Outoja juttuja

Katselin illalla kuntavaaliehdokkaita Vaalikoneista, ketäänhän heistä en näytä tuntevan, joten jos aion olla ajassa mukana, Vaalikoneen kertoma lienee se oikea tapa. Sekä Hesarin että YLEn vaalikoneet olivat liikuttavan  yksimielisiä, rakensivat minusta ihan uuden ihmisen,  jollaisella ei miehen politiikan tuntemuksen mukaan ole käyttöä Helsingissä, minne ääneni loppupeleissä päätyvät. Se että onko ehdokas sopiva kokonaisuudessaan ajatuksineen ja mielipiteineen ei riitä, vaan on oltava vielä oikeassa puolueessa ajatellen Helsinkiä, tuntuu kyllä epäoikeudenmukaiselta, sillä Helsinkiin mahtuu mielipiteitä ja ajatuksia. Olen vuosia saanut tulokseksi ehdokkaan vihreältä suunnalta, toisena vahvasti mielipiteeni ovat päätyneet keskustalaisten leiriin.

Nyt yllätyin kuinka  vahvasti olin samaa mieltä yhden keskustan ehdokkaan kanssa, mielipiteemme erosivat vain kahdella ja nekin nippa nappa. Ehdokas miellytti muutenkin, joten ehkä minä jo tiedän, ketä äänestän, miksikäs antaisin ääneni sellaiselle, joka ei Vaalikoneen mukaan mielipiteitäni tue. Tässä kohdassa minä lienen tuo ihan tavallinen suomalainen politiikan seuraaja, siis seuraan, mutta se jää sille tasolle, minkä tiedotusvälineet minulle sen kantavat.

Olisiko tässä syy viime öiseen oudon outoon unen näköön. Uni oli aamu-uni ja tuntui jatkuneen kokonaisen kesäisen viikon, jossa olivat läsnä moni jo pilven reunalle istahtaneita. Paikka oli maaseutu, järven rantaa, pellon piennarta, riihtä ja ylistä siellä. Ystäväni Riksu pesi perunoita peltisessä soikossa ja manasi, etteivät ne riitä kaikille, kun porukkaa näyttää tulevan aina vaan lisää. Minä istuin ylisen ovella teini-iän joka tyttöjen ihastuksen seurassa ja ihmettelin, kun poikaa ei ollenkaan kiinnostanut olemukseni, vaan hän seurusteli luokkakavereitteni kanssa, vieressä istui pari kuukautta sitten menehtynyt ystävä. Riksun mies haki lisää laseja upeasta ruskeasta piirongista, mistä sekin tuli, ja sanoi jollekin poikansa kaverille, ettei se ole nyt kotona. Omat ja Riksun tytöt ravasivat rantaan ja takaisin ja porukkaa tuli lisää, joten minä kerroin yhdelle lapselle, että minä lähden nyt kotiin, niin mahdutte jotenkin kaikki nukkumaan. Kävelin hiekkatietä, nousin ikään kuin Hakaniemen uutta siltaa Kruununhakaan päin ja olin muka Herttoniemen torilla. Tapasin pari nykyistä naisystävää, joimme kokakolat pienen peltisen pyöreän pöydän ympärillä, seurattiin kun pieni tyttö otti kiinni ja silitteli heinikossa juoksentelevia nahkasarvisia kengurun näköisiä, mutta kanin kokoisia, ruskeita juoksijoita ja sitten lähdin etsimään bussipysäkkiä, mietiskellen, mistä se lippu sinne ostetaan, ei taida bussista enää saada. Näin ruskean lätkän bussipysäkin merkiksi, lähdin sitä kohti ja heräsin. Siinä se viikko meni.

 Näen siis silmissäni tälläkin hetkellä tuon kaiken kuin elokuvan, peltoineen kaikkineen. Joskus tulee mietittyä, että kuinka viisasta olikaan unien selittely ihmisen päväongelmien ratkaisuksi, siitä aikoinaan psykassa luettiin ja oikeata oppia etsittiin. Olisinko oivallinen kokelas moisiin tutkimuksiin vai saisinko otsaani leiman ”outo lintu”?! Painajaiset ovat juttu erikseen, tällaiset unet eivät ole millään lailla ahdistavia, yksinkertaisesti vain viihdyttäviä. Onhan mukavaa seurustella vanhojen tuttujen, kadonneiden ystävien sekä pilven reunalle muuttaneiden ystävien ja sukulaisten kanssa ja yleensä vielä ihan sopuisasti.

Oli unet nyt miten outoja tahansa, niin tästä arjestamme on outous kuitenkin kaukana, jos ei nyt laske siihen sitä, että arki sujuu huolimatta ikälisästä! Kävimme sunnuntaina katsomassa vanhaa ystävää, hän istui rullatuolissa toiveenaan päästä vielä joskus itsenäisesti kävelemään.

Tällä hetkellä hän on vaimon suosion varassa ja täytyy sanoa, että ympärivuorokautisena omaishoitajana vaimo on todella raskaassa työssä. Yhteiskunta avittaa lääkerullalla, ohjeilla ja antaa kolmen päivän vapaan kuukaudessa, joka on todella tarpeen. Omakotitalossa asuminen nyt kun kesä on tulossa tietysti auttaa ja huojentaa mielen terveyttä, mutta moni iäkäs asuu kerrostalossa, josta ulos pääseminen lienee aina suuri arvoitus. Kohta keinoemo Lindakin joutuu muuttamaan nykyisestä asumuksestaan uuteen palvelukotiin, kerroksiin, josta ei noin vaan rullata tuolilla itse ulos. Kun osaisin olla tarpeeksi kiitollinen, kun sekä jalat että pää vielä toimii! Ja kun muistaisn sen, enkä jäisi istumaan telkkarin ääreen katsomaan jotain ikisarjaa vaikka se kuinka nykytiedon mukaan aktivoittaisi aivojasi, levon kautta, kerrotaan.

Niinpä lähden ulos ja suuntaan askeleeni Aurorankadulle Jäseniltaan, saan siellä hyvät kahvit ja tietoiskun Afrikkalaisesta perhe-elämästä.

Olipa hyvä, että televisiosta tuli sen verran mieluista ohjelmaa, että en välittömästi kotiin tultuani istunut koneen ääreen, nyt voi jo paljon pehmoisemmin  kertoilla asiasta. Tulin nimittäin hyvin vihaiseksi tuosta Jäsenillan tarjoilusta.

Aiheena piti olla somaliperheen arki, sitä kuunnellessa tarina oli yhtä kaunista kuin Petteri Orvon suusta tulevat jutut. Perheessä tasa-arvo, kumpikin saa päättää, mutta jostain syystä perheen äiti on se, joka on tämänkin Naisliiton asialistalla  kielen-ja lukutaidon kehittämisessä. Kysyin miksi ja sain edessäni istuvalta moittivan tuhahduksen, ”kun on paljon lapsia, ei pääse!” Kommenttiini suomalaisuudesta sekä lasten vaatetuksessa, että siitä lapsiluvusta, että meillä on päiväkodit jne, syntyi hetken hiljaisuus. Ja juttu loppui kukkien jakoon.

Kaunis kuvaelma somalikulttuurista kääntyi Mimmi Koukkulan realistisessa kuvauksessa toisenlaiseksi, tasa-arvo ei vielä kuulu somalielämään, mies päättää kaikesta. Surullista, mutta ainahan maailma menee eteenpäin, olihan tämäkin nuori kolmen lapsen äiti onnistunut opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja kohta hoitotieteen maisteriksi. Mutta hänhän olikin suomalainen somali! Taisi järkytys olla suuri Mimmin estyksestä.

Paljon jäi kysymyksiä, mutta niinhän se aina. Keskustelu loppuu Trumpillakin, kun kysymykset ovat epämieluisia.

Kävin sitten nopeatempoisesti läpi YLEn Vaalikoneen ja sain tuloksena ihan uudet tyypit! Puoluejako pysyi entisenä ja asuinpaikaksi kehotettiin muuttamaan Hankoon, siellä elelevä kansa on kuulemma samanhenkistä. Jos nyt kuitenkin pysyn Helsingissä ja tämän iltaisen YLEn vaalitentin jälkeen taidan kallistua vaihtamaan puoluetta vasemmalle ja ehdokasta Minja, mikä se sukunimi nyt olikaan, mutta hän oli kyllä hyvä! Peittosi Petterin ja kristilliset, jotenkin on hassua kuunnella heitä, hehän ovat Hallituksessa! Tämä oli minusta ihan väärä paikka. Paitsi Minjalle, joka oli ensikertalainen tällaisessa ja pärjäsi.

Murphyn laki

Pakko kirjoittaa, jotta itse muistaisin sitten joskus, kun en enää muista! Huhtikuusta sanotaan monenlaista, mutta mitä kerrotaan maaliskuusta? ”Ei onnea, vaan iloa kohti!”  kehotetaan Anopin lahjoittamassa ”Vuoden päivät ” kirjan maaliskuun toisena päivänä. 
Outo kehotus, kyllä se onnikin hyvä olisi, mutta kunhan nyt tuo valokin onnistuu! Keväthän on Helsingissä ollut jo pitkällä, aamuisin lokit ovat sitä ilmoitelleet ja minähän heitä olen uskonut, laittanut talvitamineet pois ja ottanut jalkoihini kesäiset punaiset lenkkarit. Niillä sitten varovaisuutta noudattaen hiihtelin Aurorankadun jäsenillasta

metroon, maa oli vakoinen, oli satanut lunta! Huomenna on pelipäivä, on kaivettava talvikengät esiin, varmuuden vuoksi, vaikka eipä luonto täällä Hesan leveyksillä enää talvea tee.

Se Murphyn laki, se näytti toteutuvan viime viikolla oikein sääntöjen mukaan. Viikko alkoi tyttären läpsytellessä vanhat arvet suoriksi, mikä niitäkin vetää kasaan, on siinäkin luonnon oma vitsi. Seuraavana päivänä oli Kirjastossa Dekkari-ilta, jonka kippasi nurin kaksi mieluisaa vierasta,

heidän tarinansa historian täyttämästä matkasta voitti kuivan kirjastoillan. Keskiviikkona minulla oli silmäasemalla Corona-tarkastus, hyvin meni ja ajokortti pysyy hallussa. Torstaina oli sitten bridge ja taisi olla se iki-ihana konserttikin ja perjantainahan  meillä on aina Aurorankadulla naisten Bridge-peli. Rapakon takainen tytär lahjoi pelikaverit laskiaispullilla

ja minä tehostin kahvin tilkalla rommia, hyvin meni pelit.  Sattui sitten niin, että ennen kuin olin täyttänyt koko viikon ohjelmalla, olin kutsunut sisarukseni jälkikasvuineen ja pari muuta ystävää juhlistamaan vanhenemistani, enhän nyt mitään täysiä lukuja kerännyt, suuria kylläkin ja näillä lukemilla se on kyllä juhlimisen paikka!

Että siinäkin olisi jo tarpeeksi yhdelle viikolle, mutta eipä! Tuli kutsu kummitytön synkkäreille, siis ei kukkia ei lahjoja, eihän toki! Kummille tuli viikon alussa kiire, piti junailla kirja ”Kummin matkassa” niiden viidenkymmenen vuoden ajalta, mitä minä olin kameraa käyttänyt! Kirja tuli tehtyä, hiukan huolimattomasti tosin, mutta kansien väliin pääsivät muistot lapsuuden ajoilta Kummin huomautuksineen.

Nykyaika on hauska, kun tallentaa, on mistä ammentaa! Kuvasin albumin lehdet teksteineen ja tein niistä valokuvakirjan.

Kummitytöllä on kaksi liikkuvaa ja tanssivaa tytärtä, heidän esitystään nyt sitten tarjottiin katseltavaksi, olimme yleisönä tanssiesityksessä, joka pidettiin Espoon Kannusalissa, meille aivan tuntematonta seutua. Tanssijoita oli tanssikouluista Attitude Helsinki, Star Dance Studio ja oopperan balettioppilaitos.

Näin sitä istuttiin ennenkin omien lasten esityksissä, tämä on hyvä tapa saada tietoa lasten harrastuksista ja kannustaa heitä, oli niin nostalginen olo. Tytöt olivat uskomattoman taitavia tanssijoita, hieno liikuntaharrastus. Esityksen jälkeen kummityttö kahvitti yleisönsä.

Muistoissa rämpien ajelimme kotia kohti ja jossain kohdassa tulimme lähelle erään ystävän kotia. Eikös käytäisi katsomassa, mitä hänelle kuuluu?! No, auto parkkiin ja kävelimme rivarin ovelle katsomaan, vieläkö ovessa on vanha nimi. Olihan se ja niin kuin ennenkin, ovikello ei toimi, mutta onhan minulla nyrkit, joilla hakata, koira haukkui, minä siihen, ”jotta no avaa nyt se ovi, kyllä sinä kotona olet!” Näinhän minä ennenkin, niin nytkin ja oven avasi kaunis nainen, jonka tunnistin ystäväni tyttäreksi. Äiti oli kuollut pari kuukautta sitten. Siellä sitten istuttiin, juteltiin, vastattiin kysymyksiin, tytär kun asuu Rapakon takana ja äidin tuttavat ja ystävät eivät olleet listoilla, kaikki oli jäänyt kertomatta, nyt sitten koottiin koloja umpeen. Juuri tänä vuonna jätin ensimmäistä kertaa lähettämättä joulukortin, juuri tänä vuonna vähentelin. Näin siinä sitten kävi.

Illan suussa olimme kotona ja puhelin pirahti viestin tulleen. Ystävä Espanjasta ilmoitti entisen miehensä, mieheni työkaverin ja kummityttäreni toisen kummin kuolleen juuri hetki sitten. Onneksi en ole taikauskoinen, mutta uniahan olen katsellut joka yö, milloin kenen kanssa missäkin.

Maanantaina liikuskelimme kouluaikaisen ystävän kanssa kaupungilla, kuppi kahvia oli mielessä, mutta joka ikinen ravintola ilmoitti olevansa kiinni maanataisin! Päätimme sitten kävellä Tokoinlahden ympäri, ilmahan oli kaunis ja keväinen, ja päädyimme Finlandia-talolle. Kaunis, kallis uusittu talo, kannatti katsoa ja Savon vieraalle esitellä.

Kahviakin sai ja kun on kuppila on jotain muuta kuin ihan tavallinen, niin päädyin sitten ottamaan kahvin kanssa sellaisen leivän, että mukana olisi pitänyt seurata syöntiohjeet, sen verran monimutkainen tekele se oli! Enkä edes muistanut ottaa kuvaakaan, ajatella!

Nyt on uusi viikko puolessa välissä ja käväisin Aurorankadulla Jäsenillassa,

jossa oli neljän eri puolueen kuntaedustajat pitämässä mukavaa meille, jotka olimme selvästi liian vanhoja juuri noihin uudistuksiin, jos ne nyt edes tulisivat. Kotiin lähtiessä sitten satoi sitä lunta.

Että semmoinen laki.

No nyt ihan kohta

Puolitoista tuntia on siihen kun ikänumeroni taas muuttuu, tulee yksi numero lisää, ei vähemmän, vaikka sekin kyllä olisi ehkä mahdollista tulevaisuudessa tekoälyn vallatessa maailmaa. Ja entäs sitten?! Paljonko niitä numeroita voisi vähentää, ettei ihan murkkuikäiseksi lipsahtaisi?! Pitäisi olla varovainen, kuten niin monen asian kanssa muutenkin tälläkin hetkellä.

Rapakon toisella puolen ”maailman mahtavin mies” on viihdyttänyt tänään kansaansa pitämällä puheen Kongressissa (kai se siellä oli?). Seurasimme miehen kanssa puhetta, joka kesti yli puolitoista tuntia. Jos mitään muuta ei siitä sanoisi, niin voisi ainakin ihmetellä Diilin vetäjän mahtavia äänijänteitä, hän ei ollut edes hengästynyt puheensa jälkeen, vesilasikin jäi koskemattomaksi, mikäli oikein huomioin. Kahtia jakautunut kansa, punaiset aploorelasi, demarit olivat vaiti. Hassua, että meillä Euroopassa ”punainen” luokitellaan kommariksi ja tuolla ison rahan porukaksi. Amerikka sulkeutuu ja maailma ihmettelee, minne tässä ollaan menossa.

Mutta Helsingin kaupunki toivottavasti tietää minne se on menossa,

sillä ympäristön tuhoaminen sujuu luontevasti entiseen malliin, ei huoleta luonnon monimuotoisuus , ei ihmisten viihtyvyys, ei lapsien luontotulevaisuus.

Kenen on ajatus, että tulevaisuuden ihminen haluaa asua ja elää täyteen rakannetussa ympäristössä varsinkin tiedostaen, että juuri tällä kohtaa oli ennen upea monimuotoinen luonto ikimetsikköineen, mahtavine kallioineen, joilla lapset saattoivat vaellella, uida ja kuunnella satakielen laulua. Miten ne tiet juuri noilla kohdin ovat niin tärkeitä, että niitä ei voi suunnitella toiseen paikkaan, sitä minä en ymmärrä. Luonnonsuojelijat itkivät, minuakin itkettää.

Hakaniemi on nyt taas suuressa mylläkässä, tässä ei olla luonnon kanssa vastatusten, ihminen tässä joutuu koville. Silta on suljettu ratikkaliikenteeltä vuoden loppuun, se tarkoittaa koko ratikkalinjojen uudelleen ohjaamista,

Ympyrätalon kohdalta poikki ja osa pohjoiseen ja toinen puoli jostain sillan toiselta puolen muualle. Ja taas kaivetaan. Hakaniemen etuna on Metro, joka kuljettaa vanhaan malliin sillan alikin, eli kaikki hyvin, jos tykkää katsella ja seurata rakentamisen edistymistä milloin milläkin kohdalla Hakaniemeä.

Mies tykkää, se pitää kuulemma virkeänä, enpä minäkään kovin pahakseni laita, onhan kiinnostavaa kuvattavaa ja kohtahan kevät saapuu Tokoinrantaan, se sentään taitaa pysyä entisellään.

Vielä puoli tuntia ja sitten se numero vaihtuu. Tänään kuitenkin sain etuajassa puhelimeen viestin, jotta lähikukkakaupassa olisi toimitus, joka pitäisi noutaa tai sopia muuten.  Mies oli menossa päivittäiselle lenkilleen ensinnäkin Kirjaston ohi, palauttamaan kasan kirjoja ja noutamaan samalla kävelyllä kukan, kun kerran kukkakaupasta ilmoitus oli tullut.

Minulla oli Silmä-Asemalla Coronaria-tutkimus, lisänä käyntiini viikko sitten, ajokorttia varten vaadittu ja toivottavasti tänään myös lähetetty. Kotiin kävelin, ohitin Kaisaniemessä entisen Fazerin musiikkiliikkeen, joka nyt näyttää toimivan Kierrätyskeskuksena ja poikkesin uteliaana katsomaan mitä moinen pitää sisällään.

Silmät ympyriäisinä seurasin, kuinka nopeasti kotini putosi jostain arvosta euron arvoon! Mikään ei maksanut mitään ja tavaraa oli. Ihan olen turhaan vaalinut vanhoja kuppeja ja kristallejani, tuolta ne voisi tarvittaessa ostaa eurolla, käyttää, jättää tiskaamatta ja käydä vippaamassa lasinkeräykseen. Ainakaan kertakäyttömukeja ei tuon kokoelman vuoksi kannattaisi ostella, halvemmalla pääset ostamalla sen kerran käyttöön lasit ja lautaset ja viemällä ne takaisin kiertoon.

Kaikkea oli siis paljon, ihan älyttömän paljon. Vaatetta, kenkää, hattuja, laukkuja, mutta vaatiihan se viitseliäisyyttä lähteä viemään nuttujaan, tyhjentämään komeroaan, joka kyllä joutaisi tyhjentyä, mutta jos sen tyhjentää, sitten pitää mennä ostamaan uutta tilalle tai sinne Kierrätykseen. Aikamoinen kierrätys ja sitä kai sen asiakkaat tekee, eihän se muuten toimi!

 Lopputulos tuostakin visiitistä on, että minä pidän vanhan komeroni valikoiman ja kahvitan synkkärivieraani  nolosti alennustilaan joutuneilla kupeilla.

Sen komean orkidean kylkiäisenä mukaan oli tullut kaksi laatikollista laskiaispullia –kiitos molemmista –ja ne minä katan euron lasilautaselle, eiköhän ne maistu yhtä hyviltä kuin ennen samaiselta satasen lautaselta.