Hävitä.

 

Vierailu Palvelutalossa aiheutti tunnemyrskyn, joka ei ihan heti laantunutkaan. Vanhan kodin aidan takana elelevä perheelleni tärkeä ysikakkonen on joutunut lähtemään kodistaan, jossa on asunut yli kuusikymmentä vuotta. Ikävä ja katkeruus oli läsnä, kun aikaa siellä muistelimme,

vaikka uusi asunto oli tähän hetkeen ajatellen paras , mutta eihän se omaa kotia korvannut. Monesti olen jälkeenpäin miettinyt, että miksi en ottanut talteen keskustelujamme ja saman hölmöyden tein eilenkin, juuri sen, minkä olen niin monen mummon kohdalla ennenkin tehnyt! Ajatus seuraavasta kerrasta on usein liian myöhäistä, tällä kertaa en jää odottelemaan, vaan kirjoitan muistamani jutut nyt ja juuri tähän.

Eletään vuotta 1935 jossain Sipoossa, Linda on nelivuotias ja hänen äitinsä kuolee keuhkotautiin. Olemassa on sodassa ollut isä, kaksi vanhempaa siskoa ja pieni poikavauva. Köyhää on, ruoka on kortilla, kaikki joutuvat tekemään töitä,  pieni Lindakin hoitaa vauvaa  toisten hoitaessa perheen taloutta. Lapsia lähetetään Ruotsiin sotalapsiksi, tämän perheen isä haluaa pitää lapset luonaan maassa, jota hän on puolustanut. Jotenkin arki sujuu ja Lindakin pääsee kouluun, jota hän käy neljä vuotta, sisko oli jo lähtenyt palvelukseen Helsinkiin, toinen hoiteli poikalasta ja auttoi isää kotitilalla. Linda lähetettiin Helsinkiin palvelukseen, hän oli yksitoista vuotias ja matkusti yksin junalla kaupunkiin, jossa ei ollut koskaan käynyt. Mukaan hän oli saanut kassin, jossa oli yhdet alushousut, paita ja vaihtosukat, taskussa siskon osoite. Linda lähti kävelemään Rautatieasemalta kaupunkiin päin ajatuksena etsiä sisko jostain, muuta tietoa ei ollut. Kohtalo oli kiltti pienelle tytölle ja hän törmäsi Stockmannin edessä sisareensa, joka ensimmäiseksi kysyi  :”Mitä sinä teet täällä?! Meille et tuon näköisenä voi tulla!” Luultavasti Lindan myöhemminkin osoittama sisu oli tässäkin kohtaamisessa läsnä, sillä hän ilmoitti tulevansa kaikesta huolimatta siskonsa luo yöksi, muuta paikkaa ei ollut! Sisko salakuljetti tytön huoneeseensa, josta talon emäntä hänet  huomasi, tarjosi kylvyn, aterian ja paikan olla niin kauan kunnes palveluspaikka löytyy. Uusi paikka löytyi sitten lehti-ilmoituksesta, jossa vaatimukset olivat kyllä yläkanttiin Lindan osaamiseen nähden. Sanavalmis tyttö palkattiin sekä taloudenhoitajaksi että lastenpiiaksi ja taisi pärjätä molemmissa hyvin, sillä politiikan kuuluisuuteen noussut työnantaja muistaa vieläkin hoitajaansa.

Upealla ulkonäöllä siunattu neito oli kova tanssimaan ja siihen aikaan juuri tanssiminen oli kohtaamisten paikka. Suomi-filmiinkin ehdotettu komistus tuli ja vei Lindan vihille asti, liitosta syntyi kaksi lasta ja kolmas oli herra alkoholi, se ei sopinut enää tähän liittoon. Linda teki miesten työt sekä rakennuksilla että myöhemmin tehtaan hiomossa, kuljetti lapset pyörän tarakalla koulutielle ja osti heille kodin. Rohkea nainen teki siihen aikaan uskaliaan tempun, hän antoi juopolle isälle lähtöpassin, lunasti mökin itselleen ja pärjäsi. Senaikuinen työsuojelu ei ollut kummoinenkaan ja metallipöly tunkeutui keuhkoihin aiheuttaen syövän, joka saatiin leikkauksella hoidettua, mutta potilas jäi puolikuntoiseksi, entiseen työhön ei ollut paluuta. Pienellä eläkkeellä ei leipää tullut, Lindalla oli kuitenkin kaksi tervettä kättä ja entinen sisu tallessa, tehtaissakin tarvittiin siivoojaa. Vanhalla pyörällään hän kulki talvet ja kesät , kävi auttamassa naapureitaan ja päätyi

meidän naapuriksi juuri nuorimmaisen syntymän aikoihin, leipoi makoisat korvapuustit ja lähetti minut Kättärille tietoisena että lapset sekä koira hoidetaan ja miehelle ilmoitetaan kotiin tullessaan, jotta minne vaimo menikään!

Tarinassa minua on aina kiehtonut tuo yhdentoista vuoden ikä, kassi ja juna. Mielikuvitus tekee heti kuvasta

Anna-kirjojen  Annan, hänkin oli selviytyjä. Seuraava kuva silmien edessä on Hesarin lehtikuvien mainoskuva Sanoma-talon näyttelystä. Sydän kierähtää, kun pientä poikaa katson, rahan vuoksi hänen elämänsä haave jalkapallosta jäi toteutumatta. Miten ahdinkoista voi elämä olla, että vanhemman täytyy myydä lapsensa sisäelimiä, mikä tätä maailmaa vaivaa, kun se on kääntynyt tällaiseksi?!

Teen hävitystä. Tai ajattelin tehdä, mutta eihän siitä sitten suurtakaan hävitystä tullut. Istuin Lindan uudessa asunnossa, kodiksi sitä ei voi sanoa, sillä sieltä puuttuvat ne tavarat , jotka ennen tekivät mökistä kodin. Ensimmäistä kertaa , tuntui että vuosiin, tulin sisään ja televisio oli kiinni. Käynnissä oli Yleisurheilun MM-kisat, ruokasalissa ääni pauhasi tyhjälle katsomolle. Olimme siis Palvelutalossa, vaikka ystävällisessä ja mukavassa, puiden ja pensaisen keskellä. Siellä minä sain hävitysvimman. Aloitan jostain, tuhoan jotain mitä kukaan ei huoli tai tarvitse, jotain mitä minulla on paljon. Eli valokuvia.

Aloitin risaisesta kansiosta,

yhdestä, jonne olin kerännyt  ”ne parhaimmat kuvat”, joita olin joskus ajatellut näyttää jossain, pitää ehkä näyttelyn tai muuten vain fiilistellä. Jälkimmäiseksi meni. Irrotin lehdistä, käänsin itsestä poispäin ja revin. Jossain kohtaa repiminen ei enää sujunut, jäin katselemaan , muistelemaan, ihailemaan ja todistelemaan itselleni, että filmiajan kuvat ovat todella hyviä, miksi minä niitä repisin! Filmit olen tainnut jo palastella, antaapa muistojen säilyä. Siitä miten olen maailmaa kameran takaa katsellut, siitäkin voisi kirjoittaa luonnekuvan, aika erikoiselta tuo näytti näin vuosien tarkastelun jälkeen, hyvin on kaupunkityttö maalaisluonnon haltuunsa ottanut. Antaa siis linnunpoikasten ja perhosten pysyä kansion lehdillä, silloin voin aina fiilistellä metsän tuoksuissa ikävääni ja nappailla kuvia kaupunkielämän eri laidoilta.