Ei laulanut enää

Viime yönä mustarastas ei enää laulanut, tunsiko se jo kylmyyden lähestyvän, olisihan jo aika. Hieman happamella tuulella kiertelin Tokoinlahtea, itseäni ulkoiluttaen. Mietin, miksi joulut eivät enää tunnu jouluisilta ja heti perään komensin itseni miettimään ajatuksieni epäreiluutta, enhän minä voi noin ajatella, jouluna pitää tuntea kiitollisuutta. Epäreilua sekin.

Telkkarista tuli suomileffa ”Täydellinen joulu”,

se vei ajatukset Maija-Liisaan, hän hehkutti aikoinaan tuota elokuvaa meille pelikavereille, sillä hänen poikansa oli siinä osallisena ohjauksessa tai jotain. Maija-Liisa poistui keskuudestamme ruskan värien vielä hehkuessa. Heti perään käänsimme kanavaa ja siellä pyöri suomileffa ”Häät ennen hautajaisia”

syöpää sairastavasta nuoresta naisesta, joka päätti jättää hoidot väliin ja elää kaksi jäljellä olevaa vuottaan rikkaasti. Hyvä elokuva, joka vei omat muistot kauas koululaiseni syntymävuoteen. Rintasyövän melkein kuolemantuomio laittoi arvot ja ajatukset silloin tärkeysjärjestykseen, oli ehdittävä tehdä muutama asia, oli saatava pikkuinen kastettua ja juhlittua sitä sukulaisten ja ystävien kanssa. Ensin juhlat ja sitten totuuden kertominen omilleni. Elämä päätti toisin, olen elossa, minulla ei siis ole oikeutta kulkea happamena Tokoinlahden kaunista rantaa. Olen onnekas elämän matkaaja, mies on tullut takaisin kuoleman portilta kaksi kertaa ja minä yhden, miksi sitä on niin vaikea muistaa muulloin kuin muistutettaessa, kuten juuri katsotussa elokuvassa? Ehkä joku toinenkin tuntee tarvitsevansa muistutusta ja luo tällaisen elokuvan mietittäväksi.

Pitkään odoteltu Joulu on takanapäin, melkein aikuisten joulu, sillä seuraavaa sukupolvea ihan tähän haaraan on kertynyt vain yksi, mutta sitäkin ihanampi tyyppi!

Koululaiseni sai paljon paketteja, joista kertyi suuri määrä pahvia,  paperia ja klitterinauhaa, mutta onneksi myös ihan tarpeellistakin, kirjaa ja tietsikan pelijuttua, joista ensimmäinen on Mummin polvelle tajuttavaa, toinen menee jo yli ymmärryksen. Joulupöydässä oli tuttu kaupunkijoulun porukka, pienentynyt pitkään pöytään sujuvasti sopien. Kameralla tallensin joulun tapahtumat ikään kuin tarinaksi heille, jotka eivät joulupöytään päässeet. Tarina tuli kerrottua, mutta kuvatulos tuntuu olevan vuosi vuoden jälkeen aina entistä huonompi, mutta takaisinhan et sitä saa, joten historiaan jäädäkseen sekin on otettu.

Illalla sitten selasin kansioistani kuvia sukulaisista ja kuinka ollakaan, törmäsin yhteen Facesta kopioidun kuvan serkkuni 90-vuotispäivästä!

Siinä hänen ympärillään oli porukkaa koko kameran linssin verran, en edes laskenut kuinka monta heitä oli! Myös vanhin oli lähettänyt kuvan ruokakunnastaan joulun aikaan, heitäkin oli muutama enemmän kuin olin siellä käydessäni tavannut. Asia jäi kiertämään mieltä, kuinka moni tuosta serkkuni kuvasta olikaan meillä maalla sukujuhlissa,

osaisinko nimetä kuvassa olijat ja montako uutta oli parinkymmenen vuoden jälkeen sukuun tullut?! Yksi serkuista on aikanaan tehnyt sukutaulun,

siitä huomaan kuuluvani seitsemänteen polveen, samaan kuin syntymäpäiviään viettävä. Kahdeksas ja yhdeksäs polvi oli landella mukana, nyt olen päässyt Facessa tutustumaan tähän aikuiseen yhdeksänteen

ja heidän lapsiinsa, eli kymmenenteen polveen, joista aktiivisena olen huomannut koululaiseni ikäiset, eli laskujeni mukaan he ovat sankarittaren tyttärentyttären lapsia.

Luin myös tarinan vuonna 1872 syntyneestä isäni isästä, kaksikymmentä A nelosta kirjallista kuvausta hänen elämästään. Toki olen lukenut sen aikaisemminkin, mutta kaksikymmentä vuotta vanhempana tarina tuntui huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuin 1998, jolloin serkkuni sen on kirjoittanut! Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota Pappani muistiin, en ikinä pystyisi moiseen muistisuoritukseen omasta elämästäni. Toiseksi aikakausi oli käsittämätön, lakkoja ja taas lakkoja, työpaikan menetyksiä ja uusia työpaikkoja, yhteiskunnan portaiden nousua, lapsia ja vaimoja, eikä vähin mitä ihmettelin, musiikin ja monipuolisen soittotaidon oppiminen,

tyhjästä noin vain torvisoittokuntaan, huiluun ja lopulta kapellimestariksi? Ei siinä Pappa selitellyt eikä kirjoittaja ollut kysellyt, nyt utelias pojantytär mielellään tietäisi.(Kuvassa muuten oma isäni pikkurumpalina vasemmalla )

Ehkä juuri joulu saa miettimään juuriaan, menneitä, jolloin vielä oli todellista nähdä ja kokoontua yhteen. Nyt maailma on suurentunut, suku ja perhe levinnyt sen eri reunoille, mahdollisuus, jonka mieluusti tarjosin lapsilleni, tuntui silloin kovin hyvältä. Hyvältä se tuntuu edelleen, on vain tämä vuosien jatkuva karttuminen pienenä ongelmana nykyisin, mutta mutta ... on kamera, Face ja puhelin. Ja taito niitä käyttää, eli kaikki hyvin tällä pyöreällä pallon pinnalla.

Ja telkkari se tuo tunteita, juuri nähty elokuva ”Oma maa” latoi kesäiset muistot heinäpellosta ja järvenrannasta. Kaunista.

Naiset pitsalla

Miten sitä onkaan itseensä tyytyväinen, kun on saanut aikaan jotain niin mukavaa kuin kutsua ystäviä kylään! Ei muuten ole mitenkään itsestään selvää tämä onnistuminen, sillä mutkia on matkoissa monta kuten ikäisilläni alkaa olla.  Sääukko on kyllä ollut kohtuullinen ja jättänyt Helsingin seudun lumettomaksi, se helpottaa monen kulkemista, sillä onhan käytössä rollaattori, kepit ja huonot jalat. Etäisyyskin on iso juttu, vaikka eihän Suomessa matkanteko ole hankalaa jos hallitsee kaikki näppylät eri koneissa, digiä se vaatii. Tämä joukko oli hyvin osaavaa, oli älyä ja tietoa sen käytöstä, mikä sekään ei ole liki kaikille itsestään selvyys, asia josta muun muassa Hesan Naisliitossa paljon puhutaan.

Kun asuu kerrostalossa,

huolimatta mahdollisuuksista pitää ikkunat auki ja parvekkeen ovi selällään, ruuanlaitto ja sen tuoma hyväkin haju muuttuu lähellä nukkuma-aikaa huonoksi hajuksi, joten tuon taidon olen päästänyt unholaan, jos sitä taitoa koskaan on ollutkaan. En ole ollut innokas ruuan laittaja, mieluummin soveltaja, pääpaino silmän ruualla, se maku tulee sitten kumma kyllä yleensä siinä sivutuotteena.Viisi syöjää ilmoitti mieluiten tulevansa vanhan pöytämme ympärille kuin kuulevansa kutsun jonnekin lähiruokalaan, joita niitä kyllä näillä nurkilla riittää!

Kutsuun kuului jokaisen omalla maulla toimitettu pitsa lähipitseriasta kadun toiselta puolen.

Kun mennään porukalla ulkoruokalaan, aika normaalia on, että jokainen maksaa tilauksensa itse. Mutta kun kutsutaan kotiin eli kyläilemään, niin taitaapa olla hyvin harvoin kun porukan emäntä rahastaa vieraidensa syömiset! Nyt kävi niin, tämä emäntä tilasi pitsat jokaisen maulla ja maksatti syöjillä pitsan hinnan! Joka mummolla oli pussissa ihan oikeaa rahaa ja niistä sitten emännälle koottiin sopiva potti, kiitos vaan ja emäntä ei nyt vielä illallakaan ole tainnuttanut omatuntoaan moisesta etikettivirheestä, tuskin se talttuu vielä huomennakaan, kyllä se sen verran kovaa nalkuttaa!

Että sait kukkia ja suklaata ja lisää kukkia, viinipullokin taisi olla, vaikka kellekään ei humaljuoma kelvannutkaan. Yritän tässä nyt kirjoitella pois tuota hyhmäistä inhotunnetta, kaikkea sitä tuleekin tehdyksi kun ikä oikein koheltaa! No, visiitti oli mukava ja pitsat hyviä, että plussan puolelle jäin.

Muistan kun Ehtoolehto-kirjat ilmestyivät, luin kaikki kolme ja siunailin niiden hassuja keksintöjä mahdottomina asioina. Kuten älylattiat, hoitavat robotit, ne naurattivat silloin, mutta nyt ne ovat todellisuutta eikä kukaan niitä enää ihmettele.

Kirjassa ”Salome” insinöörismies rakastuu seksinukkeen, robottiin, joka on kehitetty ihmisen kaltaiseksi kaikkine ominaisuuksineen, vain tunneäly puuttuu. Jonkinlainen vastaava on jo muun muassa Japanissa, mutta tuskin vielä sillä tasolla , että sen voi puolisokseen ottaa. Kirjassa se jo oli, joten odotettavissa on. Yleensähän oletus on että kun hullut tieteiselokuvat tai scifikirjat jotain tällä hetkellä utopistista esittävät, kohta se on todellisuutta. Viisikymmentä sisarusta- eipä sellainenkaan mahdollisuus tullut mieleen kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun lapsettomuusklinikalla lapsettomia hoidettiin vastaavan lääkärin omilla nesteillä, DNA tutkimusta ei vielä silloin tunnettu, eikä kukaan osannut ajatella saavansa tietää syntymänsä alkuperää kun se haluttiin pitää pimennossa. Jos meillä Suomessa voi moinen hirmuisälahjoittaja  olla mahdollinen, niin pelottavalta tuntuu koko geenitesti. Itsekin siellä olen ja sukua löytyy ympäri maapallon, ensin olin utelias, sitten vain katselin kun serkkua ja serkun kaimaa ilmaantui lisää ja nyt olen kyllästynyt . Mutta jos näitä siskoja ja veljiä olisikin kerralla viisikymmentä, olisinhan varsin outo ellen heitä esille etsisi ja toivoisi, että kukaan ei olisi toisestaan puolisoa löytänyt. Elokuvan tekijän takuuvarma aihe. Muumimukilapset, enpä ollut sellaistakaan termiä aiemmin kuullut, tyttärelle se oli kuitenkin ihan tuttu. Samoin täällä olevalle yhdelle mummolle, joka kertoi Pirkko Saision jo aikaa sitten käyttäneen tuota ilmaisua jossain kirjassaan. Siinäkin nyt taas on yksi syy aiheuttaa lapselle stressiä, ei ole kiva kun suku ja vanhemmat kutsuvat pikkukultaansa ”äidin ja iskan Muumimukioletetuksi!” Onneksi meillä kotosalla on vain noita vanhan ajan huolia jälkikasvusta, korvista ei vielä ole, mutta letit taitaa tulla! Ja koululainen ei varmaan halua kuulla, mitä Vaarilla on niistä sanottavaa...

lMiten sitä onkaan niin onnellinenlauantai 16. marraskuu 2024 Moikka Naiset! Tuolla 

Se kuudes.

Huomenna se on taas, se kuudes Joulukuuta, monen muiston päivä. Tietenkin tuo suuri juhlapäivä, jota frakissa ja iltapuvussa pyörähdellään Suomen Presidentin tarjoamalla juhlalla Linnan tanssisalissa on se ykkönen. Sitä meidän vanhojen on ehdottomasti seurattava, omat juhla-asut on jo aikaa luovutettu seuraaville sukupolville, samalla hävisi myös muistojen romukoppaan lasillinen shampanjaa ja muutama valssiaskel parketilla, silti upeita juhla-asuja, kauniita kampauksia ja nuoria ihmisiä kristallikruunujen loisteessa on aina yhtä hohdokasta katsella. Mummon satujen aikaa ja vieläpä ihan sallittua sellaista!

Mukavaa muistettavaa on myös juuri karjalanpaistilla kylään houkutellun isän tyttären syntymäpäivä, molemmat ovat iloisia tapahtumia, vaikkakin liittyvät kipeästi tyttären isoäidin poismenoon juuri samaisena kuudentena kauan sitten.

Aasinsiltana siihen, kokoonnumme me vanhat leidit muistelojen merkeissä pitkän pöytäni ääressä Luigin pitsaa nauttien, emme nyt ihan juuri huomenna, mutta ensi viikolla. Tästä nyt melkein voisi sanoa, että ”juttu lensi kuin pohjalaisen puheessa, yhdestä asiasta toiseen ja sitten kolmanteen. Ja keskisuomalainen jää aina ihmettelemään, miten se kuitenkin lopulta löytää takaisin siihen ensimmäiseen!”

Ettei nyt ihan ilman mielikuvitusta tarvitsisi tätä eläkeläisen polkua kuljeksia, niin lukekaapa  Anu Holopaisen kirja ”Salome”.

Tulevaisuus ei tunnu näin tämän ajan ihmisestä onnelliselta, tai miten sen nyt ajattelee, voihan seksinukkeen rakastua ihan oikeastikin! Ainakin tälle päähenkilölle kävi niin. Seksinukke, sanottiin, mutta toimi kuin ihminen, jutteli kuin ihminen, oppi jopa vastaamaan tunteisiin kuin ihminen, oli siis ehdottomasti kaikin tavoin parempi puoliso kuin entiset riitelevät kumppanit, kotielämä oli rauhallista ja ennakoitavaa. Kirja on kirjoitettu niin, että minulta meni yöunet, siinä ei ollut mitää rumaa, ei pahaa, mutta silti se nosti ihokarvat käsissäni ja viilsi hampaita. Tekijä osasi loistavasti luoda tunnelman, joka oli hyinen ja kuitenkin hyvä, kirjoittaja on scifi-kirjoittaja ja se kyllä tuntuu. Teksti oli sujuvaa, hyvin kirjoitettua, vieläkin puistattaa.

Joulupukki matkustaa tänä vuonna Poriin, joten meillä ei sitten Joulupukkia näy.

Saduissahan on vain yksi ja oikea joulupukki ja se on nyt sitten Porissa, joten ei siis meille. Eikä teille, sillä eihän lapsille saa kertoilla satuja olemattomista olioista, kuten keijukaisista, tontuista tai vaikkapa enkeleistä. Kirjoistakin poistetaan pahaa aiheuttavat tarinat, kuten suloiset kananpojat, pehmoiset lampaat ja suurisilmäiset lypsylehmät. En ole kyllä tietoinen tuleeko tilalle sitten mahtavat lihakarjaparret jättinavetoissa ja kuvaukset Kiinan markkinoille menevistä kanankauloista, vai laitetaanko sadut tästlähin kertomaan kokonaan kasvisperästä tarinaa?

Löytyy sieltäkin nämä ”maissilapset” pelloissaan, vähän kyllä pelottaa lukea. Oli miten oli, pelkkä todellisuus ei kyllä lapsia tai nuoria oletettavasti innosta lukemaan, kirjan sivuilla pitää olla jotain muuta kuin sitä mitä he kokevat just nyt tässä ja nyt. Kun nyt kuitenkin se joulu on tulossa ja joulupaperiakin on jäljellä viime vuodesta, päätin paperoida koululaiselle ostamani kirjan. Finlandia voittaja ”Skutsi”

sai kehuja ja valitsija oli kovin riemuissaan sitä lukiessaan, kävin siis ostamassa sen, mummin ominaisuudessa suuresti elättelin toivoa perillisen innostuksesta kirjan maailmaan. Pysähdyin kuitenkin kirjan ensi sivulle ja päädyin lukemaan koko teoksen ennen pakettiin käärimistä. Harmittaa. Tulipahan kuitenkin ostettua kirja, luettua se ja eipähän muuta. Koululainen tuskin sen lukee. Skutsi on kirjoitettu aikuiselle lukijalle, vanhemmalle, joka haluaa oppia oman varhaisteininsä ajatuksia metsäretkestä, jonne vanhemmat ovat heidät pudottaneet järkiintymään. Kirja on ikäänkuin päiväkirja, jota jokainen retkeläinen vuorotellen ylläpitää, siis aikuisen mielestä. Se on kännykkäpolven selviytymisopas ilman puhelinta tai älyä. Enemmän se antaa ohjeen vanhemmille olla lähettämättä lapsiaan metsään tuntemattoman oppaan kanssa, voi käydä niin kuin Skutsissa, opasoletettu jäykistyy ja löytyy ruumiina riippukeinussa. Ei ole mielikuvitusta, ihan liikutaan todellisuudessa. Paketissa kirja nyt kuitenkin on, onhan se ainakin hyvän näköinen kirjahyllyssä.

Hyvää Itsenäisyyspäivää Teille kaikille!

PS. Tämän kuvan se tietokone heitti sivuille muisteloistani....

Talvi kaupungissa

Muistatatteko Metsolat?! Appivanhempani varmaan katselivat tuota sarjaa liki viisikymmentä vuotta sitten, olivat juuri tuota viljelijäsuvusta niin sanotusti sivistyksen puolelle ponnistanutta sukupolvea.

Maaseutu ja maanviljelys sekä metsät olivat tärkeitä ruuan tuottajia, eikä ne perinteet minnekään kadonneet, vaikka eivät enää leipää perheelle tuoneet. Metsissä raha pysyy tallessa ja lehmissä kansan terveys, joten juuri sarja ”Metsolat” oli varmasti joka viikkoinen katselutuokio. Toisin oli minun lapsuudenkodissani. Ensinnäkään meillä ei tainnut siihen aikaan olla koko televisiota ja toiseksi kotiväki oli sen verran kaupunkilaista, että navettahommat eivät mitenkään olleet heille kuuluvia. Kuvaamataidon opettajaäitini oli kyllä kasvanut maalla, oli navetta ja siellä lehmiä, mutta silkkihansikkalla pidettyä pikkuneitiä ei koskaan päästetty navettaan asti. Toisin oli tyttärensä, hän kyllä onnistui tutkimaan navetat, tallit ja kanalat, asia, jota äitini ei koskaan lakannut ihmettelmästä. Saman rakkauden hevosiin olen jakanut  tyttärilleni, lehmistä en tiedä, mutta eipä enää lehmätkään ole entisenlaisia, vierailu nykynavettaan saattaa olla järkytys.

Näin kävi minulle muinoin landella, kun pieniä vieraitani ajattelin ilahduttaa maalaiselolla käymällä naapurin navetassa! Se käynti jäi viimeiseksi, lehmiä kyllä oli, mutta lihakarja on jotain ihan muuta kuin kaunis ruskeavalkoinen maatiaislehmä. No, Metsolassa näitäkin vielä oli, vaikka  lopulta sekin navetta tyhjeni ja Mummo ja Vaari siirtyivät lähemmäs palveluita. Silloin vielä pienessäkin kunnassa oli Terveyskeskus lääkäreineen, muuten sarja ongelmineen voitaisiin siirtää tähän aikaan, tuulipuvutkin olisivat niin retroa että! Asiasta toiseen, on yksi toinenkin maalaistyttö– äitini lisäksi-, joka ei ollut koskaan navetassa käynyt! Kummityttöni edesmennyt äiti ei moista asiaa edes ihmetellyt: ” Miksi minä sinne olisin mennyt? ”

 Nyt navetat lehmineen alkavat olla tappolistalla maassamme, metsät suojelulistoilla, mikä on hyvä asia, mikä on metsänhoitajan ja mikä metsurin osuus missäkin ja minkäkinlaisessa metsässä, kuka saa päättää ja mitä. Kaupunkisuunnitteljoilla on paljolti sanottavaa ihmisen terveydestä, kun yhtäkkiä pitäisi lisätä vihreää kiven tilalle. Katselin jokin aika sitten ohjelmaa Singaporesta, siellä haastateltiin kaupungin arkkitehtiä. Kuvat kaupungista osoittivat todeksi kaupungin rakennuslain, joka tämän arkkitehdin mukaan oli:” Kun jotain rakennat, sama pinta-ala vihreää täytyy sisältyä rakennettavaan kohteeseen.” Ei ihme, että kaupunki on kasvillisuudesta rikas.

Olen vihreiden ystävä, mutta en silti ymmärrä kaikkea heidän politiikkaansa. Jos tarkkaan miettii, ei heidän ohjelmansa tuota lisää vehreyttä, enemmän se ainakin täällä pääkaupunkiseududulla tuottaa kivipintaa ja asfalttia. Olikos se tänään Hesarissa, ettei ihmisille puistot ja tehdyt viheralueet tuonut lähellekään sitä hyvää mitä lähimetsä antoi. Sen verran vihreä olen, että ellei tuota pian sisäistetä, tuleville jää mahdollisuus luoda moinen kokemus vain sillä kuuluisalla tekoälyllä. Ja mistäs minä tiedän, vaikka se olisi hienokin ja riittävä.

Pirjo Tuomisen kirjalla oli hauska nimi: ”Kurtturuusut”

, tilasin sen ja äkkiä se olikin käsissäni luettavissa.  Muutaman sivun luettuani olin laittaa kirjan pois, mutta –kuten aina- olen tosi huono jättämään kirjaa kesken, siispä ajattelin, jotta kun kerran Tuominen on sen kirjoittanut, niin jotainhan siinä on! Hitaasti lukeminen eteni, pari lukua illassa eikä meinannut kiinnostus lisääntyä. Sitten äkkiä jonkun luvun kohdalla äkkäsin, jotta tekstihän on parodiaa ja vielä ihan nykyaikaisesta elämästä! Eläkeläisistä, vanhoista naisista, leskistä,  jotka ovat tavanneet toisensa eri yhteyksissä ja ystävystyneet. Jokaisella on kohtalonsa ja yhdessä pohtiessa olemisen reiluutta, ehdotus kurkistaa Tinderin ihmeelliseen maailmaan hiveli uteliaisuutta ja siitä tarina sitten lähti. Loppu onkin kerrottu tämän päivän Hesarissa.

Kirja oli kepeä, mutta aiheeltaan painava, tarina nettihuijariin uskomisesta oli käsittämätön, miten pikkuhiljaa se vie mennessään aivan täysjärkisenkin ihmisen.

Pimeys ja valot näyttävät kuuluvan minuuteeni, sillä jos nyt marraskuun päivänä liikahdan ulos, niin se tapahtuu sinisen hetken jälkeen, niin tänäänkin.

Kaupunki saa kaiken ihailuni juuri pimeällä, kun maassa on valkoinen lumi ja kaupunkivalot syttyvät rakennuksiin ja katujen ylle. Silloin on kaunista, ison kameran paikka, mutta niin on laiskuus ja mukavuudenhalu astunut meikäläiseenkin, että kännykkä saa kelvata. Saahan sillä hetket talteen ja kaikenhan olen jo kuvannutkin, eiköhän se riitä. Kunhan vain katselen ja ihailen.

PS. Kuva Singaporesta on tyttären.

Jari pöllyää

Kunnon talvista lumipyryä  päästiin nautiskelemaan tullessamme miehen kanssa Musiikkitalosta kulttuuria imemästä. Tällä kertaa sitä tarjosi orkesterin lisäksi Jukka-Pekka Saraste ja saksalainen baritoni Christian Gerhaher

, huiman uran tehnyt lied-konsertti- ja oopperalaulaja. Eikä tämä riitäkään, hän on lääketieteen tohtori, väitellyt, ”diagnostisten ja terapeuttisten rannetähystysten tuloksia. ”Zurichin yliopiston kunniapromotion mukaan hän on professori, tohtori, kunniatohtori, joten häntä voi hyvällä syyllä pitää ”sananvarsinaisessa merkityksessä ”oppineena muusikkona.”Näin kertoo esittelylehtinen.

Ensin soiteltiin, oli Sibeliuksen kuudes.

En oikein tunnistanut sitä tekijälleen, ihan hyvä. Sitten oli Mahleria, jota tämä kunniatohtori lauloi komeasti, mutta lauluthan ovat mahlermaisesti hieman tylsiä ja runojen sanat samaa luokkaa, vaikka eihän niitä sanoja tule kuunnella. Puoliajan jälkeen oli pari pientä laulua, Minulle tuntematon Hugo Wolf oli säveltäjä. Kuuntelin mielelläni.

Loppu olikin sitten Sibeliusta, seitsemättä sinfoniaa soiteltiin. Hauska yksityiskohta siinä oli kaita teinipoika eturivissä viulun kanssa, ei ollut kaveri ennättänyt soitoltaan suurusta suuhunsa lappoa, niin oli kapeat jalat lakerikengissä ja frakissa, mistä olivat löytäneetkin pojalle sopivan frakin! Ensi kertoja taisi olla päällä, kun kaulusta piti sormella löysätä. Upea kokemus päästä ison orkesterin kyytiin.

Ennen konsertin alkua oli esittelyvuorossa Musiikkiopiston Lied-laulajien pariesityksiä.

Oli hyvää ja vähemmän hyvältä kuulostavaa, toki tuo vain oma mielipide. Kateutta hieman mielessä, kun ei ukkonooakaan enää suju, korona teki äänelle jotain ja nyt vain rähisen.

Tähän päivään asti ovat pelarkuut kauniisti kukkineet parvekkeella, parin päivän ajan ne ovat saaneet valkoisen peitteen punaisten kukkiensa päälle, mutta päivällä taas karistaneet sen kukinnoiltaan.

Muina vuosina olen ennättänyt hakea havuja kukkien sekaan ja antanut talven tulla, nyt taisin myöhästyä. Mökillä ei moista päässyt tapahtumaan, siellä nostin kukat Navetan sisätilaan ja niin ne ilahduttivat keväällä entistä komeampina. Kaupunki on tuhlari, on aina ostettava uudet! Kannatan torikauppiasta, hyvä teko sekin.

Kunpa tuo ”Jari-myrsky” tekisi meille nyt kunnon talven, pimeyskin katoaisi ja lapset pääsivät hiihtämään! Hiihtämään, mitä se on ?! Vieläkö muistat?

Isänpäiväkin

Se oli eilen, Isänpäivä, ja vietettiinhän sitä yhden koiran ja kahden tyttären kanssa juustokakkua syöden. Koululainen vietti päivää oman isänsä luona toisaalla ja vanhin Rapakon takana Trumpin maailmassa. Oletettavasti tilastollisesti kokoonpano-otanta oli hyvä, laittoihan koululainen Vaarilleen onnittelutekstarin ja vanhin tuotti laatikollisen pientä ja hyvää, kotimaan toimituksena, eihän Rapakon takaa enää juuri posti jaksa paketteja kantaa.

Puhelinkin soi keskiyöllä ja pohdinnat Trumpin valinnan vaikutuksista tyttären elämään uskallettiin nyt käydä keskustellen rauhallisesti, suuremmin ison maan mahtavimman miehen käytöskukkasia referoimatta. Suomalainen passi ei tee liki kolmenkymmenen vuoden Californian auringon alla töitä tehneestä tyttärestä yhtään vähemmän amerikkalaista kuin siellä asuvan ja työskentelevän kuuluukin tehdä.

Se mikä on heille hyvää, ei aina ole samaa pienelle Suomelle, suuren ja mahtavan valtion kyljessä .

Muistot pyörivät päässäni, kuvavirta on suurta, minä näen elämäni tapahtumat kuvina, nauhan kuin elokuvaa katselisin, jotkut hyviä jotkut taas huonoja. Joku oli katsellut elokuvan ”Mummola”

ja taisin lukeakin, että se lähetettiin maailmalle esimerkkinä suomalaisesta joulunvietosta, tulin vihaiseksi. Niin moni lapsi tulee viettämään alkoholinkäryisen joulun tänäkin vuonna ja meidän päättäjät sallivat alkoholin kotiinkuljetuksen, toinen käsi silittää ja toinen lyö, eikä kukaan tajua miksi tulos on niin paljon huostaanottoa ja väkivaltaa. Suomalaisen ajatuksenjuoksu on kyllästetty viinalla, kun ”Mummolassa” perheen lapsi on ainut, joka näkee tilanteen järkyttävyyden, rähisevä juoppo alistaa pöydällisen puuroaan nauttivaa perhettä.

Tänäänkin voin vihoitella, Kouluhallitus määräyksineen astuu lasten varpaille. Puhutaan uskonnosta, vapaudesta harjoittaa sitä ja mitä sillä on tekemistä kouluopetuksen kanssa?! Totta kai saat mennä kirkkoon, käyttää huivia ja pitkää hametta ja koulun ulkopuolella levittää mattosi minne haluat. Mutta koulu on oppimista varten-  tai ainakin se ennen oli- historian oppiaineeseen kuulunee opiskella maailman eri uskonnot, johon tietoon kuuluu myös huivin ja hameen käyttö. Säälin opettajaa, jonka on valittava jalkapallojoukkueeseen pitkää hametta käyttävä luokkatoveri tai mattoaan kantava, joka levittää mattonsa kesken joukkuepelin. Ulkopuolelle jäävät myös musikaaliset kirkosta eronneet, kohta ei urkujakaan enää saa soittaa kouluissa, ne kun ovat vanhastaan kuuluneet kirkkoon! Musiikkikin täytyy valita ensin sanojen mukaan, pannaan joutavat Kansallishymnit Jalkapallo-otteluissa laulettavat ja monet muut. Jotenkin nyt on menty typeryyksiin, liekö vain yhdenvertaisuutta korostavassa Suomessa, tuskin tällaista maailmanlaajuisesti pysytään noudattamaan. Niin ja se lasten varpaille astuminen?! Jokainenhan sen näkee, säännöt ovat aikuisten.

Marraskuu, kohta on joulu. Kävin Saiturin Pörssissä

hakemassa kynttilään lamppuja ja tuli suuri ikävä aikoja, jolloin opettajan motivaation puute ei vielä haitannut Pikkumiehen pianotunteja,

siihen kuului usein käynti Saiturilla. Koululaisen vuoksi joulu pitäisi vielä viettää kaikkine  kommervenkkeineen, paketteja ja riisipuuro. Joulupukki on nyt harkinnassa, ehkä se vielä käväisee, ihan perinteen vuoksi. Joku joululaulu varmaan tulee lauletuksi, sanoja en kyllä aio tarkistella, me vanhat kuulutaan kirkkoon, nuoret eivät. Kuvat ovat olleet suuressa osassa joulussani, mutta nyt tuntuu siltä, kuin suuri vallitseva kuvatulva on kyllästänyt kännykän käyttäjät. Napataan kuva jostain tavarasta, paikasta tai ruuasta, mutta kuva lähettäjän kasvoista jää vuosi vuodelta kadoksiin. Kohta moni on minulle tuttu vain menneiltä vuosilta, jos tulisimme vastakkain kadulla, tuskin tuntisimme. Syntymäpäiväilmoituksissakin on nuoruuden kuva, kukapa esimerkiksi kuuskymppistä juhlijaa tuntisi, matkustaminen Rapakonkin taa ei enää taida luonnistua. ”Että se jaksaa!” sanovat tyttäret. Niinpä, noita tuossa mietin, kun etsin kuvia kortteihin ja kalenteriin.

Mutta muuten Marraskuu on mukava, pimeys sallii valojen ja kynttilöiden valaista, pieni tihkusade hoitelee ihoa, kuten edesmennyt äitini tihkusateesta sanoi.

Minä ja maailma nyt.

Amos Rexillä on ilo esitellä palestiinalais-tanskalaisen video- ja installaatiotaiteilija Larissa Sansourin (s. 1973) ensimmäinen laaja soolonäyttely Suomessa. Mennyt, nykyisyys ja mahdolliset tulevaisuudet kohtaavat tummanpuhuvassa näyttelyssä, jossa poliittiset mutta universaalin inhimilliset ajankohtaiset aiheet kietoutuvat kuvitteellisiin maailmoihin scifin, dokumentin ja oopperan kerrontakeinoja hyödyntäen.

Larissa Sansourin teosten elokuvallinen, tarkka visuaalisuus kutsuu sinut uppoutumaan tulevaisuuden maisemiin, joissa on mahdollista ajatella toisin. Näyttely käsittelee muun muassa Palestiinan kansan menetystä tai alati uhkaavaa ympäristökatastrofia ja laajenee tutkimuksiksi surusta, muistista ja periytyvästä traumasta.

Kävin katsomassa tämän näyttelyn Amos Rexissä. Mieli teki kirjoittaa siitä, ensi kertaa kävi niin, etten osannut. Joten oli kopioitava tekstinpätkä koneelta. Amos Rex näyttää rakastavan pimeää tilaa, tämä ei ollut ensimmäinen näyttely, jossa kuljettiin umpipimeässä, hieman hapuillen huoneesta toiseen, mutta pystyssä pysyen. Ei mikään helppo juttu tasapainoa hakevalle ikälopulle, minä selvisin suhteellisen hyvin, mutta muutama siellä olisi tarvinnut tukevaa käsivartta, jonka ehkä olisi saanutkin pyytämällä. Ainakin kerran olen sellaisenkin kokenut, pimeässä liikkuminen alkaa olla menneisyyteen kuuluvaa. Itse näyttely, joka koostui pelkästään videoista, oli järkyttävää katsottavaa, surullista kaipausta kadonneisiin, odotusta ja toivoa Palestiinan valtioon, tulevaisuuden uskoa ja mielikuvilla uutta luoden. Naisten näkökulma, rauhallisuus.

Kaunis ruska on hellinyt Helsinkiä, joten sunnuntain kaupunkikävely ihan Espalle asti ei ollut hullumpi ratkaisu, vaikka minä itse mieluummin hyppäisin hiekkatielle maastoon kuin asfaltille, jolta taas puoliso ei suostu poistumaan. Pitkä lenkki kivikovalla alustalla vaatii kermaisen kahvin ja leivoksen,

joka ehdottomasti on suklainen, kun mies sen pääsee valitsemaan. Itselleen hän on uskollinen korvapuustinsa kanssa. Kahvin jälkeen jaksaa taas kuluttaa punaisia lenkkareitaan ja odottaa tulevaa selkäsärkyä, joka sitten hoidellaan tyttären osteopaattisella käsittelyllä siivouskuntoon, kumarteluun rätin kanssa, sinänsä ihan hyvä liike ja puhdastakin tulee.

Sitten pari päivää pelikorttien parissa, joku jo kyseli josko Almakin tulee! Ei tule Alma nyt, vaikka yksi siellä hehkutti, jotta ”kerro nyt ihmeessä meidän ryhmässä, että Alma tulee! Sehän saattaisi houkutella jonkun tulemaan vaikka vaan katsomaan Almaa ja sitten tulijasta saataisiin uusi pelaaja!” On se vaan sen verran ihana hauveli.

Aurorankadulla toimii myös Laulukerho, jossa joskus kävin minäkin. Nyt tein sinne visiitin huomatakseni, että jonnekin koronan syövereihin se lauluääni, ääni yleensäkin, oli kadonnut. Usko hyvän opettajan taitoihin voi olla hakusessa, kuten se äänikin.

Sukuun tuli uusi jäsen, tyttövauva, vaaleanpunaista rakastavan äidin perheeseen. Nyt se on pelkkää rimpsua ja hörhöä koko Tatjuskan elämä. Keskimmäinen viettää laatuaikaa vaihto-oppilasperheensä luona Australiassa ja Amerikan tytär taitaa olla pressan vaaleista jännityksestä sekaisin, niinhän koko maailma, mekin. Ajatella, tuo uusi vauva kokee vuoden 3000, ellei maailma ihan päälleen kaadu! Minne se aika meni, ikuinen huokaus, enkä sitä aina edes ymmärrä. Tai hyväksy.

No joo, näinhän se menee, kun aamutokkurassa tekee laskutoimituksia! Tulipahan tuokin 3000 lupaus ja pudotettua 2100-luvulle, ihan hyvä luku sekin, vaikka täytyy sanoa, että ensin mainittu luku kuulosti uhmakkaammalta. 

Palkkakuoppalakiesitys

 

Jos minä olisi nuori aikuinen juuri nyt tässä ajassa, hakeutuisin melko varmasti politiikan ytimeen, niin kiinnostavalta se tuntuu! Kuuntelen juuri Yle Areenasta Eduskunnassa vellovaa keskustelua aiheena Palkkakuoppalakiesitys, todella mielenkiintoista kuunnella kuinka eri mieltä päättäjämme voivat samasta asiasta olla! Toki ymmärrän että on olemassa sekä hallituspuolue että oppositio ja niiden täytyykin otella toisiansa vastaan, mutta kun nyt on kyse luottamuksesta, niin puheenvuoroissa on monella tapaa kiintoisia ja järkeviä- siis mielestäni- perusteita ja uskomattoman vastakkaisia mielipiteitä. Kun nyt puhutaan voiko palkka nousta vai ja mikä on oikeudenmukaista ja milloin, sidotaanko lakiin vai ei, miten tällaisista asioista voi olla noin reippaasti kahta mieltä!? ”Vetäkää pois tämä surkea laki! –naisvaltaisten alojen kirous” vaatii koko oppositio. Onneksi olen eläkeläinen, ehkä me olemme seuraavassa myrskyssä mukana. Sitä odotellessa ja keskustelua ihmetellessä.

Sopu tuli  eivätkä vetäneet esitystä pois, eihän sitä kukaan odottanutkaan, mutta oikeudenmukaisuus ei nyt tässäkään toteutunut. Tämähän on mielipiteeni, jonka saan pitää ja olla sitä mieltä, mutta eipä sillä mitään muuta voi tehdä kuin kunnolla kinastella! Voi että, ollapa oppositiossa!

Sain loppuun kirjan ”Itkisinpä toisenkin”.

Ihmiset sodan jaloissa rajan molemmin puolin Karjalassa, ennen käveltiin naapuriin rajaa juuri huomaamatta, sukulaisia molemmilla Laatokan rannoilla, mentiin yhteen , perustettiin perhe. Sota luovutettuine alueineen, ihmisineen, uudelleen koulutettuja,  kuka oli milläkin puolella ollut ennen ja oli nyt, järkytti ja laittoi miettimään tätä tämän ajan sotaa ja ihmisten kohtaloita siinä.

Miten minä siinä käyttäytyisin, minkä hyväksyisin, kokisinko entisen naapurini viholliseksi, miten osaisin, yhtään mitään.

Enpä taitaisi sittenkään politikkaan haluta, tänäänkin A-studiossa kahdenlaisia mielipiteitä, joita poliitikot ihan totisella naamalla kehtasivat katsojille todistella keitä otetaan, ketkä heitetään yli laidan, pakolaiskeskuksista  kerrossänkyineen puhumattakaan.

Annan syksyn ruskan viedä murheet tuuleen ja unohdan. Etsin käteeni iloisen ja onnellisen kirjan.