joitain asioita ihan konkreettisesti, vanhanaikaisesti, kuten minä, joka liimaan valokuvia albumin lehtiin, kirjoitan ihan kynällä, kuka tekee mitä ja koska ja miten tämä maailma makaa tällä hetkellä. Voi olla, että tekoäly ei toimikaan odotetusti, vaan lähtee kulkemaan taaksepäin ja silloin voi olla lapsenlapsen mielenkiintoista katsella aikaa silloin ja miten se menikään. Löinhän melkein vetoa Lindan kanssa yli kymmenen vuotta sitten siitä, että tulevaisuuden sotaa käydään sivistyneesti kahden ihmisen välillä keskustellen, että ei ikinä enää ihmisten välillä aseilla sotien. Niin väärässä olin ja voi olla se tekoälymieskin. Sitä tekoälyn väläystä odotellessa olen opetellut shakkia, edistynyt sen verran, että olen hävinnyt kerran lapsen isälle, lentäjäserkku Jussille ja nyt neljä peräkkäistä kertaa tälle toipilaalle,

hän muuten shakitti mumminsa melkein heti. Miksikään mestariksi en haaveile, mutta on ihan mukava huomata, että ei se uuden oppiminen ihan mahdotonta ole.

Ihmisillä on Pikkujouluja, se voittaa näköjään pelihimonkin, joten tänään perjantaina peli peruuntui ja sain ikään kuin vapaapäivän. Menimme miehen kanssa katsomaan Cantellin elokuvaa ”Sisaret”.

Tarina on sijoitettu osin Helsinkiin ja osin Islantiin aikajanalla seitsemän vuotta. Kaunista kuvaa, hyvä tarina, hyvin kerrottu ja hyvin näytelty.

Teemalta näytettiin vanha elokuva kuuskytluvulta. ”Missisippi palaa”, kuvaus rotuvihasta ja ihmisen julmuudesta, melkein jätin katsomatta, huolimatta että sekin oli hyvin tehty. Suurelta kankaalta en olisi sitä voinut katsoakaan. Nyt pitää mennä lukemaan dekkaria, siinä nyt ihan tavalliset murhatkin tuntuvat normaaleilta.