Ensi vuonna taas

Vappu perinteineen on tältä keväältä ohi, keillä kokoonnutaan ravintolaan, samaan joka vuosi, perheen ja ystävien kanssa, ketkä varaavat paikkansa Ullanlinnan mäeltä, moni jo edellisenä iltana, satoi tai paistoi, ketkä vaan hengailevat kaupunkia ees taas, mutta jokaisella on jokin perinne olevinaan, muisto entisistä vapuista, vapuista vanhemmat tiukassa humalatilassa, lapset omillaan pelon ilmapiirissä, näitäkin muistoja on.

Meillä perheen muistot liittyvät Vappupäivän kulkueeseen, se perinne on lähtöisin minulta lapsuudestani, silloin Jyväskylän vapuissa kuoro Sirkat lauloi, joko Lounaispuiston lavalla tai sitten Harjun portaiden lähellä, saattoi olla molemmat paikat. Mutta se tärkein oli vappupäivän aamun kulkue, se kulki kaupungin läpi jonnekin, minne, ei ollut lapselle enää tärkeää.

Kulkueessa liehui kaikenväriset liput, mukana olivat isät, äidit ja lastenvaunut, työväen laulut raikuivat ja ne upposivat laulutaitoiseen lapseen. Toki niiden laulaminen sen päivän jälkeen oli kielletty ja sopivaa oli myös pitää etäisyyttä punalippujen alla kulkeviin naapurien lapsiin, vaikken minä sillolnkaan ymmärtänyt miksi. Siihen aikaan se taisi olla tärkeä asia aikuisille, tosin lapsuudenkodissani politiikkaa ei juurikaan pohdittu, äidilleni kelpasi jokainen mielipide vielä siihen aikaan. Kun tytär kasvoi teini-ikään, ääni kellossa hiukan muuttui, mutta kasvatus oli jo tehty, ikään en ole tiennyt sukuni tai kavereideni vanhempien ammattia- paitsi ne opettajat, heitähän ympärilläni oli enemmistö. Ja millaisia muistoja on jäänyt omille lapsilleni? Ainakin tytär Rapakon takana muistaa kulkueet ja iskulauseet ”SKP-Suomen kansan puolesta”. Ja toinen muistaa vaput Sao Paulossa, jossa hän kävi brassulaista ala-astetta kymmenvuotiaana kummiensa luona, insinöörejä kun kylässä oli, niin siellä kaikuivat teekkarilaulut, joista ainakin osa jäi lapsen mieleen ja jos Sveitsissä vappua vietettäisiin, taitaisi laulu jossain vaiheessa iltaa kajahtaa, jotta ”Jumalauta meitä ammutaan, perkele!” Niin, että kyllä suomalaiset perinteet ovat kunniassa maailmalla. Nuorimman muistot liittynevät enimmin tungokseen Mantalla, hyvä sekin.

 

Istuin tänään hammaslääkärillä, tulin liian ajoissa, joten aikaa jäi ihmetellä kännykän tiedostoja, kuten punertava ja arka pikkuvarvas! Vastaus huvitti, vaikka varpaan kipu ei huvitakaan, ilmeni, jotta minulla oli ”Räätälin patti” pikkuvarpaassani, nimi on tullut ammoisina aikoina, kun räätäli istui ristiasennossa työssään, jolloin jalan päkiän ulkosyrjä joutui jatkuvaan kiertoon. No, minähän kyllä istun jalat ristissä nojatuolissa, ei se silti tee minusta räätäliä, vaikka kova ompelija olen ollukin! Hoidoksi ei annettu kuin suurempi ja väljempi kenkä, jotta kohta tässä alkaa muistuttaa Iines Ankkaa

ja sirot piikkikorot on siis vihdoinkin saatettava komeron nurkista alakerran roskiin. Ihan itkettää. Illan kaunis ja haikea Teemalta tullut Hong Kongilainen kuuskytluvun elokuva oli muistutus ajalta, jolloin naiset olivat siroja ja kauniisti pukeutuneita ja miehet komeita valkoisissa paidoissaan. Koskettava musiikki loi lisätunnelmaa. Kaunista.