Tänään ja eilen

 

   

Tänään oli taas konsertti, kirjoitin sen ensin vahingossa kahdella ärrällä, mutta otin nyt kuitenkin pois, ihan hyvä konsertti se oli. Siinä mielessä, että ellei sitä kausikorttia olisi ollut, tuskinpa ohjelman luettuamme olisimme viitsineet lähteä liikenteeseen ja maksaa siitä vielä!

Robert Schumannin ihka ensimmäinen sinfonia, hutiloiden tehty, kun se kuulemma valmistui kahdessa viikossakin?! 1800 luvun konserttiyleisö taisi olla reippaasti musikaalisempi, tottuneempi kuulemaan hyvää, sillä meikäläinen musiikkiyleisö oli ihan innostunut kuulemastaan, kun taas nuo muinoiset kuulijat äänestivät jaloillaan ja ohjasivat sinfonian pöytälaatikkoon. Siellä se sitten pysyi kymmenisen vuotta tullen esiin päivitettynä versiona. Sitä konserttityleisö sitten pitää hyvänä kuunneltavana. Onhan toki mukava olla hieman erikoinen ja tarjota kausikorttilaislle se pöytälaatikkoversio, pohjalainen tykkäsi, keskisuomalainen ei.  

Juuri kun yleisö oli puoli tuntia sitten päässyt paikoilleen, se ohjattiin väliajalle, raput täyttyivät eläkeläisistä ja huonosti liikkuvista. Ohjattua liikuntaa, tuumi vieressä istuja ja miksei niinkin. Puolen tunnin tauolla sekoilun jälkeen jono liikkui takaisin penkkejä kohti ja suuri odotus Esa-Pekka Salosen säveltämää ”Helixiä” voi alkaa. Tämä esitys oli sitten taas jumppahetki koko suurelle orkesterille, sillä tässä yhdeksän minuuttisessa ei yksikään jäänyt työttömäksi, kaikki soittivat yhtä aikaa ja koko ajan . Jos se olisin ollut minä, joka laitoin nuo nuotit paperille noin, niin ei sitä taatusti olisi esitetty Musiikkitalossa, jos sitten missään. Kuuluisuudella on oikeutensa.

Sitten tuli hauskaa. Lavalle rakennettiin kaikenmoista puupinoa ja rumpua, tarjottimella oli muutama kymmen erilaista kapulaa, lisäksi kolme patarumpua.

Vikkelä kaveri Martin Grubinger, lyömäsoitinten taikuririksi kerrottu naputteli, hakkasi islantilaisen

Daniel Bjarnasonin  ”Lyömäsoitinkonserton” erilaisilla kapuloilla eri pintoihin saaden milloin  minkäkinlaista ääntä. Nopeus ja taituruus oli tässä valttia, sillä ei se kaunista ollut tämäkään, tosin pienen pieniä musikaalisia välähdyksiä hurjan rummutusken välissä. Ilta oli erikoinen, nukkumisesta ei tullut mitään.

Luokkakokous oli ja meni. Lounasateriana  äyriäissalaatti ja pääruokana taisi olla jauhettu haukipihvi, tai jotain.

Katkaravuissa perinteisesti on valkosipulia, joten pyysin ruokani ilman, joka luvattiin. Pöydän päähän toimitetut katkaravut olivat makoisat, loppu pöytä, yksitoista henkeä nautiskeli sen valkosipulilla.

Lemu oli miehen muistin mukaan mahtava. Normaalisti haistan pienenkin ripauksen valkosipulia, nyt en haistanut mitään, eli ruuassani oli oltava tuota ainetta lupauksesta huolimatta. Miksikö se on minulle niin tärkeää?! No, saan allergisen reaktion valkosipulista ja tulen hyvin humalaan, siis ilman alkoholia. Järkytys oli suuri huomattuani, että mahtavasta krapulasta päättelen olleeni aikalaisessa tujussa koko illan ja senhän tietää, että ainakin juttua on lentänyt! Nolo homma, sillä illan ainoa alkoholi oli irishcoffee kahviliköörillä, siitä ei pitäisi moinen krapula syntyä. Vanha juttu, mies juo ja minä poden krapulaa, on siinä meillä avioliitto! No, kymmenen vuoden päästä kannattaa ottaa omat eväät mukaan...

Mutta ihan oli mukava tavata se kolmasosa luokasta, joka tuntuu olevan elossa, halukas tulemaan ja ehkä kykenevä kulkemaan.

Muutama asuu ulkomailla, aika moni on kuollut, osaan ei saanut yhteyttä ollenkaan, joten he voivat kuulua mihin joukkoon tahansa.

Mutta he, jotka tulivat, tuntuivat pienen tutustumisen jälkeen ihan entisiltä, ei se aika kuitenkaan ihmistä toiseksi muuta. Ilta oli minusta  mukava, otin muistoksi paljon huonoja kuvia,

kopsasin ystävän hyvät kännykuvat kansiooni ja tuumin, kuten aina, että takaisin et saa, tyydy sitten tähän.

Ajoin ratikassa mäkeä ylös pysäkin verran, kun kerran lipussa oli vielä aikaa jäljellä. Edessäni seisoi pienen pieni tyttö kädessään kolme senttiä paksu kirja, jota hän luki. Ratikka lähestyi Kirjastoa, tyttö katsoi yläpuolellaan olevaan nappia ja sitten minua, juu, sanoin, että kyllä minä painan, ethän sinä tuohon yletä! Jäimme pois yhtä aikaa. Tyttö jatkoi lukemistaan, jolloin minä kysyin kirjan nimeä (jota en nyt muista) ja millä luokalla hän oli. Toisella sanoi olevansa ja kysyttäessä luokkansa toiseksi paras lukija! Hän ylitti kadun vieressäni vilkaisemattakaan muualle kuin kirjaansa, auto pysähtyi nyt, mutta entäs talvella, liukkaalla? Siinä mietin, onhan se nyt huomattavasti hienompaa kävellä kirjan kanssa auton alle kuin kännykän! Vai onko?!