Mitä kuva merkitsee?

 

Mitä kuva merkitsee? Jollekin se ei merkitse yhtään mitään, toiselle se on häiritsevä elementti nykyelämässä ja jollekin se on tapa elää ja kokea tätä maapallolla vaeltamista. Minä kuulun tuohon viimeiseen ryhmään, kuva on minulle niin tärkeä, että ilman kuvaa tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jokin pala. Se että myös kirjoitan, on vain sanojen lisä kuvaan, sillä jo pelkkä kuva kertoo kaiken.

Ensimmäiset kuvani näen sisäisillä silmilläni niinkin varhaisesta ajasta kuin alle kolmivuotiaana, näen isäni housunlahkeet kun istun pöydän alla.

Isäni kuoli kun olin päälle kolmen, siitä näen maakellarin, havut seinillä ja arkun, kuvaan liitän myös maakellarin hajun. Valokuvassa  seison äidin kanssa arkun vieressä. Joku voisi sanoa, että minä muistan tuon kuvan ja luon siitä itselleni muiston, kumpi vain, kuva on tärkeä.

Keille sitten kuva olisi tärkeä? Aloitetaan nykyajasta, jossa perhesuhteet ovat moninaiset ja asutaan toisella paikkakunnalla, jopa toisessa maassa. Kuvien määrästä riippuu, kuinka hyvin esimerkiksi perheen jäsenet tuntevat toisensa, voi olla, että ihan käytännön vuoksi fyysinen kontakti jää kokonaan pois. Ehkä tämä polvi ei tunne tarvetta tuntea edeltäjiään, mutta jo seuraava saattaa sitä haluta. Kirjeitä, kirjoja ja ääntä on, mutta ellei ole kuvan kuvaa, luo jokainen lukija itselleen mielikuvansa mukaisen kuvan ja se saattaa poiketa oikeasta täysin päinvastaiseksi.

Kerran jo luodusta mielikuvasta on vaikea luopua, ainakin minun. Sukututkimuksessa käydään läpi vanhoja tekstejä, nimet ja linkit jäävät huonosti mieleen ilman kuvaa. Omakohtaisesti voin sanoa, että meillä perheemme tarvitsee kuvia pitääkseen yllä tuttavuutta sukulaisiin, tuttaviin ja jo pois menneisiin. Nämä kuvat ovat käytössä päivittäin.

Kuva on tarpeellinen myös maailman tuntemuksen vuoksi. Yhä enenemässä määrin me katselemme maailmaa kuvina, teksti on siinä vain selittävänä tekijänä. Maailma on laajentunut ystävien, tuttujen ja uutiskuvien ansiosta omasta suljetusta kehästä tuttuuden tuntuiseksi vaikkapa Tokiosta,

 jossa en ole käynyt, mutta josta ystäväni on postanut Faceen päivittäisiä kokemuksiaan kuvina, joihin on liitetty muutaman lauseen selitys katsojaa varten. Tai tyttären kuvapostaukset tekemisistään Sveitsin upeissa maisemissa.

Näitä voisin jatkaa loputtomiin, sillä juuri nuo kuvat mahdollistavat minut ikäänkuin matkalle, tätähän voisi verrata penkkiurheiluun, ethän siinäkään edes liikahda minnekään, mutta olet vahvasti mukana!

Nykyään kuvataan paljon, mutta talteen katsottavaksi jää käteen vähän. Uutiskuvat ja omat kansiosi löydät netin arkistoista, pilvestä, ne pysyvät siellä tapahtumineen tallessa kauan tämän tiedon mukaan. Mutta mikään ei vanhene yhtä nopeaan kuin tekniikka, pilvitallennuskin saattaa joku päivä olla se entinen juttu ja sinne meni kaikki ne aarteet, jotka luulit lastenlastesi sieltä hamuavan! Onneksi Valokuvamuseo tallentaa ihmisen arkipäivää, sillä huolestuneisuus normaalin arkipäiväkuvan katoamisesta on kuulemma aiheellinen. Se mikä tallennetaan ihan paperisena kuvana hyllynreunalle on juuri se pyhäasuinen pönäkkä ryhmäkuva, 

 ei kuva verkkaripöksyisestä isästä lapsen nenää pyyhkimässä. Hyvä, että edes yksi kuva säilyy, mutta aika paljon tarvitaan mielikuvitusta, jotta siitä voisi kertoa tuleville, miten ja kuka ja missä!

Nykyajan kuva on tiedottamista, oletusta että kuvaa katsotaan laajalti. Se asettaa kuvalle normit, se pitää käsitellä kuvakelpoiseksi, sille on somessa kaikenlaisia sovellutuksia, joten tänään emme voi mitenkään tietää, onko kuva totta vai ei. Kuvan kulutus on suurta, kuvaa tulee meille monelta taholta, on televisiota, elokuvaa, taiteen ja tietotekniikan eri muotoja. Samalla se on kokenut muutoksia, kuvasta on tullut arkinen todellisuus, joka seuraa meitä yötä päivää joka puolella, siitä irrottautuminen on mahdotonta.

Koska kuvasta on tullut arkipäivää, se on kehittänyt itselleen mitä oudoimpia esittämismuotoja. Muinoisina aikoina kuvan ollessa harvojen omistuksessa, sen tarkoitus oli viehättää silmää samalla kun tallentaa muisto. Nykyisin kuvan tarvitsee vain herättää huomiota,

 kääntää ihmisten katseet johonkin tarkoitettuun suuntaan. Esimerkiksi vaalikeskustelujen kohdalla seurasin puheenjohtajien ilmeitä, jotka usein puhuivat enemmän kuin sanat. Ilman kuvaa, pelkän äänen perusteella, olisi vaikea tehdä yhtä tarkkoja huomioita.

Kuva on tullut jäädäkseen, kasvosi ovat rekisterissä ympäri maailman erilaisissa tunnistuskameroissa, kuvaasi tarvitaan passissa, ajokortissa, henkilökortissa. Kohta et tarvitse enää tunnuksiakaan, kun kuvatut silmäsi kertovat sinusta kaiken. Droonit tallentavat kotisi nurkat ja lepolasseilla paistattelevat, taistelu julkista kuvaa vastaan alkaa olla hävitty, on vain hyväksyttävä se tosiasia, että kuva yltää elämämme ihan joka kolkkaan, mutta myös se tosiasia, että kiinnostus meitä jokaista kohtaan ei yllä jokaisen katselijan silmiin. Minun tai sinun tekemiset kuvineen saattavat livahtaa katselijan ohi ilman sen suurempaa  kiinnostusta. Kuvaa on siis turha pelätä, väärinkäytöksiä on ollut aina, monesta muustakin asiasta kuin kuvasta.

Minä kuljen edelleen kamera kainalossa , kuvaan, tallennan ja

toivon kuvieni tuovan muistoja ilosta ja surusta, elämästä täällä ihmisten seurassa.