Kas kummaa, sataa!

Ikkunassa rapisee, sataa, myrskyä on luvattu. Vuorokausi kääntyi lauantain puolelle ja jos nyt noudattaisin mieheni neuvoa huomisen suhteen, viettäisimme sen sängyssä loikoillen kirjaa lukien. Joskus jopa toteutunut ”nuoruushaave” tuskin onnistuisi tällaisena mummoikäisenä, mutta ihan yrittämättäkin se kyllä sujuu pitkälle yli puolen päivän, ovi auki ulos ja antaa sateen ja myrskyn riehua, ei siinä edes kirjaa tarvita kyytipojaksi! Hyvältä kuulostaa huomisen odotus, vettä sataa kaatamalla.

Isäni äiti, niin sanottu ”Vaajakosken mummo”

oli kova suustaan ja luja kämmenistään. Molemmat hän on perintönä meille jakanut, niin vanhimmalle, minulle kuin nuorimmalle, ehkä kuitenkin näkyvimmin juuri minulle. Tämä nuorempi polvi hallitsee kielenkäyttönsä ja kehonkielensä paremmin kuin äitinsä, mistä tietysti ylpeänä miestä muistutan, minähän heidät olen kasvattanut! Minulla on ollut ja on turhan monta muistinsa kanssa kamppailevaa sukulaista sekä ystävää, hoitava luonteeni käy joskus raskaaksi ja unohdan hyvän käytöksen, niin tapahtui tänään, lähdin sanaleikkiin vaikka tiesin ettei se kannata. Tuotin pahaa mieltä sekä itselleni että toiselle, olin huonolla tuulella ja kotiin kävellessä katuvainen mieli ei antanut rauhaa.  Pyysin anteeksi käytöstäni, ja sain.  Mietin siinä vastausta lukiessani, että kuinka vaikeaa anteeksi pyytäminen meille suomalaisille onkaan, puhutaan koulussa tapahtuvista lasten kahinoista, kiusaamisista ja vanhemmista, jotka eivät ota kantaa lastensa epäasialliseen käytökseen. Opettaja tai rehtori ovat kädettömiä kurin edessä, tuntuu kuin ensin olisi pyydettävä anteeksi koulun tai yhteiskunnan hidasta pyrokratiaa, joka ei välittömästi kykene mihinkään. Minun oli helppo pyytää anteeksi heti kurjuutta tunteneena, mutta esimerkiksi koulumaailmassa olisin jo ennättänyt unohtaa koko jutun, ennen kuin kaikki luvat ja liput olisivat olleet valmiit tuohon operaatioon, rehtorinkin olisi ollut tarkistettava kyseessä oleva rike kalenteristaan, tuskin kaikki lasten hölmöilyt pysyvät päässä ilman Vilmaa.

Nyt yö on nukuttu ja tosi ihanasti syysmyräkkä ulkona meuhaa! Näin ilman huollettavia voi jäädä hieman huonolla omatunnolla kotiin toisin kuin Alman omistajineen, heillä näkyi olleen ratkiriemukas uintiretki kuralammikoissa,

muistui omat kokemukset ison nöffen kanssa samoista hetkistä, ämpärillinen hiekkaa tuli kotiin iloisen koiran mukana.

Naisliittolaiset viettivät syyskokousta Vaasassa, jonne minä osallistuin etänä.

En siis kuulu tuohon Hesankin Yhdistyksen keskusteluissa esiin tulleeseen digipudokkaiden ryhmään, joita Suomessa on kuulemma tälläkin hetkellä jo yli kuusisataa tuhatta! Siis heitä, jotka eivät saa palveluita pankissa, kelassa jne ilman, että heidän on mentävä fyysisesti asioimaan kyseiseen paikkaan. Se on käsittämätön luku ja vaikea ymmärtää täällä pääkaupunkiseudulla, jossa apua kyllä on helpostikin saatavilla, jos vain haluaa. Eri asia on sitten, haluaako, heitäkin on, jopa tuttavapiirissä ja heille se sallittakoon. Ihan mainiota oli seurata kokousta etänä kotioloissa omalta koneelta, tunsin itseni todella hyvinkin tietäväiseksi. Tuli myös selväksi keitä ovat ne aktiivisimmat osallistujat, ei heitä montaa ole, mutta onneksi muutama sentään, sillä vapaaehtoisia valintatilanteissa ei pahemmin esiintynyt, ihmiset ikääntyvät ja yhdistystoimintaan ei nuorta väkeä löydy. Hyvät aatteet kaikenlaisen sivistystyön edistämiseksi ja naisten kannustaminen, kaikki se on hienoa, mutta me yhdistyksen jäsenet, eläkeläiset, me olemme enimmin mukana erilaisten harrastusryhmien vuoksi,

niissä me voimme kohdata uusia ihmisiä, liittyä porukkaan ja torjua näin monellakin muutoin uhkaava yksinäisyys.

Olin Amerikassa asuvan tyttären äidin kirjan julkistamistapaamisessa.

Kutsutut olivat melkein kaikki  ikäihmisiä, liikkuvaista porukkaa, jos ei nyt ihan omilla jaloillaan, niin omilla kätösillään, osallisina juuri tähän digisaatavuuden juttuun, eli naputtelemalla omia tarinoita FACEeen, kuka kuvilla kuka tekstillä. Juttelin asiasta tyttären kanssa ja hän kertoi kuinka maailma aukeni FACEn myötä, hän pääsi tässä ja nyt ”juttelemaan” kaukaisessa koti-Suomessa olevien sukulaisten ja ystävien kanssa, ennen kaikki Kaliforniaan tulevat uutiset olivat jo ennättäneet vanheta saapuessaan tai yhteyttä ei saanut ollenkaan. Siinä yhdessä tuota infomuotoa kiittelimme, ihmettelimme ihmisten pelkoja liittyä ja onnitella itseämme rohkeudesta.  Siitähän minäkin. Kun mies kysyy, jotta ”kuuluuko lapsista mitään?”, voin hyvällä omatunnolla kertoa, jotta ”juu, on ne peukutelleet, hengissä ovat!”  Onhan sekin sentään jotain.