Uunisaaressa sateessa.

Myrskysi, satoi poikittain ja Uunisaaressa oli Suomalaisen Naisliiton Helsingin yhdistyksen 115- vuotisjuhla. Sinne mennään veneellä.

Onkohan kukaan laskenut, mikä on yhdistyksen naisten keski-ikä? Eläkeläisiä kuitenkin ollaan suurin osa, sillä kovin monella ei liene mahdollisuutta osallistua yhdistyksen tapahtumiin ja menoihin, sen verran moni niistä on päiväsaikaan, jolloin työssäkäyvän perheellisen on hyvinkin vaikea tulla mukaan.  

Tällä kertaa kuitenkin osallistuminen oli runsasta, ilmoittautuneita taisi olla yli seitsemänkymmentä, minäkin, vaikka ensin en ollut ollenkaan innokas ja nähtyäni aamusella taivaan repäisevän kaikki vesihanat auki, päätin jäädä kotiin. Omatunto on inhottava kolkuttaja, toiset ovat tehneet töitä tämän juhlan onnistumiseksi ja minä pelkäisin yhtä vesisadetta! Tukka nutturalle, korvikset korviin, ”amerikanpusero” päälle ja ovesta ulos, sillä mies lähtisi ajamaan minua kohti Merisatamaa Cafe Carusellin ja Kompassitorin puoliväliin Ingmannin jätsikioskin kohdalle. No, luin tietysti huonosti tuonkin, minähän olen vanha Uunisaaren kävijä, siellähän uin talvella vuiosikaudet, siis tottahan minä tiedän, mistä se yhteysvene lähtee! Mies jätti minut Kompassitorille, sieltähän se lähtee! Tuli toinenkin auto ja siitä astui ulos Kunniapuheenjohtajamme Leena, iloisena nähdessään yhden tutun, muitahan siellä ei ollutkaan. Vettä viskoi,sateenvarjot peittivät näkyvyyden, Leena soitteli, mutta sekä soittaja että vastaanottaja olivat eri mieltä suunnasta, joten ensin sinne ja sitten tänne, kunnes lopulta vene löytyi. Olin kärsinyt merisairaudesta jo pelkästä ajatuksesta keikkuvasta veneestä laineilla, mutta sen verran märkää oli koko touhu, että sekin tauti katosi yhtä nopeasti kuin Uunisaaren laituri tuli vastaan. Iloisena meidät toivottivat juhlan järjestäjät tulijoiksi, ainahan jokun täytyy olla viimeinenkin!

Leena kampasi märät hiuksensa, istui johtokunnan pöytään ja Juhla saattoi alkaa. Yleensä tuollaiset juhlat ovat pönäköitä puheita täynnä, nyt ohjelma oli mukavasti koottu, olivat toimikunan naiset tehneet hyvää työtä. Housutkin kuivuivat pikkuhiljaa ja

kun viimeinen elossa oleva kunniavieras , yhdeksänkymppinen Paula Starck oli kertonut olevansa kotoisin Varpaisjärveltä päätyen sieltä ensin piikana Helsinkiin, mieleen juolahti Tappaiskeitto, jota systerin mies on samaisella paikkakunnalla maukkaana nautiskellut. Kurkistin tarjottaviin, joita pikapuoliin oli mahdollista käydä lautaselleen hakemassa ja joka takuuvarmasti maistuu paremmalta kuin tuo Varpaisjärven herkku!

 Raikas ja hyvä kesäinen buffet se olikin, kotona ei tarvitse tankata kuin kupillinen jäätelöä myöhäisillan nautinnoksi.

Helsinkiin muuttanut systeri turvautui mukaani, sillä ratikkalinjat ovat vielä kovin hakusessa ja minullahan ne ovat tallessa, tietenkin. Tuttua seutua, Eiran pysäkille kannattaa suunnata, sieltä menee Kolmonen. Sade loppui, ilma oli happea täynnä ja ratikkapysäkki just tuossa. Mutta miten siinä taulussa lukee, että se menee Etelärantaan?! Me halutaan Hakaniemeen, eikös se sinne mene? No, toiselta puolen, sinne pysäkille ja tuoltahan se jo tuleekin! Lippu esiin ja katse ratikkaan, mitenkäs se nyt näin kävi, ratikka ajoi ohi! Olivat muuttaneet pysäkkien paikkoja nurkan taakse, mutta eihän sitä kerrottu, joutaahan kulkija etsiskellä. No, takaisin tien toiselle puolelle ja uusi yritys ratikkaan, menee sitten minne menee. Kuski ei ollut läksyjään lukenut ja vaikka leikin maalta tulijaa, ei hänestä irronnut edes seuraavan pysähdyksen paikkaa...hoki vaan, jotta Pasilaan Pasilaan... ja kaveri oli kyllä suomeksi koulunsa käynyt. Pasila kun ei minua juuri auttanut, komensi hän meidät ulos ja astumaan vastaan tulevaan ratikkaan.Tässä vaiheessa alkoi jo olla ihan sama minne mennä, kunhan nyt jonnekin se vie, onpahan turistiajelua, tuumasi systerikin. Istuttiin, katseltiin maisemia ja tauluun ilmestyi teksti jotta ”Töölön vaunuhalli”. Kyllähän minä ratikoiden linjat tunnen, joten ulos vaan, kutonen menee Hakiksen torille. Pysäkillä seisoessa tauluun ilmaantui lisäteksti: ”Töölön halli, via Kallio”. Kutonen vei nätisti perille .

Mies syö kaurapuuroa. Kello on puoli kaksitoista illalla. Kello neljä yöllä mies syö kaurapuuroa ja lukee Hesaria. Kello kymmenen mies keittää vaimolle aamuteen ja itselleen kaurapuuron. Iltapäivällä, kahvitteluaikaan, vaimo juo kahvin ja mies syö kaurapuuroa, vai liiottelinkohan nyt?!

Nälkä on kuitenkin nyt tunnettu asia, vielä pari viikkoa sitten se oli tuntematon sana, joten ellei sitten ole kaurapuuron hetki, niin ainakin vaimon keittämän kunnon sopan, jossa on kaikki mahdolliset vihannekset ja ripaus jauhelihaa tai jotain. Hyvää ja runsaasti. Ja kohta sitten taas on kaurapuuron aika... Jotain siellä sairaalassa tapahtui, kukaan vaan ei kerro mitä. Kanta antaa tietoa tehdyistä kokeista, Maisa kertoo, että äläpäs enää syö lääkkeitä, mutta ei sitten muuta. On herännyt kysymys, että miksi?! Ja kaunko vastausta odotellaan ja tuleeko se yleensä ollenkaan?! Niitä odotelessa mies syö kaurapuuroa ja hyvä juttu sekin.