Lunta

On sunnuntai-ilta ja meillä sataa lunta. Jos olisin nuorempi, ketterämpi tai landella, pistäisin buutsit jalkaan ja vetäisin sen muinoisen hiihtohaalarin ylleni (jos sellainen vielä olisi tallessa) ja lähtisin ulos! Kunpa se nyt jaksaisi vielä pari päivää, sillä sitten minä saan karvaisen kaverin, jonka kanssa on mentävä ulos ja voi sitä riemua, mitä Alma–hauva lumesta saa irti! Vielä paljon enemmän kuin minä, joka kylläkin ikään kuin saan uuden elämän, ei väsytä ei nukuta.

Helmikuun alku on on ollut aika hektinen, tekemistä ja pientä menoa on mahtunut melkein joka päivälle, hyvä niin. Mutta tänään päätin , että en liikahda kotoa minnekään, istun ja luen Hesarini kannesta kanteen suljettujen säleverhojen takana, sillä pilvetön taivas ja siellä räjähtävän kirkkaana valoa antava aurinko tuntuivat jo alkavana päänsärkynä. Onneksi vielä helmikuussa voin olettaa, että tuo tulipallo katoaa horisontin alle suhteellisen nopeasti ja minun päiväni voi alkaa.

 Sattuipa mies irtoamaan hiihtoharrastuksestaan, television ääni lakkasi ja toinen ääni ilmoitti, että ”laitapa päälle, lähdetään ajelemaan.” Minähän laitoin, sunnuntaiajelu on ollut meillä harrastuksena,

näin eläkeläisenä ei jalkapatikassa onnistu tutustuminen tämän kasvavan Helsingin uusiin alueisiin, jotka nousevat todella vauhdikkaasti. Aamulla lukiessani sattui silmiin yleisön osaston kirjoitus, jossa moitittiin yleisesti Helsingin itäisen puolen maineen mustaamista. Ja tottahan se on, ei ole yksi tai kaksi elokuvaa, jossa Itäinen Helsinki on rikollisuuden tyyssija, viimeisimpänä tänä kehuttu TV-sarja ”Queen of fucking jotain”. Slummialuetta rakennetaan tällä hetkellä ainakin Verkkosaareen, Kalasataman viereen, en edes viitsinyt ottaa kuvaa, kun alue on kuin sotatanner, kaikki talot nousevat yhtaikaa ja kasvillisuus sitten joskus , kun sellaisen aika ehkä on, jos on ollenkaan, koko Kalasatamahan on pelkää kivierämaata. Ovat suunnittelijat miettineet viisaita ja ajatelleet, että meri auttaa, sen takana Mustikkamaa ja Korkeasaari, arjessa voit tuijottaa betonia ja tiiltä, haaveet ei maksa mitään.

Ajeltiin sitten sinne parjattuun Itään. Kallioita, metsäisiä saarekkeita, merenpoukamia, Helsingin upeinta luontoa.

Onneksi nuo kaupunginosat on jo rakennettu kauan sitten,

ehkä kaavoittaja ei uskalla sentään näitä kallioita tuhota, muuttaa kiviaineeksi, jota tarvitaan uuden asuinalueen kuten Kruununvuoren maa-alueen lisäämiseksi, eli rantojen tuhoamiseen. Voi teitä, lasteni ikäiset, tuhoatte ja hajotatte, ette jätä lapsenlapselleni koskematonta luontoelämystä, sitä on mentävä hakemaan Suomi-äidin käsivarresta ja osaako sitä edes arvostaa, kun moiseen ei ole tottunut.

Äkkiä tässä vajoaisi pessimismiin, syitä kyllä löytyisi, pelkoakin jonkun verran. Maailma on sekaisin, silti me kansalaiset elämme päiväämme kuten ennenkin. Ja siihen onnistuin saamaan visiitin Vuorensyrjän vanhainkotiin nuorimmaiseni keino-emoa katsomaan.

Sekaisin oli Lindakin, hän oli hukannut korvakuulokkeet . Onneksi minulla on kova ja kantava ääni, joten juttelukin onnistui, sillä moisia vempaimia ei löytynyt, vaikka käänsimme nurin koko pienen kämpän! Kaksi hoitajaa hälytettiin etsintöihin, mutta eihän se mitään auttanut, hukkuneet oli. Taas, kuulemma. Sitten tuli tytär,  tiesi mistä etsiä, siis tuolin alta, ei sieltä, minne ne illalla tulee jättää jne jne. Loppu hyvin ja asukaskin rauhoittui. Tuli sekin selväksi, että uusi talo on kohta valmis, vanha puretaan ja sinne sitten käy Lindan tie.

Kun et näe, et voi lukea, liikkua yksin. Kun et kuule etkä näe, isokin telkkari on turhaa. Kun et näe liikkua, istut ja olo käy kankeaksi, istut tuolissasi, olet yksin, joku tuo ruuan ja juttelee hetken, sitten istut taas tuolissasi ja illalla menet nukkumaan. Kyllä sitä vähemmälläkin järjellä varustettu ihminen miettii, jota mitä on tämä elämä!? Noilla ajatuksilla lähdettiin ajelemaan kotiin päin, me, joilla elämä on tällä hetkellä sentään elämisen arvoista. Kaikki hyvin.

Sanoitko musiikkia?!

 

Konserttipäivä ja odotus korkealla. Sibeliusta ja jotain muuta , nimeltä Wolfgang Rihm. Sibeliukselta oli nyt sellainen kuin ”Satu”, josta en ole tiennyt yhtään mitään. Se on säveltäjän sanojen mukaan syvällisin teos, jonka hän on säveltänyt. Siinä on koko hänen nuoruutensa, erään sieluntilan ilmaus. Minä en siitä Sibeliusta löytänyt, mutta olihan siinä paljon kaunistakin, ainakin sen verran, että mies piti siitä.

Seuraavana oli sitten ”Sub-Kontur”, eli mikä?! Orkesterikappale, joka kantaesitettiin vuonna 1976 , sen kerrotaan koostuvan sarjasta brutalistisia purkauksia ja empivän runollisia katkelmia ja teos on omistettu Karlheinz  Stockhausenillle. Tuo viimeinen sanookin sitten jo kaiken. Siitä pieni muisto kouluajoilta: joku opettaja oli tuonut mukanaan Stockhausenin levyn ja soitti sen meille oppilaille, syytä enkä opettajan laatua muista. Kun hän pani sen soimaan, niin enpä kauankaan luokassa istunut, kun sain järkyttävän migreenikohtauksen musiikin kirskunoista ja epävireisistä äänistä, sen säveltäjän musiikin kokemus jäi siihen. Tänään tämä Sub-Kontur oli piirun verran parempaa, äänentasoltaan huimasti kovempaa, reippaasti korvia rasittavaa. Olisi ollut korvakuulokkeiden paikka. Yleisön aploodit olivat puhuvat, vaisut. Puoliajan jälkeen johto oli viisaasti arvioinut yleisönsä ja Rihmiä

oli ensin ja sen jälkeen Sibeliusta. Rihm ei ollut parantanut, se oli ”musiikkia kauniista ajasta , joka ei palaa.” Sibeliuksen ”Tapiola” oli viimeinen koettelemus, kuunneltava, mutta ei suosikkini. Matkalla kotiin juteltiin illan annista ja tuumattiin, että jos tuo Rihm olisi erillinen, maksullinen konsertti, sinne ei tulisi kuin säveltäjän sukulaiset, jos hekään. Mutta toisaalta, tällä tavalla me kuulijat olemme etuoikeutettuja, saamme samalla rahalla oppia jotain uutta, josta emme muuten tietäisi yhtään mitään.

Oli siellä jotain mukavaakin, Itä-helsingin Musiikkiopiston puhallinoppilaat olivat esiintymässä ja olivathan he sydämeen käyviä, ne kaksi pienintä tyttöäkin, joiden fagotit taisivat olla suurempia kuin tyttäret!

Muistui siinä mieleen nöffe-koiramme Pantte, jolla taisi olla lahjomaton nuottikorva! Kun keskimmäinen aloitteli viulunsoittoa, parin vuoden ajan Pantten häntä ja korvat valuivat alas ja koira luikki kauas toisiin huoneisiin.

Soiton kehityksestä kertoi sitten Pantten pikkuhiljainen siirtyminen tyttären nuottitelineen läheiyyteen ja rojahtaminen lattialle jalan viereen. On se vaan hieno harrastus, sen taisi kyllä myös meidän seuraava koira, isovillis Blacky, hän tykkäsi laulaa klarinetin kanssa. Blacky on jo koirien taivaassa, mutta Danskun Alma

ei suuremmin ottanut osaa pianoon, sen sijaan jalkapallo on aika himokas juttu!

 Tällaisiin yökyöpelin ajatuksiin päädyin, kun seurasin shakin peliä ja olin unohtanut kaiken muun paitsi nimen ja kun pelasin bridgeä ja luulin pelanneeni huonosti ja olinkin onnistunut kaverini kanssa hyvin! Kaikki muukin on ihan sekaisin, A-Studiossa pitivät hauskaa ja aiheena oli tietysti Trump ja sen mainiot aatteet, näin vaan lopun, mitähän se alku piti sisällään?! Ja mitä sitten ja kohta...