OHO, sanoi Eemeli-joskus. Hyvää Pääsisäistä kuitenkin.

Sunnuntain vaalitulos oli järkytys, ei tullut ” 100 naista Eduskuntaan”, kuten Naisliitot sellaista ovat kevään mittaan ajaneet.  Vihreiden ja Vasemmiston naiset  saivat toimia tukkona Persujen valtaan pääsylle, moni nainen varmaan antoi äänensä jo pelkästä kauhusta  Petterille tai Sannalle. Ilman tätä ”pääministeritaktikointia” Vihreät Naiset olisivat nostaneet pääluvun sataan, mikäli läskupääni ollenkaan toimii. Ilta oli jännittävä, tulosta sai odottaa puoleen yöhön asti ja en voi sanoa olevani tyytyväinen, mutta tänään sitten mietin, jotta mikähän se vaihtoehto olisi ollut?! Petterin naaman ilmehtiminen ei miellytä, kameraa kyllä, Riikka näppäränä puhujana saisi kompastua omaan näppäryyteensä ja Sanna taas ei enää taida kansaa jaksaa vetää. Samalla mietin, jotta nyt puhutaan kahdesta oikeistopuolueesta, olen aina mieltänyt Persut lähinnä äärioikeistoon, joten haloo, minne kotimaani on kulkemassa?!

Jännitys jatkukoon, mutta ehkä minä siirryn kotiolojen jännitykseen, jollaisia ei onneksi tällä hetkellä suuremmin ole, NATOssakin jo ollaan. Täyskuu Tokoinlahden yllä, mustarastaan uusi tuleminen yölaulajaksi, lumien sulaminen,

parvekenarsissien kohtalo ja viimeksi keinoemo Lindan pihan kaikkien sireenien kaataminen!

Vanha kotitalo paljastui rähjäisen aidan takaa, ei hehku valkoiset sireenin kukat Juhannuksen kunniaksi. Aina ne ovat siinä olleet, ennustaako kukkien katoaminen Lindan muuttoa Palvelutaloon, sinne hän ensi talveksi ehkä haluaa, ikää on jo yli yhdeksänkymmenen, näkö haittaa maailmalle yksitoistavuoiaana  lähtemään joutunutta yksin eläjää. Tiedä häntä, mitä olisi mökkinsä kovalla työllä itselleen hankkinut äänestänyt, ellei elämän loppusuoralla moiset asiat jäisi pienempien toiveiden alle. Suomi on pitkä maa, erot meidän lapsuuden aikoina pohjoisen, keskisen ja eteläisen Suomen välillä ovat olleet käsittämättömän suuret! Sitä ihmetteli aikoinaan myös Jörn Donner elokuvassaan ”Perkele, kuvia Suomesta!”, Yle Teema näytti sen tässä yhtenä iltana, me katselimme, emmekä olleet uskoa, jotta olimme itse eläneet tuon 60-70-luvun ajan, niin alkeelliselta koko elämä siinä esittäytyi.

Kaiken tämän suurta muutosta odottavien suomalaisten toivelistaa olen tässä aamun tunteina ihmetellyt ja en ole päässyt puusta pitemmälle. Mikä se olisi ja koska sellainen tapahtuisi? Toivoisin vaan, että ihmiset osaisivat kuvitella itsensä näiden ilman  omaa syytään vähäosaisten kohtaloon, mitä tekisin, jos tuo olisin minä? Tai jos tuo lapsi olisi juuri se minun lapsenlapseni?  Valtion koneisto on hidas ja ennenkuin mitään suurempaa on saatu aikaan, kansalaiset nurisevat ja tottuttuvat, mikään ei muutu. Onko kaksi kättä hoitamassa vai yksi vierasmaalainen käsi, taitaa olla meille ikäihmisille se ja sama, kunhan on joku käsi.

Mutta miten maailma makaa Rapakon takana,

Euroopassa ja täällä kotimaassa, se ei ainakaan minulle ole ”se ja sama”. Ihmiset ovat samoja, olkoon ihon väri tai hiusten kiharuus minkälainen tahansa. Suomi ”elovena-tyttönä” sinisine silmineen ja vehnän värisine hiuksineen on onneksi katoava muinaisjäännettä. Niinkuin vuosia sitten ystäväni ihmettelyyn tyttäreni valinnasta tokaisin: ”Suomalaiset kaunistuvat”! Seurasi hiljaisuus.

Syntymäpäiviä on tässä huhtikuussa taas melkein joka päivälle, osaa täytyy muistella kuvia ja albumeita katselemalla, jokaista ei viitsi enää Facen sivuillakaan muistella, juhlijat saavat tyytyä Naaman omiin toivotuksiin. Välitän tässä nyt kuitenkin jokaiselle juhlittavalle PALJON ONNEA  ja HYVÄÄ PÄÄSIÄSISTÄ, joka sekin on tulossa –ja kohta sitten taas menossa.