Isää ja Mirja-Tätiä

Huomenna taas Face-bookin sivut täyttyvät isänpäivän muistoista, kuka mitenkin. Joku käy haudalla, tuo kynttilän, ehkä kanervan, siitä on muistoa koko talveksi. Jollain lailla tämä luterilainen kasvatus koulun uskontotunteineen tuottaa huonon omatunnon, jos jättää hautaan lasketun vainajan pelkän mustan mullan peittoon, vaikka tuleehan se valkoinen lumi ja armahtaa jälkeen jääneensä. Olen hoitanut omatuntoni rauhalliseksi ja saanut kuvat molempien vanhempieni haudoista kanervineen ja kuusenhavuineen.

Kukkaistutusten vuoksi en autoilemaan Käpykylään asti lähde, kun on keksitty puhelin ja sille kukkakaupassa vastaanottaja, asia on osaltani hoidettu. Olen huono haudoilla kävijä, tulin siinä suhteessa äitiini, joka kyllä mieluusti kuljeskeli vanhoilla historiallisilla haudoilla, hän kyllä tiesi, että saisi vierailijoita harvakseltaan, nuorta polvea tuskin milloinkaan.

Joskus mietin, että fyysiset haudat voisi jo poistaa ja sirotella haudan multaa Muistolehtoon, laittaa pieni nimilaatta tulevien tietää, että kerran täällä eli ja oli tämäkin henkilö, joka oli monelle niin kovin rakas. Näitä miettiessä ja katsellessa  huoneeni seiniä, jolla he kaikki nauravat, juovat kahvia ja ovat muuten vain iloisia, muistuu aina mieleen Claes Anderssonin lausuma, että niin kauan kuin me heitä muistelemme ja ajattelemme, niin kauan he ovat elossa. Kun kukaan ei enää muista, silloin on lopullinen lähtö tullut. ”Seinät täynnä kuolleita” tokaisi kerran lapsenlapsi ja onhan ne.

Kuvista luetaan ja katsellaan, pidetään tuttavuutta yllä, kerätään lapselle lisää sukua heistä, jotka hän vielä muistaa, mutta eivät ole enää keskuudessamme ja tietysti nämä uudet pienet tulokkaat, miten heihin muuten saisi tuntumaa, ellei kuvia olisi!

” Aina pitää oven nurkassa yhdet mustat vaatteet roikkua!” sanoi muinoin ystäväni Pirjo-Vappu, hänkin jo aikaa sitten pilven reunalle istahtanut. Silloin naureskelin hänen tätimäisyydelleen, opettajamaisuudelleen, mutta enpä enää naura. Tuossa ne mustat vaatteet nyt roikkuu, odottaa huomista siunaustilaisuutta. Kuinkahan monet hautajaiset nuokin asut ovat kokeneet, jotenkin niistä on muotoutunut ”hautajaisasu”, vaikkei niitä ole alunperin siihen tarkoitukseen hankittu. Ne vain nyt ovat noin ja ei tulisi mieleenkään pukea niitä päälle johonkin toiseen tilaisuuteen! Siinä on nyt se PV:n ”Musta hautajaisvaate”. Hassua, miten tuokin asia loppujen lopuksi sitten meni.

Huomenna siunataan äitin nuorin sisko. Nyt on kaikki neljä sisarusta poissa,

yksi sukupolvi kadonnut ja me serkukset taidamme olla se seuraava, minä melko lähellä vanhinta jo. On hiukan hönö olo, ajatus seisoo, kuvat kulkevat vuosilta toiselle, jätän tähän nyt.