Silmille ja korville

Edellisestä konserttikokemuksesta onkin jo kuukausi, missä lie orkesteri luuhannut. Ihan mukavalta tuntui taas istua melkein täydessä salissa ja ihmetellä kuinka ihmiset kuitenkin jaksavat osallistua vaikka kevät ulkona ilmiselvästi jo oli Helsinkiin saapunut! Kunhan nyt pysyisi, luvassa on jonkinmoista takatalvea, ehkä kuitenkin vain pohjoiseen.

Ohjelmasta, tarjolla oli Einojuhani Rautavaaraa ja luvassa ”Viulukonsertto”, tällä sanalla. Ja sitä totta totisesti saimme kolmekymmentäkaksi vuotias saksalaisviulisti aloitti uransa seitsemän vuotiaana ja oli jo kaksikymmentäkuusi vuotiaana musiikkikorkeakoulun professori,

ura on sitten jatkunut, hienoja nimiä on kalenteri täynnä. Eikä ihme, sillä jos hän soittaa muutakin musiikkia yhtä upeasti kuin tätä Rautavaara-kummajaista, niin mestari on muusikoksi. En ole Rautavaaran musiikin vankkumaton ystävä, mutta tämä Viulukonsertto kyllä läpäisi minut ensimmäisen osan kauniilla, rauhallisesti laulavalla soitolla, sitten väliin sitä räminää, josta en piittaa, lopuksi kuitenkin taas pehmeää ja herkkää, taitavaa. Suuri ihmetyksen aiheeni oli, miten esittäjä pystyy laskemaan montako kertaa on soitettava peräjälkeen  sama pieni sointu, kymmenen, viisikymmentä vai sata?! Ehkä se ei ihan sama koko ajan ollut, mutta en siinä nopeassa menossa osannut nuotteja erotella, samalta kuulostivat. Tobias Feldmann oli tämän suurtaiturin nimi.

Puoliajan jälkeen oli Straussia. Kuulosti hyvältä ja alkoikin hyvin. Orkesteri oli läsnä koko suuruudessaan ja kun  kapellimestari Pablo Gonzalez

heilautti tahtipuikkoa, koko sali räjähti! Mietin siinä, miltä mahtaa tuntua johtaa tällaista orkesteria, josta lähtee pienen puikon heilutuksella noin mahtava ääni! Tunne on varmaan massivinen, kuin sodan voittanut, siltä tämä espanjalainen kaveri kupissaan näyttikin.”Sankarin elämää” nyt puitiin niin suurella äänten mahdilla, että kun sota oli voitettu ja rauhantyöt käynnistyivät, oli meikäläisen korvat jonkin aikaa sulkeutuneet, ne ottivat rauhan työt todella hiljaisesti sumuverhon takaa. Sillä osuudella ei suurta väliä ollutkaan, se oli mielestäni unettavan tylsä ja sekava. Viimeinen sitten tuli täyttymys, orkesterin oman ykkösviulistin soittaessa sooloillen niin kauniisti kuin vain viululla soittaa voi. Vai oliko se jossain toisessa osassa?! Oli miten oli, se oli kaunista.

Bridgestä tullessa ennätin käväistä katsastamassa Ateneumin uusitun ilmeen,

museokortti kun ei moiti, vaikka vain piipahdat, aina voit tulla uudelleen. Jonoa ei ollut, mutta kiitettävästi kansa oli taiteen pariin itsensä löytänyt. Kävelin salit läpi, jossain pysähdyin,

mutta suuria intohimoja ei näyttely nyt herättänyt. Oliko syynä saleissa vallitseva lämpötila, joka sai puseron liimautumaan selkään, vai liika kiire kiiruhtaa kotia kohti, jotta ennättäisi siistiytyä ennen konserttia. Onpahan kuitenkin katsastettu,tosin näkemättä jäivät kaikki muut uudistetut tilat, kahvilat ja mitä siellä sitten onkin. Jos merkit pitävät paikkansa, niin kyllä sinne jonoja kohta alkaa kertyä, ihmiset liikkuvat selvästi enemmän.