Juhannusmuisteloita

Juhannus meni. Olin kunnon flunssassa, en oikein edes muista aaton kulkua.

Navetassa syötiin, ei nyt lunta satanut, mutta ei ollut hyttysiäkään. Porukka kävi saunassa lämmittelemässä, tein ruuan -ja sitten odotimme. Nuori pari -tyttäreni - juuttui saunaan, ruoka jäähtyi, isäntä hermostui, lipun nosto unohtui, unohdettiin hyvä käytös ja aloitettiin ruokailu vajaalla juhlaväellä -hieman vajaissa tunnelmissa, joka osalla porukasta nopeasti nousi isännän ilmoitettua, että jalkapallo alkaa sitten nyt! Sinne ne sitten katosivat, juhannusjuhlijat. Mutta oli kuulemma yhtä juhlaa koko ottelu, että kai se on uskottava!

Juhannus oli ja meni ,pienellä porukalla ja hiljaisesti. Vastarannalla musiikki soi, pyssyt paukkui, kukaan ei tiettävästi kuitenkaan kuollut. Juhannusruusu hehkui kukkaansa kesäyön valkoisuudessa, itikat oli syöty parempiin suihin ja keltasirkku poti päänsärkyä kopsahtaessaan ikkunaan; sekin toipui ja lensi pois .

Se oli Juhannus 2008. Tuntui kuin emme olisi viettäneet aikaisemmin Juhannusta ollenkaan, sillä en löytänyt ainuttakaan kuvaa "Perhe-Albumista", jossa moista juhlaa olisi vietetty! Joko valokuvat ovat siihen aikaan olleet sen verran kalliita, että en ole monia samoja tilannut tai sitten yksinkertaisesti olemme viettäneet Juhannuksen joko kotosalla ja  tietysti ihan aikojen alussa miehen vanhempien mökillä, asia, joka melkein tappoi intoni omaan mökkiin! Miksikö?! Oli hyttysiä, paarmoja ja miniä, joka tiskasi ja tiskasi ja tiskasi. Mutta olihan myös järvi ja sauna, ainahan ne kivikylän voittivat.

Juhannus, keskikesän juhla, aika , jolloin aurinko ei laske horisontin taakse kuin hetkeksi täällä kivisessä etelän kaupungissa, keski- Suomessa se ei laskenut ollenkaan . Ensimmäinen Juhannus , jonka vietän kerrostalossa kaupungissa, ei siis tunnu Juhannukselta ollenkaan. Kaupunki on hiljainen, vain turistit kansoittavat rantakahvilat ja torin laidat . Ja valkoposkihanhet . Niillä on poikaset ja ne ovat hyvin vartioivia, tulevat kohti, jos vähänkin pitempään vilkaiset. Ullanlinnan kallioille ei ole asiaa.  

 Juhannusaatto on muistojen aikaa tässä pihassa, sillä  pikkumiehen äiti kastettiin tuossa aidan takana.

Kastekukkaset oli saatu tämän pihan upeista valkoisista sireeneistä,  nyt ne olivat jo aikaa kukkineet. Silloin muinoin täällä oli vain viisi taloa, me ja neljä muuta. Helluntailaiset, jehovalaiset, mormoonintapaiset, kirkkoon kuuluvat ja yksi pakana.Tuosta huolimatta paikka oli kuin keskellä satua, vanhoja omenapuita ja villiintyneitä pihoja. Nyt kaikki tuo on kadonnut, talomme on ympäröity kaksikerroksisilla pientaloilla ja yksityisyys on kadonnut. Vain "keinoemo" asustaa mökkiään enää, ehkä ei hänkään kauaa.

Tuo kirjoitus oli vuodelta 2013 ja nyt ollaan vuodessa 2024. Muistojen piha on kärsinyt, sireenit ovat kuivahtaneet, aidan takana näkyvän katon alla alla vieraita ihmisiä. Keinoemo on muuttanut palvelutaloon ja muistelee yhtäläisellä kaipauksella juhannuksiaan kuin tämä kirjoittajakin.

Juhannuspäivänä tarjosin ruuan Ysikasille ja systerille, pikkumies tietysti mukana. Kerrostaloihmisen on käytettävä ne mahdollisuudet, mitä hänelle on annettu, joten parvekkeelle vain koko jengi!

Se on kesä nyt ja paremmaksi ei tule  !Ysikasi yritti selostaa, jotta on vähän kylmää, mutta sinne hänkin joutui, villasukkineen. Ehkä nyt tulevalla viikolla sukat katoaa, kun superhellettä luvataan .
Musiikki on pikkumiehen ehdoton suosikki, Mummin vanhat levyt on heti laitettava soimaan, piano on aukaistava ja Täti-Tuuti saatava mukaan soittamaan.

Täytyy vain toivoa, että tuosta yhteissoitosta naapurit nauttivat, kuuluvuus yli Töölönlahden oli taattu .

Se oli silloin noin, nyt on Pikkumiehestä tullut Isomies ja jalkapallo on vienyt koko kaverin mennessään.

Eläkeläinen viettää Juhannusta nyt vuonna 2024 hyttysvapaalla, paarmattomalla,
mutta myös linnunlauluttomalla, ellei sitten lasketa lokin kirkunaa linnunlauluksi, äänellään kukin lintu laulaa, ehkä tämä kuuluu kaupunkilaisen Juhannukseen.

Hyvää Juhannusta teillekin, missä sitten sen vietättekin.

Sadepäivä

Laiska päivä, mukavakin, sataa vettä ja se antaa mahdollisuuden olla ihan luvalla sisätiloissa. Monenlaista hommaa olisi rästissä, ajateltuna juuri sadepäivän toiminnaksi, mutta jostain syystä nuo ylevät ajatukset eivät muutu kuitenkaan teoiksi. Kuten ei nytkään, toki alku lähti hienosti liikkeelle, en pukeutunut, luin Hesarini kannesta kanteen, myös lehden välissä tiputetun mainospostin. Ja sehän nyt sitten taas riitti!

”Karkota hyttyset vaivattomasti ” mainosti Thermacel, puhdistaa alueesi viidessätoista minuutissa! Ja toinen, ”Hyttysansa Pioneer” panee paremmaksi, se karkottaa moiset verenimijät koko kuukaudeksi kerralla! Sitten on omat karkotteet muurahaisille ja toinen käärmeille.

Kyistähän tässä just olikin juttelua, niitä oli alkanut ilmaantua ystäväni pihapiiriin ja pulma oli tietysti, miten ne hoidellaan pois, ovat suojeltuja nykyään. Rapakon takainen tytär hoitelee kalkkarokäärmeensä nostamalla ne ämpäriin ja sitten autoilemaan. Minä hoidin omani pistolapiolla enkä ilmoittanut kelleen. Muurahaiset jouti tulipalon kohteeksi, kun tuppasivat liian lähelle, mutta eihän ne siitä kummosia miettineet, vaihtoivat vaan paikkaa, hyvä sekin, sillä käärmeet tuli syötyä ja nahka saatiin talteen lasten ihmeteltäviksi. Nämä nyt jotenkin olivat osa mökkielämää, yhtä lailla kuin hyttyset, paarmat ja mäkäräiset, ei mukavia, mutta minkäs teet. Ja minkä sitten tein,

oli että pihapiirissä annettiin lukuisten pääskysten hoidella pesäpuuhansa missä ja minne halusivat, niitä ei saanut hävittää, ei häiritä. Kiitokseksi pääskysvanhemmat antoivat minun touhuta kameran kanssa ihan metrin päässä pääskyslapsista. Ja minähän kuvasin, rullakaupalla. Niitä kuvia on sitten lähtenyt maailmalle ystävien ja tuttavien tyhjiä seiniä koristamaan, koristaako enää, mene ja tiedä, mutta omissa kansioissa säilyvät, kun vain jaksan etsiskellä minä vuonna mikäkin on otettu. (Ihan vain sivuhuomautuksena, etsikää tieto, kuinka paljon yksikin pääskynen tarvitsee hyttysiä päivässä! Saati sitten kun pesiä on parikymmentä.)

Ei tuo tämän päivän Hesarini ollut se ainoa kimmoke pääskysmuisteloihin. Istuin eilen lukemassa parvekkeella ja seurasin vastapäisen talon korkeinta parveketta, siellä touhutaan! Kerrostaloissahan ei pääsääntöisesti saa ruokkia lintuja, mutta

tuopa asukas ei moista sääntöä ole viime vuosina noudattanut, vaan ruokakippo on selvästi parvekkeen lattialla, lintujen käytöksestä näin päättelen. Kiikaria en minäkään enää kehtaa silmilleni nostaa, joten kuvataso on heikko mutta selventävä, lokkipari teki pesän, kasvatti kaksi poikasta ja nyt siellä harjoitellaan lentoon lähtöä. Vieressä seinällä on varmaan vanha kylmäkaapin ilmastoputki, sinne on joka vuosi tintti tehnyt pesän, niin nytkin ja syömässä sekin käväisee, kun lokki on hetken pois. Kivahan näitä on seurailla, tuttua on, kaksi kesää elin lokkiperheen kanssa saunan laiturilla, hyvin emot tottuivat ja poikasethan on heti kavereita. Mutta miehellä oli vaikeuksia päästä perheen ohi, usein oli tultava apuun. Mitähän näillekin kavereille tänä kesänä kuuluu?

 Kun istun parvekkeella ja kuuntelen pääskysten kirkunaa taivaalla, tulee haikeana epäilys, että eipä niitä kakkajätöksiä taida nykyihminen jaksaa keräillä. Tästä muistui mieleen muuan poliisipäällikkö, joka tuumasi heppojen läjistä, että ” Ei ne sinne kadulle jää, mummot hakee pökäleet kukkapurkkiin!”  Kävelin toissapäivänä Kaisaniemen Kasvitieteellisen ohi, siinä oli tosi komea läjä ihan vanhan portin edessä jalkakäytävällä, ei kukaan kumartunut keräämään, en minäkään. Enkä kuvaakaan ottanut, vaikka meinasin! Ei ole tuossakaan asiassa maailma entisellään, vaikka poliisin heppa onkin.

 Onneksi on muistoja joita kahlata läpi, niissä ei hyökkää hyttyset ei pistä käärmeet, mutta ehkä minä kuitenkin tuumaan, että ”Happamia sanoi kettu..”

Kävi köpelösti, sade väistyi ja aurinko tuli esiin. Päädyin parvekkeelle lukemaan loppuun Keijo Leppäsen huikean kirjasen, mustalla huumorilla höystetyn omakohtaisen pakinan.

Kirja kirjoitettu 2002, jutut ovat mainioita ja ilahduttavasti isäkohtaisia, se ei silloin vielä ollut kovin tavallista. Järkyttäväksi lopuksi sana lukijalle : ” Akatemia tutki kahden helsinkiläisen ala-asteen oppilaita. Vakavia puutteita perushoivassa oli 29 prosentilla lapsista eli yli sadalla pienellä koululaisella 365:stä. Lapset jäivät usein illaksi ja yöksi kotiin ilman aikuista, eivät peseytyneet viikolla eivätkä vaihtaneet vaatteita jne jne.” Ja tämä kaksikymmentäkaksi vuotta sitten! Noista viikon mittaisista pesemättömistä sukkahousuista meillä on ihan omakohtaista kokemusta, tokaluokkalainen halusi kulkea samoissa vaatteissa, ”kun kaikki pilkkaa, jos aina on toiset vaatteet!” Jäipä vaan mieleen.

Ja vihoviimeiseksi, on sentään menty huimasti eteenpäin! Ei enää räppiä, rokkia tai teknoa, vaan klassista ! Jospa samaa kokeiltaisiin jalkapallokentälläkin, lyötäisiinkö kaksi kärpästä kerralla?! Vai menisikö juttu kaivoon ...

Koiranhaukut

Lämmin kesäilta, yötä kohti menossa. Istun parvekkeella kirjan kanssa ja luen kummallista nuoren naisen kirjoittamaa monimurhatarinaa ” Kuinka murhata mies joutumatta kiinni”. Olen lukenut parikymmentä sivua nyt ja nainen on tappanut jo kaksi, joutumatta kiinni. Kai minä luen kirjan loppuun, kun mies sitä niin ihmeissään iltaisin lueskeli, voivotteli, manasi ja luki, tuumasi, etten minä ehkä siitä pidä, ”mutta on se nyt jotenkin kiinni pitävä”. Moinen lausahdushan on paras suositus.

Meidän talon kiukkuinen ”talkkari” on varmaan muuttanut pois, sillä kello lähenee puolta yötä ja sisäpihalla raikaa koirien haukunta. Siellä ne saavat haukkua huvinsa vuoksi joka ilta ja täti-talkkari ei vaan ilmesty pitämään komentoa talon järjestyssäännöistä, oikeastaan aika hauskaa, koiran juttelu, elämän äänet. Elämän, joka taas kerran ilmoittaa meille, että loppusuoralla mekin ollaan, yksi on poissa, toinen sairaalassa, kolmaskin, mutta hänen osansa nuorempana  on kipuilla ja päästä toki kotiin. Ja yksi ystävä on saatettu hautaan hiljaisesti, näin oletan. Ja Suomen kesä on kauneimmillaan juuri nyt.

Jos on haikeaa, niin on iloistakin. Alakoululaisesta tuli yläkoululainen. Asiaa juhlistettiin kakuilla ja rahakuorella pitkine kirjeineen, jotta juttu on nyt niin, että kesän syntymäpäivää on aikaistettu ja setelipino uuteen pyörään lahjoitettu. Tämä Mummi ei ole ollenkaan varma tuliko lahjakortin koko pitkä teksti luettua, mutta rahanippu tuli välittömästi huomioitua ja sängyllä lojuneille kavereille heiluteltua leveän hymyn kera.

Pyörään se nippu oli tarkoitettu, poika kun kasvaa joka vuosi. Pyörän hän sitten kävi äitinsä kanssa ostamassa tänään, hieno on kuulemma, kuvaa ei ole vielä tullut. Jos sitä eläisi kuin muinoin, landella navetan kyljessä monen polven yhteistaloudessa, niin tuota kesän riemua saattaisi seurata oman aitan rapuilla istuen, mutta kun elämästä on tullut  ”kaupunkielämää” kesän seuraaminen jää kännykän kurkkimiseen, toiveeseen oisko siellä kuvaa missä kesä kulkee!

Aika usein on ja silloin tuntuu kuin olisimme mukana kesän vietossa, niin hassulta kuin se voi kuulostaakin. Ihan sama juttu Rapakon takaisten kuulumisien kanssa. Pienestä on onni kerättävä.

Elämän onnea kävin keräämässä tyttären käsittelyssä, koko kevään kävelyjä hankaloittanut issias on melkein kadonnut. (https://www.osteopaattinoraseppa.fi/  ) Annoin eteeni osuvan ratikan mennä menojaan ja suuntasin remontin kourissa kärvistelevään Kaisaniemen puistoon. Keltapunaiset aidat ohjailevat kulkijaa astumasta kiellettyyn suuntaan, eipä sinne mieli teekään, koko alue on revitty ja turmeltu. Hauska sattuma elämän nopeasta eteenpäin menosta osui silmiini, kun ohitin Kaisaniemen päiväkodin ja silmään osui huvittava yksityiskohta!

Aidatun pihan sisäpuolella kuului pienten tättähäärien kiljahdukset, mutta suljetun portin ulkopuolella oli näky, jollaista ei omien lasteni aikaan olisi voinut olla! Näiden juuri kävelemään oppineiden kulkuneuvot, pienet kaksipyöräiset polkupyörät odottivat vanhempia noutamaan perillisensä, kotiin ajettiin ehkä yhdessä, kumpikin omallaan tai sitten vanhempi juoksulenkkiä harrastaen ja lapsi pyörällään perässä. On menty elämässä harppauksin eteenpäin.

Kun sitä aikansa pistelee suuhunsa sokeritonta, kermatonta, voitonta, lihatonta ja nyt vielä ruisleivätöntä ruuaksi mainittua lautasella olevaa, alkaa elimistö kaivata jotain joka ei ole tomaatti tai salaatti. Ikiaikainen suosikkini jäätelö on turmeltu laktoosittomalla tuotteella ja tuloksena lähinnä purukumia muistuttava venyvä vetinen kerman värinen löllö! On siis jäänyt syömättä sekin. Papupurkkia etsiessä eilen sain hirmuisen jäätelönälän ja kävin läpi kaikki pakkaukset, jokaisessa luki ”laktoositon”! Paitsi yhdessä ja siinä oli vielä mukana lakritsia!

Kuinka on mahdollista, että jollekin tuottajalle on valikoimissaan unohtunut mukaan tämä niin vanhanaikainen juttu, ei muuta kuin lakritsia, ei ainuttakaan kakun palaa! Purkki päätyi kassiini. Illalla A-Studion kiistelyjen aikaan pistelin suoraan lusikalla, hyvältä maistui eikä tullut huono olo. Liekö tämän kuumuuden syytä, että ei tullut myöskään huono omatunto.

Kuumuus siis jatkuu ja se pitää meikäläisen aika tiukasti sisätiloissa. Eduskunnassa oli meneillään Täysistunto, sitä oli oikein sopiva istua kuulemaan, kun aiheena oli ilmastokriisi,

olinhan Hesarini lukenut ja siunaillut lapsiperheitä ja kansalaisia, jotka itkevät rakentamisen pysähtymiseen Kruunuvuorenrannassa. Mitään niin järkyttävää tuhoa kuin Kruunuvuorenranassa en ole nähnyt aiemmin, upeat kalliot on päätyneet lisämaaksi ja metsät hakattu uusien rakennusten tieltä. Vanhat suunnitelmat joutaisivat roskiin, uudet kallioita ja metsiä säästävät tilalle. En ymmärrä, kuinka päättäjät kuvittelevat lapsiperheiden haluavan muuttaa tiukkaan kivikylään, toki meren äärelle, mutta kai terve lapsi muutakin kasvuympäristöltään kaipaa?!  Eikä tämä ole ainut paikka, jossa asemakaava on suunniteltu tehokkuutta ajatellen. Kuvitelkaapa suuttumusta ja melua, mikä syntyisi, jos Lauttasaaren merenrantakalliot ja käkkärämännyt saisivat saman kohtelun?! Silloin olisi Eduskunnassa joka tuoli varattuna, eikä kuten tänään tyhjää täysi, hehän saavat siitä palkkaa että istuvat salissa nappia painamassa. Onnistuisikohan koulusysteemi tuolla samalla tekniikalla tuottamaan parempia tuloksia?! Poissa silmistä, poissa mielestä.