Pianistin kädet

Konsertti-ilta. Meinattiin oikaista Sanoma-talon läpi, mutta eipä onnistunutkaan, siellä oli Kutsuvierasilta! Talo näytti pimeässä iltavalaistuksessa upealta, houkuttelevalta sisältä näkyvine valkoliinaisine pöytineen, kattauksineen ja kristalleineen. Todella kuninkaalliselta, vaikka eihän meillä moista ylhäisöä ole, ketkä lie oli joukkoon kutsuttu juhlimaan, slush tai pikkujoulu, päättelin. Musiikkitalossakin tuntui olevan kutsuvieraita, sillä kutsumattomat saivat tarjota takkejaan naulakon perälle, etuosa oli varattua tilaa. Sisälle päästyä syy selvisi, Mangnus Lindbergin ”Absence” taisi olla kutsuttujen syy, sillä säveltäjä itse istui vakiopaikalla. Ihmettelin suurta ihmismäärää, tuntui, että joka rivi ylintä parveketta myöten oli kansoitettu!

Tuskin kuitenkaan tunku johtui Lindbergistä, vaikka mielellään hän tuon kunnian varmaan itselleen kahmaisisi, sillä soitettu teos oli yllättävän maltillinen hänen sävellyksekseen, me jopa pidimme siitä. Se oli ikäänkuin riisuttu malli ja kun pitää puhaltimista, varsinkin trumpetista, niin tokihan se osui mielen sopukoihin nätisti. Mutta syy, miksi penkeillä istui runsaasti teini-ikäistä pojankoltiaista löytyi sitten seuraavasta esiintyjästä ja musiikista , jota hän esitti!

Pitkänhuiskea  1973 syntynyt mies istahti flyygelin ääreen ja aloitti orkesterin säestäessä Sergei Rahmaninovin ”Paganini –rapsodian”, aivan huikean nopeussoiton! Minä seurasin sormien kiukkuista, äkkinäistä ja iloista menoa suurella ihastuksella, se taito, mikä noissa sormissa oli, se häikäisi! Mieleen tulvahti ajatus, että jos Pieni-Isomies olisi tosi isona pianisti, niin juuri tuollaista musiikkia hän tykkäisi soittaa, todella voimakkaasti ja kovaa, runsaasti pedaalia painellen. Kaikkea sitä päässä pyöriikin.

Kapellimestarina oli naishahmo nimeltä Joanna Carneiro,

aiemminkin nähty portugalilainen muusikko, joka tarinan mukaan kasvoi kuntelemalla konsertteja ja käymällä oopperoissa.Silloiset koululaiset maan kaikissa luokissa opiskelivat kahdesti viikossa musiikkia, joten eipä ihme, että sieltä näitä muusikoita tulee. Ja mitä tekee musiikkimaa –Suomi, pudottaa koululaisten opista pois lopunkin musiikin. Mutta siten tästä Joannasta tuli ensin viulisti ja sitten kapellimestari, joka nyt heilutti puikkoaan kuin noidan taikakeppiä, kaapasi välillä lattian kautta kouriinsa kahmalollisen nuotteja ja vippasi ne sitten sitten orkesterin suuntaan, jotta soita mitä soitat! Tarjolla oli Beethovenin seitsemättä, ensin erilaista rätinää, muuttuen unilauluksi ja loppujen lopuksi pitkäksi soitannaksi, joka tuntui, ettei Beethoven osannut sitä lopettaa, jatkoi vaan ja nyt me jouduttiin sitten sitä kuuntelemaan.

Naulakkotaistelussa tavattiin muinoinen työkaveri seuralaisineen, tuohtuneena talon  huonoon suunnitteluun. Ensin kaivetaan monttu vesirajan alle, tuli ongelmia, sitten piirretään ahdas sali hankaline rappuineen ja loppujen lopuksi vielä suunitellaan täysin toivoton naulakkosysteemi! Ei minkäänlaista järkeä kulkusuuntien hallinnasta, kaikki ryntäävät yhtä aikaa ja monelta suunnalta, mennään tuonne päin ja toiseen suuntaan, siis törmäillään. Ja vielä Eduskuntatalon rappujen juurelle! Tuohtunut jutuskelu jatkui Rautatieseman nurkille pienessä lumirippeessä, ihan olin samaa mieltä huonosta suunnittelusta, mutta puolsin kyllä Talon kauneutta ja saavuttavuuden helppoutta. Kaikkeen tottuu, ahtauteenkin.

Bridgeä pelattiin, tauolla juteltiin pelikaverin Luokkakokouksesta, kuinka meni.  Vähennystä oli sielläkin ollut, mutta oli hauska juttukin muisteltavana. Mieheksi kasvanut luokkalainen, komea, pitkä, hoikka ja tyylikkästi puettu muisteli viidennen luokan konvaria, jossa pelikaverini oli hakenut häntä tanssimaan, kun levylautasella soi Glenn Millerin Moonlight serenade!

Ajatella miten nostalgista! Sääli vaan, että pelikaverilta oli moinen muisto kadonnut, onneksi sen saattoi nyt elvyttää. Minullakin on muisto, jota joskus ihmeissäni mietin. Isäpuoleni vei minut kahdeksan vuotiaana elokuviin katsomaan klarinetisti Benny Goodmannia.

Tunnen vieläkin sen huiman tunteen, jonka tuo soitin minussa aiheutti. Levy tuosta elokuvasta on hyllyssäni, samoin Kuutamoserenadi, molemmat ovat yön hiljaisuuden musiikkia.

Huomenna on äitini syntymäpäivä,

hän täyttäisi 108. En millään uskoisi, että jo viisi vuotta on mennyt ilman häntä, niin elävänä hän täällä kuljeksii, jotta aina silloin tällöin tulee ajatus, jotta täytyypä kertoa Mummille. Kertoahan aina voi, mitäpä siinä häviääkään. Tämä Mummi nyt lopettaa muistelunsa ja rupeaa repostelemaan lastenkirjaa ”Maailman hauskin”, kirjaa, josta ei ota selvää, kumpi siitä tykkää, lapsi vai aikuinen, miksei kumpikin.