Huhtikuu - ja se jatkuu.

Kun yhdestä juhlasta päästään, niin kohta on ovella jo toinen ja heti perään kolmas. Sitten Huhtikuu onkin taas tältä vuodelta ohi. Mites siitä Toukokuusta sanottiinkaan?! Että ”Toukokuu on toivoa täynnä”—oliko se niin?! Vielä on kuitenkin Huhtikuu ja seuraava juhlan paikka on ensi sunnuntai , jolloin nuorimmainen on kerännyt melkein täydet vuodet, yksi jää nyt kulutettavaksi pyöreisiin.

Tämä ihanuus oli tarkka ja muutenkin päivään sopiva, ajoitettu korvapuustien paistumiseen, sillä pussillinen korvapuusteja lähti samalla taksikyydillä Kättärille, ehkä ne auttoivat, sillä  pieni tyttö oli maailmassa minuuttia vaille yhdeksän illalla. Söinkö puustit, luultavasti, yksinhän siellä siihen aikaan yötä vietettiin.

Näitä iltalapsia mies pääsi katsomaan vasta aamusella, keskimmäinen onkin aamulapsi ja se tarina on sitten kesäkuun juttuja.

 Korvapuustilapsi, se nimi jäi. Ja taisi periytyä koululaiselle, kuulin, jotta hän oli leiponut äidilleen korvapuusteja, tehnyt taikinankin itse. Kotitalous on yksi kouluaineista se suosikki, kyselyssä ei sitten muita mainittu. Kun kerrostalossa ei jalkapalloa voi potkiskella, täytyy yrittää muistella niitä monia harrastuksia, mitä silloisen pikkumiehen kanssa touhuttiin, muistelemisiksi ne jäävät, sillä mikään ei enää liiku.

Maalauskori on paikallaan, paperit ja pelit pölyyntyvät hyllyssä ja piano seisoo hiljaisena. Mutta ikivanhat wiskipullot odottavat taas täyttäjää ja sen täyttäjä on tämä Koululaiseni. Ei tarvinnut mummin ohjailla toimitusta, hyvin sujui rusinat, sokeri ja sima.

                                                     Ja sitten odotellaan Vappua.

Mitähän Vappu tänä vuonna tuo tullessaan?! Muutaman päivän ajan oli jo hyvin kesäinen olo, minäkin istuin jopa pihassa lukemassa, parvekkeellakin koetin, mutta toppatakki ja villasukat olivat vielä huhtikuun varusteina. Kun kävin kurkkaamassa sadetta hetki sitten, huomasin pihan kirsikkapuiden olevan kukassa, lunta lupasivat, pakkastakin, eivät taida tykätä.

Kaisaniemessä kirjakaupassa oli keskustelutuokio naiskirjailijoista, ensimmäisenä ruodittiin tietysti Minna Canth. Keskustelijoina olivat Minna Canth-seuran puheenjohtaja Laura –Elina Aho, kirjailija Sirpa Kähkönen, itse oikeutettuna kuopiolaisena, Minnan kotikaupunkilaisena ja vahvasti naisliikkeen omaajana. Kirjakaupan puolesta oli sitten ”nimetön”, sanottin kyllä,  mutta minähän olen surkea painamaan nimiä mieliin, joten tiskin takaa löytyy, kun ostoksille menee!

Minnaa ruodittiin laidasta laitaan, korostettiin hänen upeaa pärjäämistään lapsikatraan kanssa kauppiaana, kulttuuripersoonana, naisen aseman korottajana ja myöskin illanistujaisten emäntänä, jossa maisteltiin liköörejä ja viinejä, huolimatta rajusta raittiusaatteesta, jota hän myös kannatti. Varsinkin Kähkönen tarttui juuri tuohon raittiuteen, hän sanoi Minnan kohdistaneen raittiushaasteen naisiin juuri siksi, kun miehen kurjaleet käyttivät pääsääntöisesti tienatut rahat viinan kiroihin, jolloin vaimo joutui tulemaan toimeen niillä pennosilla joita miehen tililtä pussin pohjalle jäi ja usein se pohja paistoi tyhjänä.

Enää ei tarvitse haukkua Minnaa pussin tyhjästä pohjasta, kyllä suomalainen nainen, työssäkin käyvä, osaa ihan itse kumota sen raittiusaatteen. Juuri viikolla tätä mummoa valistettiin uudella tiedolla, että eli se ”vanha eläkeläismummo onnistuu sillä pienellä kansaneläkkeellään tilaamaan Saksan maalta kolmen litran viinikanistereita koko vuoden tarpeeksi” eikä tarvitse edes hakea niitä mistään! Ne tuodaan ihan oman oven taakse! Onkohan mitään muuta maata, jonka alkoholipolitiikasta neuvotellaan, mietitään ja lasketaan, mitä se tulee maksamaan Yhteiskunnalle kaikenlaisena epäsosiaalisena touhuna?! Meillä kun kadulla asuminen ei onnistu, vaikka olisihan siinä yksi purramainen konsti ei toivotun maahanmuuttajan luonnollinen poistuminen pakkastalvina. Oli miten oli, ehkä se sysmäläinen elokuva ”Sata litraa sahtia” kannattaisi mennä katsomaan kuitenkin, oppisi tämäkin mummo hyväksymään nämä uudet trendit ja kääntämään tekarinsa kadottaneen sahdin nautiskelijan päivän vitsiksi.

Kehysriihi ja uutiset, siinä mummolle päivän vitsit on tarjottu yhdessä paketissa. Sopu on hieno asia, tulee se sitten kenen ehdoilla tahansa. Pelottava asia, kun pysähtyy miettimään mitä se tarkoittaa. Nyt pitäisi olla miljonääri, jotta voisi kopata perheen kainaloon, muuttaa etelään. Malttaa olla aukaisematta uutta televisiota, joka suoltaa kiduksistaan ihan mahdottomia juttuja. Jos nyt kuitenkin jotain, niin Areenasta ”Heikki ja Kaija” ?!

                                                        Siinä ei yöuni katoa .

Tänään BR-peli sujui mukavasti  uutta tapaa opetellessa, huomenna sitten taidetaan palata vanhaan käytäntöön, jonka mutkissa ei tarvitse ihan niin suuresti mietiskellä. Voipi olla että en kovinkaan mietiskele, sillä huomaan täyskuun valtaavan taivaan kannen ja sehän pistää pääni taas kerralla sekaisin, ellei se muuten olisi. Puhtaalla omalla tunnolla istun seuraavat yöt katsellen vanhaa maalaissarjaa ”Lehmän vuosi”, jonka käsikirjoituksen on kirjoittanut Enni Mustonen ja sehän takaa tarinaa suurella sydämellä!

Ajatella, että minulla oli maalaistalossa lehmien kanssa kasvanut äiti ja hän ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan käynyt navetassa! Eipä ihme, että tyttärestä tuli tällainen lande-ja navettahöperö, parasta rentoutusta.

On jo toinen päivä, perjantai. Taivas tipautteli lunta hiljakseen, kun tämä peliporukka joi kahvia ja keskusteli kummallisuuksista maailmalla. Kellä järki pelaa ja kellä ei!

Pääsiäistä odotellen

 

Ajattelin, että en laita Pääsiäistä mitenkään, sehän on aina ollut meille eräänlainen niukkuuden muisti, kohta kuusikymmentäyksi vuotta sitten kukkaron pohjalta ei löytynyt muuta kuin pölyä. Ei voi olla muistelematta moisia aikoja, sillä kun lehtensä lukee ja uutisensa katselee, köyhyyttä ja taantuma ollaan lupaamassa, mutta kirkasti se aurinko silloinkin pölyisen kaupungin, hyvä päätös tuli tehtyä.

 Äkkiä huomasin, jotta nythän on kevät, olen istunut hiekkaisessa kevätsiivottomassa pihassa lukemassa kirjaa jo kahtena päivänä, seurannut silmujen avautumista ja kuunnellut lintujen kevätlauluja. Hyvinhän kaikki on, aurinko paistaa eikä taivaalla näy pommikoneita, pienet ukrainalaislapset iloitsevat ja minä luen Hietamiehen kirjaa sodasta, evakoista ja Karjalan menetyksestä.

Tuli otettua uudelleen väärä kirja, toki olen sen muinoin lukenut, koko sarjan, mutta enpä muistanut, että se osuu juuri tähän aikaan näin kipeästi. Tätä muukalaisvihaa,  evakot ja siirtokarjalaiset, sitä se on ollut silloin ja sitä samaa se on nyt, omastaan on vaikea antaa.

Etsin albumeista pääsiäiskuvaa ja tulin tietysti nostalgiseksi, uteliaaksi, miten se kevät silloin meni! 1988 kevät oli aikainen ja jo Vappuna puut, pensaat ja pihat olivat täydessä lehdessä. Talomme edessä kasvanut suuri koivu oli ollut  kevään mittatikkuna ja nyt sen oksaston läpi ei Vappuna enää nähnyt.

Seuraava vuosi-1989- oli sitten maailman laajuisesti toisenlainen, lunta ja pakkasta liukastaen tiet, kesärenkaalaiset olivat saaneet ohjeen jättää auto talliin, mutta kuuroille korvillehan sekin neuvo taas meni ja tulos näyttää olleen kaikkea muuta kuin mukavaa katseltavaa.

Olen tarkkaillut ilmastonmuutosta jo kauan ennen Tramppia, taitaa tämä nuori polvi laittaa tuonkin asian tämän herran piikkiin.

Huhtikuu on siitä kurjale, että se tuo muistiin kaiken mahdollisen ikävän maalle, tuoksut, jäiden lähdöt ja lintujen pesimäpuuhat, joita silloin kamerallani seurasin.

Ja ei pienimpänä mutta happanempana, filmikameran hienot kuvat! Onhan Helsinkikin täynnä upeita kuvauskohteita, mutta silmät (nyt jo korjatut) ja ikä ovat rajanneet kohteiden luo menemistä. Nyt täytyy kuvata sitä mikä kohdalle tulee ja muistaa se vanha mottoni ”Näe, mitä katsot ja kauneus on katsojan silmässä.” Ja antaa kännykälle mahdollisuus.

Jos nyt antaisin edes tälle pölyiselle keväälle mahdollisuuden, ilahduttaisin itseäni parvekkeen orvokeilla,

pitäisi huolen, että katoksella käyskentelevä lokkipariskunta miettisi pesän tekoa jonnekin toisaalle kuin minun kukkapurkkiini, sitkeitä ovat, muistan entuudestaan. Miettisin mitä tarjoaisin lapsenlapselle pääsisäispöydässä, nythän on enää valinnanvaikeus, silloin kuusikymmenyksi vuotta sitten pöydän lajivalikoimaan taisi olla toinen syy.

Katselin kotiani ja äkkiä olin kaivanut esiin pääsiäislaatikon, laatikossa oli  muinoisia tipuja ja muutama pikkumiehen maalaama muna, neljä virpomisoksaakin löytyi. Olin ostanut torilta hiirenkorvalla olevia koivunoksia, tuli pääsiäisolo. Vanha violetti lipasto on ennenkinkin saanut olla pääsiäistunnelman kohottaja, niin nytkin.

                                              Hyviä Pääsiäispyhiä Teille kaikille!

Kiirastorstai-iltana oli Musiikkitalossa konsertti, oli pasuunaa ja Brukneria. Kumpikaan ei nyt suuremmin tuonut tunneheittoa suuntaan jos toiseen, kun kuuntelin, osallistuin sivistävään toimintaan. Paikalla näkyi myös meidän nykyinen pormestari, kannatti siis. Mutta mikä aiheutti tunnemyrskyn, oli iltainen lintujen konsertti, se oli uskomattoman monimuotoinen, ihan hämmästyin. Kävelimme Töölönlahden rantaa Tokoinlahden suuntaan, siinä oli konsertti paikallaan.

Kaikesta on kauan

Huhtikuu, kuukausista julmin. Näinhän sanotaan. Moni minulle rakas ihminen on nähnyt päivänvalon juuri huhtikuussa, joten huhtikuu on myös suuren ilon kuukausi. Anoppini antaman kirjan huhtikuun sivuilla on melkein joka rivillä merkintä, joko syntymä tai kuolema, molempia liki yhtä paljon. Ilo ja suru, ne ovat lähellä toisiaan.

Mutta tänään minä iloitsen,

sillä esikoiseni täyttää suuren määrän vuosia, peräti kuusikymmentä! Se on käsittämätön numero, eikä sitä oikein uskoisi ellei olisi kuva-albumia, jossa tämä pieni ihme on kuvattu silloisella coca-cola-kameralla.

Kuvat ovat mustavalkoruutuja ja ihmeen hyvin säilyneitä sen ajan kuviksi , otoksetkin ihan näppäriä. Kuvat näki vasta sitten kun oli vienyt filmin ensin teetettäväksi, odotti viikon, haki pussin liikkeestä, kurkisti ja katsoi kuvat kotona. Jännitys oli kova, kun ei ikinä tiennyt oliko filmissä ainuttakaan ruutua tarpeeksi terävänä tai yleensä valotettuna kunnon kuvaksi. Harvoin tuli pelkkää harmaata, mutta joskus valotus oli surkea, sillä eihän tuossa kamerassa ollut mitään mahdollisuutta erilaisiin asetuksiin, kuin näpsätä kuva silloisella valolla ja tilanteella! Kallistakin filmin teettäminen oli, pankkineidin palkalla ei juuri rehvasteltu.

 Mutta joka kuukausi on pikkuneidistä koko rullallinen otettu ja kun sitä rataa kuvausinto on jatkunut, niin onhan noita kansioita, ei nyt ihan kuuttakymmentä, mutta hyvin on tyttären elämä kartoitettu kansien väliin. Ja tällaiselta se näyttää horoskoopin laatijalta:

Se huhtikuun julmuus osuu sitten välimatkan pituuteen vaikka Finnair ja serkkupoika ovat tehneet suuren työn pienentääkseen julmuuden aiheuttamaa ongelmaa, silti, ongelma elää ja voi hyvin.

Toisen ongelman voisin ihan vaikka muuten vain laittaa Trumpin syyksi, vaikka sitä se ei varsinaisesti ole, mutta kun en nyt muutakaan keksi, niin menköön Trumpin piikkiin! Posti käyttäytyy todella huonosti Amerikan ja Suomen välillä, lähettämäni tullattu ihan tavallinen kirjekin oli yli kuukauden matkalla, mutta Trumpin kunniaksi on kyllä sanottava, että se toimitettiin kuitenkin perille! Mutta nyt pitäisi luottaa Suomen postiin ja lähettää syntymäpäivälahja! Se on kyllä liikaa vaadittu meidän postilta, sitä emme tee. Keskimmäinen lähetti netin kautta jotain hyvin kaunista, ehkä se on jo perilläkin.

Me teimme kortin, jossa kerroimme yhtä ja toista, jossa toivomus oli suuri, se tähtäsi ensi kesään, sillä tämä on se vuosi jolloin hyvin moni esikoisen ystävä täyttää samoja lukemia. Olisi mukava saada heidät yhteiskuvaan, ikään kuin päivittää heidän elämäänsä,  paria kymmentä ensimmäistä vuotta voi seurata aika mukavasti albumeitteni lehdiltä, mutta että mitä kuuluu nyt ?!

Tänään sitten päättyi yksi kausi elämänvirrasta, keinoemo Lindan mökki katosi kartalta! Sauna, jonne hän oli muinoin itse rakentanut hormin, jäi vielä pystyyn, luultavasti uuden omistajaporukan rakennusvaiheaikaiseksi työmaakopiksi tai miksei saunomiseenkin.

Ja mikä estää säilyttämästä sitä uuden talon pihasaunaksi, on siellä sen verran hyvät löylyt joskus mekin saatu! Iso kaivuri seisoskeli vanhojen sireenien paikalla, ettei ainakaan Juhannuksena Lindan upeat sireenit, nuorimman kastekukkaset, tule kukkimaan. Mökin entisellä asukilla oli tänään syntymäpäivä, yhdeksänkymmentäneljä tuli täyteen. Tytär oli järjestänyt Palvelutalon yhteistilassa kakkukahvit, jotka me missasimme, mutta toki kahvittelimme illan suussa,

jolloin vierasjono jatkui ja jatkui. Jotkut ihmiset ovat kuin hunaja mehiläiselle, he vetävät ystäviä, sukulaisia ja tuttavia puoleensa tekemättä itse oikeastaan mitään muuta kuin olemalla läsnä, kun sen oikein osaa, ei jää yksin. Tämän taisi sankarikin itse kertoilla.

Huhtikuu näytti tänäänkin julmuutensa, lämpömittari nousi kesäisiin lukemiin kuin kiusaksi, kuka uskalsi heittäytyä lämpöaallon vietäväksi, kuten minä, joka paljain jalon kesäkengissä tunsin itseni todella kesämummoksi! Tyttären luona jalat saivat notkean olon ja oli mukavaa virnistellä hikoileville kansalaisille toppatakeissaan. Tämä mummo oli kerennyt ottaa kaapista käyttöön neljänkymmenen vuoden takaisen koiranulkoiluttajan takin, nyt se ajaa asiansa kaupungin pölyisillä kaduilla ilman koiraa. Säästöä sekin, sanoisin näin vaalien alla.