Black Friday

Huomenna olisi Hoosianna-päivä, joka tosin ei ole ollut minun tapani aloittaa joulun odotus, mutta siitä se nyt kuitenkin alkaa. Varaslähtö on tullut tehtyä, on kortit jo odottamassa osoitteita, postimerkit ostettu, Rapakon takaiset paketit lähteneet postin mukaan, jokunen joululahja hankittu,  kalenterit, vielä tänä vuonna joka kuukauden kuvien kanssa Isomiehestä,ensi vuonna voi jo olla ettei tule kuvan kuvaa! Mutta se ihan oikea joulumieli on vielä hakusessa.

Joulumieli, se tulee jouluisista ajatuksista, muistoista vanhoista onnellisista  jouluista ja unelmasta, että tämä ainokainen lapsukainen löytäisi sen jouluilon omaan mieleensä. Ajatuksiin putkahtaa  keskimmäisen lapsuuden joulut, kun äiti joutui kertomaan satua naapurin tytölle ja kehotti myös omiaan narraamaan, että ”eihän se nyt mikään joulu ole! Meillä vaan nyt muuten tanssitaan kuusen ympärillä

, soitellaan musiikkia, katsellaan kirjoja, missä on paljon erilaisia metsän otuksia, tonttuja punapiponeen siis! Kyllä sinä voit tulla meille ihan hyvin, ei tässä mitään joulun viettoa ole ja lahjatkin on ihan muuten vain, ei minkään erityisen kunniaksi! ” Näin sitä äiti ja naapurin isä kertoivat palturia eli nykykielellä kerrottuna valehtelivat perillisilleen, sillä naapuriperhe tunnusti jehovan uskoa eikä heillä vietetä joulua! Eikä muutakaan juhlaa, joten hyvin oppivat lapset valehtelun taidon, varsinkin kun äiti antoi siihen luvan. Tätä samaista juttua olen nyt joutunut miettimään oman lapsenlapseni kanssa, kirkosta eronnut  viidesluokkalainen tuskin enää joulupukkiin uskoo, kun ei huoli elämäänsä koko ajatusta jeesus-nimisestä eikä siihen liittyvästä tarinasta. Koulun elämänkatsomusoppi on näyttäytynyt minulle epäkunnioittavana ja huonona käytöksenä vanhoja tapoja kohtaan. En tiedä, mitä siihen oppiin kuuluu, mutta olen olettanut, että lapsille opetettaisiin eri uskontojen tapoja, kuinka liikkua sellaisten piireissä, joilla on joku vakaumus, heitä kunnioittaen, vaikkei uskoon liittyen. Pitää tietää, että voi sanoa mielipiteensä jostain. No, minä en tiedä, olen vain kuunnellut ja ihmetellyt. Ja miettinyt, jotta mitähän tulisi, jos tämä mummu ilmoittaisi joulun peruuntuvan, lahjoineen ja riisipuuroineen?! Ehkä siinä pari joululaulua sopisi esittää. Meillä on muuten liput Uspeskin joulukonserttiin

Isolle miehellekin, ehkä pitäisi kerrata tarina ortodokseista, kirkko on upea ja seinät täynnä kuvaa pyhimyksistä. Taidanpa kuitenkin ottaa esiin Suuren Tonttukirjan ja katsoa, vieläkö oudot peikkotontut tarinoineen kuuluu Isonmiehen joulun odotukseen.

Tänään oli Naisliiton Kirjalauantaissa tämän vuoden palkittujen kirjojen esittelyä.

Yllättäen joulun läheisyys taitaa olla syynä siihen, että luettavaksi valikoitui melkein vain lasten kirjoja. Minulla sattui olemaan jo valmiina lainattuna kirja tuosta voittoluettelovalikoimasta (hirviömäinen sana ), tosin se ei voittanut, mutta eipä se suurta vahinkoa aiheuttanut  häviämisellään. Päinvastoin sanoisin, se oli jopa eräänlainen tietoisku vanhemmille, oikeastaan isovanhemmille, jotka eivät ole tässä nettiajassa ihan täysillä mukana. Nyt oli mahdollisuus oppia jotain varhaisteinien liikkumisesta erilaisissa somen koukeroissa, sillä sivuilla oli pieni tietoisku somesta, jota tämä 11-vuotias siinä käytti. Uudet sanat kuten whatsup, twitteri, face ja insta, eivät niitä joka mummu ja vaari hallitse, hyväksy ja jopa pelkää. Kirja oli mainio hauskoine vitseineen ja nyt vain toivon, että saan oman yksitoistavuotiaan sen lukemaan, sillä se kuuluu Kirjaston viidesluokkalaisen lukusuositukseen,

suositukseen, jonka olisin toivonut opettajan ottavan ohjelmaansa, mutta eipä ole ottanut. Tämä lukutaidon heikkeneminen näkyy olevan yleinen isovanhempien huoli, siitä syyttävät jokainen kännykkää ja sen pelien koukuttavuutta, Kirjakerhossa kun oltiin! Samaan hengenvetoon tuli kommentit kirjoitustaidon puutteesta ja siksi mahdottomuudesta päästä ikinä yliopistoon, tekstien hallitseminen kun ei muutu ja opit on saatava päähän muulla kuin pelkillä kuvilla! Tottahan tuo varmaan on, mutta eipäs kahdeksankymppiset enää tätä maailmaa uudeksi luo, se on mikä nyt on ja siitä on se oppi revittävä. Kunhan onnistumme pitämään lapsukaiset hengissä, pois toistensa kimpusta ja opettajat koulussa.

 Mutta kahvipöytä oli runsas ja keskustelu moninaista, oli oikein mukavaa

Lapsellisen päivän kruunasi telkkarista vitoselta tullut lasten elokuva, johon jämähdin katsomaan. NannyMcPhee "satumainen lastenvahti" ja toinen "suuri pamaus",  noitana Emma Thompson, toisetkin osat oli valloitetut isoilla nimillä, joten sitäpä ihmettelemään. Varsinkin kun toinen televisio ja kanavat suoltavat ikuista jalkaplloa. Satua, satua ja sadunomaista kerrontaa ja kuvaa ja kun vielä tässä "Suuressa pamauksessa " lapsista pienin oli kuin ilmetty Tanna,

niin toki ne muistot menneestä taas palasivat. Näppäilin tekstarin kuvineen, oisin laittanut Riksullekin, jos oisin voinut.