Alakoulusta yläkouluun

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä tuli aina kesä, siis ennen tätä muuttunutta ilmastoa. Keskimmäinen täyttää vuosia, sitä juhlittiin aina ulkona omenapuiden kukkiessa ja sireenien ollessa tiukalla nupulla. Lakkiaisjuhlat saivat saman kukkameren ja aurinko paistoi! Untako lie?! Tuskinpa, sillä minä ikuinen tallentaja, olen nuokin päivät kamerallani ikuistanut ja albumiin liittänyt, sieltä sen voi tarkistaa ja todeksi huomata. Lämmintäkin oli, mutta enpä muista , että kukaan olisi tuskaillut kakkujensa sulamisesta, kuten nyt tällä juhlakierroksella on vaarana monessa huushollissa. Miten lie meidän juhlakalun kakkutilanne huomenna,

sillä alakoululaisesta tuli yläkoululainen ja vielä Liikuntaluokkalainen, joten Mummilla ja Vaarilla on syytä juhlaan.

Huhuna kuulostelin, jotta ei se ihan itsestään selvää tämä juhlittavana olo liene, sisällä ja esillä, siistinä ja hienona rusetti kaulassa, siis oli ennen , tuskinpa enää. Kuuma kesä houkuttaisi rannalle uimaan, vedetkin on lämmenneet kesälämpimiksi, joten jollain taikakonstilla lapsen äiti on kuitenkin onnistunut koululaisensa saamaan hetkeksi kotiin, kutsu puhelimeen on tipahtanut ainakin tädeille ja tänne Mummilaan.

Mummin aivoissa syttyi lamppu! Kun kerran on kahvikekkerit koululaisen kunniaksi ja sukuakin on koolla,

niin juhlitaan sitten kunnolla, sillä ainahan juhlalle syy löytyy! Koululainen täyttää vuosia keskellä kesää, jolloin kaikki kaverit ovat mökeillään tai reissussa, ja lahjakin, joka Mummilassa oli ajateltu paketoida, on tuiki tarpeellinen juuri nyt, kesän alussa.

 Pidetään ”Etukäteissynkkärit”, jolloin lahjakin tulee etukäteen, oikeaan aikaan kumotaan sitten kakku, jossa on 13 kynttilää, otetaan hymykuvia, vaikka lahjasaalis on yhden polkupyörän verran pienempi. Tuskin se ihan nollapäiväksi jää,

onhan Vaari jalkapallon fani kuten lapsenlapsensa ja se laari on pohjaton!

Mutta huomenna juhlitaan yläkoululaisen iloa toivottavasti mukavasta todistuksesta ja ”Etukäteissynkkärikortista”, jonka teksti oli kyllä kirjoitettava koneella, Mummin käsialaa ei nykykoululainen enää hallitse.

Keskimmäinen

juhlii uusia vuosiaan Californian kuumuudessa varmasti hyvän ruuan ja ehkä kakunkin kanssa. Onnittelut sinne!

Kulttuuriviikko

Toukokuun neljästoista ja päivyrissä on pelkkää kuolemaa, Aarne, Isä , Mummu ja sitten on yksi iloinen asia, samalle päivälle kalenterin tekijä päätti antaa systerille muistopäivän, eli loihti Tuulan nimen allakkaan. No kyllä sitten palasi päiväjärjestykseen ja ystäväni äiti oli vuorossa. Että jos riittää syntyneitä keväälle, niin riittää myös poistuneita.

Hesan Naisliitto oli järjestänyt teatterimenon tuolle samaiselle päivälle, lippu olisi pitänyt maksaa jo aikaa sitten, minä olen tosi huono mahduttamaan elämääni pakollisia menoja jonnekin tulevaisuuteen, niin nytkin, mutta sattuipa sopivasti, kun kasvinsisar soitti ja kysyi josko haluaisin mennä, hän ei pääsisi. Hieman epäröiden lupauduin, sillä olen skeptinen Kansallisen nykyisten ohjelmavalintojen, lähinnä ohjausten suhteen, mieluummin olen menemättä kuin istun salissa seuraamassa huonoa esitystä. Nyt otin riskin ja onneksi otin sillä, sillä tämä ”Kurjet” oli todella mielenkiintoinen, kiinnostavalla tyylillä koottu ja tietysti upeasti näytelty, näyttelijäthän olivat huippuluokkaa. Ehkä voin tämän nähtyäni peruuttaa epäilevät ajatukseni Kansallisesta, jää nähtäväksi.

Tänään oli kesä, istuin tunnin ulkona pihassa lukemassa, mutta sisälle oli tultava, helle oli liiallinen, tarkoitus olikin saada hieman väriä talven kalpeaan naamaan.

Kulttuuriviikon toinen tapahtuma olisi illalla Kansallisbaletin ”Stravinsky-ilta”.

Kesäinen lämmin  houkutteli kävelemään  Töölönlahden rantojen kautta ja mikäs on kävellä uusilla punaisilla lenkkareilla. Luitte oikein, tämän hetkinen juhlalook on Aarikan vanhat korvikset ja punaiset lenkkarit, joita oli muuten tasan toinen pari Oopperatalon parketilla. Näytöksen ensimmäinen osa ”Petruska”,

Stravinskyn musiikki ja modernia tanssia, se miellytti minua, mutta ei miestä. Toinen osa ”Sacre”

taisi olla kuvaus maailman lopusta, siinä ei musiikki eikä koreografia miellyttänyt minua suorastaan inhotti, mutta miestä kyllä. Ja yleisö, se hurrasi ja vihelteli!  Kokemuksen jälkeen kävelimme Töölönlahden rantoja kotiin, satakieli lauloi riemukkaasti ja pyyhki pois kaiken kamalan maailman lopun tunnelman, uusi lintukin bongattiin, kahlaaja..?

Pelipäivä ja konserttipäivä. Otsikkona ”Tarujen taikalinnut”, että Stravinskyä  tarjolla , mutta yllättävästi myös ihan muuta, jota ei juuri ole ennen konserteissamme tarjottu! Nimittäin runoutta. Neljä runoilijaa lausuu omia runojaan, yhtenä Aulikki Oksanen

ja sen nimen kun luin, niin kuvittelin heti, että hän lausuu ja musiikki jotenkin kulkee mukana, mutta ei . Yksi runo ja sitten musiikkia, mitä ensimmäisellä osalla kutsuisin vain räminäksi.Tällä mentiin väliajalle ja samalla mies ilmoitti ottavansa jalat alleen, tuumasi, että ”nyt riitti”. Minä ikuisesti uteliaana jäin kuulemaan, miten konsertti jatkuisi, hyvä että jäin, olinhan lippuni maksanut.

Anna Clynen ”This Midnight Hour” oli yllätys, se oli puhaltimien juhlaa, kaunista ja rauhallista. Igor Stravinskynkin ”Tulilintu –sarja” ei ollutkaan räminää, vaan siinäkin suurin osuus oli melodista, jopa surullista. Mutta että en ihan liikoja kehu, niin kyllä korvatulpilla olisi ollut tarvetta. Mutta mies oli nauttinut kauniista auringonpaisteesta kävellessään Linnunlaulun kautta, eihän kaikkien tarvitse kaikesta pitää.

Luonto on mennyt ihan sekaisin, se luulee, että Suomessa on nyt kesä, vaikka eletäänkin vasta toukokuun puolta väliä. Olenkohan kertaakaan istunut illalla kymmenen jälkeen parvekkeella lukemassa ja nauttimassa suorastaan kesäisestä illasta?!

Luin ja katselin kun valot sammuivat ikkunoista toinen toisensa jälkeen, kunnes olin taas kerran ainut valveilla olija.

Punaiset kengät

Mies pesi ikkunat. Silmät sirrillään tässä istun, vaikka laitan säleverhot kiinni, sillä se luvattu takatalvi ei ainakaan vielä ole näkynyt sellaisena kuin minä sen haluaisin. Aurinko porottaa säälimättömän kirkkaasti, edes aurinkolasit eivät suo lepoa silmille, kun tästä ulos uskallan. Päivän rytmi on uudessa haussa, sekin tuon kirotun kirkkauden syynä, aamut alkavat liian aikaisin, ei pysy silmät kiinni vaikka sitä uniaikaa kuinka venyttäisi. Sitten on iso ongelma, mitä tehdä venytetyllä aamupäivällä? Tee on juotu, Hesari luettu, telkkaristakin tulee ”Putkinotko”, suomalaista kännäilyä oikein elokuvissa kuvattuna, jos ei sitä muualla näe!

 Myllypurossa on ”Kulttuurimylly”, jossa en ole aiemmin käynyt.

Nyt olisi aihetta mennä, sillä systeri laulaa Teatteri Ilmiön esitykseen liittyen, siis pitäisi mennä. Ainut mutta koko jutussa on, että mies ei lähde mukaan, kun tuo touhu on ”niille vanhoille, eläkeläisille, senioreille, kerkeää siihen porukkaan sitten myöhemminkin, kun muualle ei enää huolita!” Ja minkähän ikäisiä me itse ollaankaan!? Sopii laskeskella, sillä kolmen päivän päästä voimme juhlia Timanttihääpäivää, että voit lukea ikää siihen päälle sen laillisen naimaiän verran, että Teatteri Ilmiö on juuri meitä varten. Taidanpa siis lähteä, nyt.

Visiitti tuli tehtyä, kokemus oli ainutlaatuinen,

on nostettava hattua Teatteri ILMIÖn työryhmälle, ei ole helppo tehtävä liikutella tuota viimeisten vuosien porukkaa niin, että siitä jaksaa tehdä vielä oikean tapahtuman näyttämöllisine roolihahmoineen. Toki näki että esiintyjillä oli hauskaa, mutta onhan esityksistä löydyttävä myös katsojillekin purtavaa ja löytyihän sieltä, muun muassa yksi ryhmä reposteli tämän hetkistä tilannetta Terveyskeskuksissa ja HUSsissa, tekstit olivat omia ja tapahtumat  tosia, ne nauratti ja itketti. Hyvä että menin,

seitkytkahdeksan vuotias systerikin vetäisi kovaa ja korkealta ”Sommertimen”, harva tuon ikäinen moiseen yltää. Koulutettu ääni on liian suurellinen pieneen huoneeseen, olisi pitänyt ottaa vanha koettu tapa käyttöön ja mennä laulamaan toiseen huoneeseen, mutta nyt ei huonokuuloisinkaan voinut valittaa, kirkkaasti soi.

Ikäihmisten toilauksista on mukava jutella, niitä tulee tehtyä, mutta eipä huolta jos ne eivät tuota kelleen pahaa mieltä ja jos osaa ottaa ne huumorilla. Ongelmani  on ollut kengät, olen niistä narissut suuntaan jos toiseen, pihinä en ole raaskinut heittää vanhoja lenkkareita pois, mutta kävely asfaltilla niillä on ollut koppuraista ankkakävelyä. Ja ne uudet ”mummokengät”! Liian isot, huonot kävellä ja rumat katsella. Eli ongelmajalka, kai? Viikko sitten kävelin kotiin Bridgestä, tapani mukaan katselin ihmisten jalkoja, siis kenkiä. Mistä ne niitä ostaa?! Netistäkö, niinkuin tyttäreni, joiden ostokset ovat jalkani muutaman talven mittaan kengittäneet? Eikö muka ole enää oikeita kenkäkauppoja ja jos on, niin onko aina mentävä kauas kauppakeskuksiin? Kulkuni osui Sokoksen oven kohdalle, sisään ja kerrostaulussa luki ”Naisten kengät”. Sinne. Kuten niin monesta asiasta olen pudonnut pois, olen pudonnut myös pois kenkämuodista, ainoastaan ne pari hyllyllistä iki-ihania suippokärkisiä ja kymmensenttisiä juhlakenkiä, niistä olisin voinut sanoa kaunista ja hyvää, nykyiset jalat ovat toista mieltä. Myyjä huomasi sen ja hetkessä olin ostanut ”niin-hyvät-kävellä-asfaltilla-” valkoiset lenkkarit, jotka eivät olleet lenkkarit, niitä myydään urheiluliikkeessä. Kotona asetin kengät pöydälle,

ne näyttivät jotenkin suurilta, annoin olla. Selkä ei anna rauhaa, menin tyttärelle hoitoon ja näytin hänelle kuvan kengistäni. ”Kato, ostit sitten samanlaiset, kun mulla on nyt jalassa, hyvät ovat. Mutta sinähän sait joululahjaksi samanlaiset, mutta punaiset, miksi ostit toiset?!” Vannoin, etten ole ikinä moisia nähnytkään, moneen kertaan olen komeroni tarkistanut, laatikot kolunnut, ei siellä sellaisia ole!  Tulin kotiin, avasin komeron oven ja mikäs se siellä nenäni edessä onkaan?

Laatikko, jossa uinuu upouudet punaiset lenkkarit, samanlaiset kuin pöydällä odottavat valkoiset ei-lenkkarit.

Sama pää kesät talvet. Laitoin valkoiset ei-lenkkarit sokkarin kassiin, pistin kuitin mukaan, takin päälle ja lähdin ratikalla palauttamaan ostostani.  Tänään jalassa oli punaiset lenkkarit ja miten kevyt niillä olikaan askel!

Katselin Euroviisut. Kelkasta pudonnut, siinäkin.