Haluatko nämä?!

Haluatko nämä ?

 No, enhän minä nyt sinun kenkiäsi voi ottaa!

Ostin siis tuonnoin kengät, joiden ostosta en mitenkään voi itseäni onnitella. Viitisen kertaa olen nuo kengät jalkaani laittanut ja joka kerta tuntenut itseni lähinnä Ines Ankaksi.  Kuljen katuja tuijottaen ihmisten jalkoihin, katsellen millaisilla kengillä he kulkevat ja todennut, että yksikään ei kulje tällaisillä mummokengillä, oli hän sitten mummo tai ei ! Tytär katsoo niitä ja kertoo, että oikeastaan ne näyttävät aika pieniltä ollakseen numero neljäkymmentä! Ei, en minä niitä kyllä halua, mutta ihan ne on! Tyttären työkaveri katseli fysioterapeutin silmin ja tuumasi, että ihan ovat hyvän näköiset, kävele sinä niillä vaan. Hain Alman hoiviini, kun tytär lähti perillisineen katsomaan Sveitsin tyttären upeita maisemia,

 ystävä jäi kukkia kastelemaan,  minä sitten kiusaantuneena riisuin rumat kenkäni manaten,  tarinaa vikaostoksesta repostean.” No miten niin? Nuohan on tosi tyylikkäät kengät, todella hienot.” Siihen minä taas että, haluatko? Saat vaikka heti! ”Enhän minä nyt sinun kenkiäsi voi ottaa!” Ja niin tallustelin  koiran kanssa autoon. Bridgessä yksi pelaaja katsahti jalkoihini loihien lausumaan, että ”sinulla on uudet kengät! Onpa ne hyvän näköiset!” Ai on , no , haluatko? Saat, jos haluat, näillä on kävelty vasta viisi kertaa. Ei muuten halunnut.

Kun kukaan ei kalliita kenkiäni huolinut, mieleen hiipi väkisinkin heikko epäilys, että ne eivät ehkä olleetkaan niin kauniit ja tyylikkäät kuin kaikki olivat kehuneet, ehkä jonkun mielestä jopa rumat ja kalossimaiset! Mutta miksi kukaan ei kehdannut sitä kertoa? Minähän olin vain ja ainoastaan ostanut ne, en tehnyt tai suunnitellut, voisin nyt pitää ne piilossa hyvällä omalla tunnolla niin kuin ne nyt ovat, katsella joskus ja muistella, etteivät hekään niitä kauniina pitäneet.

Alma oli sitten hoidossa ja käyttäytyi hyvin, kuten vastasin kysyttäessä. Ja tottahan se olikin, söi hyvin koiranruokansa muutaman herkun kera, josta kyllä vannotin Almaa olemaan kertomatta emännälleen, nukkui mukana tuodussa koiranpedissä päivällä, mutta piti tiukasti huolta, että oli yhtä aika sängyssä Vaarin kanssa, ilmoitti myös naapureille, että kannattaisi tulla kotiin hiukan aikaisemmin, yömyöhällä talossa on vahti. Aamulla väsytti liki puoleen päivään, iltapäivällä ohjelmassa oli Koirapuisto, jossa just eilen kävi niin, että olisin saanut maan mainiot kuvat Almasta, se kännykamera oli kotona pöydällä. Puistossa on iso kivi, kiven keskellä on iso kuoppa ja se kuoppa oli vettä täynnä. Heittelin keppiä Almalle, joka toi sen aina minulle, jotta voisin suorittaa päivittäisen jumppahetkeni: kumarra maahan , ota keppi, heitä, kumarra maahan, ota keppi, heitä. Tunnin verran. Almakin siinä kuumentui, meni juomaan kuopasta ja huomasi paremman jutun! Alma kävi maate kuoppaan, ensin etuosa koirasta kylpyyn, siitä ryömien kiven reunalle, jotta takaosa saa saman kylvyn! Oli se hauskaa katsottavaa, kun koiruus ihan oikeasti toimi järkeä käyttäen!  

Kirjalauantaissa oli luettavina Kanarian saarten kirjallisuutta,

jota  tarjolla on todella niukasti ja nuivasti lisäksi, sen verran , että nuo todelliset kirjallisuusihmiset olivat omatoimisesti unohtaneet koko saaret ja lukeneet mantereen kirjallisuutta. Tulipahan luettua.  Bridgen pelit torstaina isolla porukalla ja perjantaipeli pienemmällä pitävät hoksottimet kunnossa ja Femmari-ilta tänään laittoi miettimään ikä-ihmisten digitaitojen huoltamista, unohtamatta kuitenkaan heitä monia, jotka niitä eivät halua käyttää. Tuohon aina yhtä valoisasti ajatteleva kotivaarini tuumasi, jotta  viidessä vuodessa tuokin ongelma on ohi ja ymmärsinhän minä, mitä hän tarkoitti.

Kävin elokuvissa katsomassa ranskalaisen ”Rikos on minun”.

Olipahan pieniä ranskalaisia valheita täynnä, joista kehkeytyi mainio suhdesekasotku, murhajuttu, joka lopulta päättyi hauskasti ja hyvin ranskalaisittain. Elokuva oli ajoitettu viime vuosisadan alkuun kolkytluvulle, kauniisti kuvattu ja ilman väkivaltaa. Tyylikäs elokuva, mutta ei ihan kärjessä suosikkilistassani.

Intuitiota ja sisäisen tietämisen monimuotoisuus

 

”Sanat ovat keino pukea asioita muille jaettavaan muotoon. Myös piirrokset ovat kirjallisuutta. Niiden avulla rakennamme siltoja, luomme iloa, inspiroidumme ja kosketamme toisen sisintä. Kirjallisuudella rakennamme yhdessä ymmärrystä ihmisyyden ja maailman monimuotoisuudesta.”

 Näin on sanonut Taiteen Tohtori Asta Raami,

hän piti esitelmää Aurorankadulla Naisliitossa. Ilta oli todella mielenkiintoinen, vaikkakin osaltani ihan kaikki tieto ei hedelmää kantanutkaan. Kotona kerroin hienosta keksinnöstä ekologiseen puuta säästävään saunan kiukaaseen, siinä otetaan 30 litraa vettä ja viisi koivukalikkaa ja sytytetään.Tulee kuulemma kuuma ja hyvä löyly! No tämä nyt ei ollut Astan keksintö, mutta joku oli kyllä saanut hänet siihen uskomaan, se on kuulemma tuotteistettu ja ehkä piankin joka kylpijän saunassa.” Naisia on taas höynäytetty”, tuumasi mies, totta tai ei, saunaa ei enää ole, joten kokeilkoot ne joilla sellainen on. Jäi jotain muutakin mieleen, kuten elämänohje, jota myös ala-asteella luokassa käytettiin, liikennevalot! Se toimii näin: Kun kiukusta punaisena puhiset, nuku yli yön. Odota kun tulet aamulla keltaiseen. Entäs sitten?! Siinä odotat selkiytymistä ja suuntaa ja jos ne on selvillä, siirryt kiltisti vihreään ja elämä hymyilee. Mutta entäpä jos keltaisessa odottelu haluaakin houkutella sinut seitsemään suuntaan? Minne sitten?!  Minua tuo ei auttanut yhtään, minähän istun siellä keltaisessa, tai luultavammin hyppään punaisesta suoraan vihreään odottamatta yli yön. Mutta oli kyllä mielenkiintoinen esitelmä, kannatti sinne kaatosateessa kävellä!

Syksy on lähtenyt mukavasti liikkeelle, Kampin pelaajat olivat melkein kaikki paikalla, Aurorankadulla pelataan ja kahvitellaan vakioporukalla huomenna.

Tänään oli Musiikkitalossa konsertti,

jonka nimivalikoima antoi odottaa paljonkin, Jukka-Pekka Saraste ja Pekka Kuusisto. Sibeliuksen ”Tapiolan” johti Saraste, musiikki soi suurempia tunteita herättämättä. Sitten Haydn ja Kuusisto. Orkesterin kokoonpanoa muuteltiin ja suurin osa puhaltajista jäi kahville. Innolla odotin kaunista sooloviulua, ei tullut.

Pekka johti itse viulu kädessä soittaen siis orkesterin soittajien mukana. Esiintyminen kapellimestarina häiritsi minua, hän venkoili ja kiemurteli, kuva ei ollut kaunis vaan peikkomaisen rumaa liikehdintää. Se häiritsi musiikkikokemusta ja fokus keskittyi Pekan jalkoihin, sillä lattialla oli musta neliö, jota hän paineli jalallaan tiuhaan tahtiin! Mikä se oli, en osannut arvata ja kysyinkin vieressä istuvalta herralta musiikin hiljennettyä, ”No tietysti, sillähän hän kääntelee nuotteja tietokoneelta!” Voi hyvänen aika, olisihan minun moinen juttu pitänyt tajuta! Monikohan tajusi, sali on täynnä harmaita päitä.

Väliajan jälkeen ”Sound and Fury” oli miellyttävää kuunneltavaa, antoi hiukan armonaikaa seuraavalle ”Ameriques”, säveltäjä Varese samoilta vuosilta kuin Sibelius. Kokoon oli saatu orkesterin kaikki soittajat, lava oli täys ja joka ikinen soittaja tuotti ääntä samaan aikaan, soitoksi sitä ei oikein voisi edes sanoa. Eniten huvitti kaksi tuuban soittajaa, olivat oikein kiillottaneet tuubansa loistamaan ja ne todella loistivat kuin isot kynttilät päiden yli ja ääni kun on vaan se ”buuuuuu”, jonka minä olen jo lapsuudessa oppinut kuulemaan, olohuoneen nurkassa nökötti tuuba ja oppilas kävi meillä oppimassa.

No, ehkä sieltä tuli joku muukin ääni, mutta siinä äänten suuressa metelissä ei yhtä ääntä kyennyt erottamaan! Mies tuumasi, jotta ”kannattaako sitä tulla oikein erikseen kuuntelemaan tuollaista meteliä, kun joka paikassa muutenkin kaikki toimii metelillä!” Hämmästys oli suuri kun kerroin kaverin syntymävuoden,1883!

Kesän laiskottelun jälkeen sivistyminen on hyvällä alulla.

Siihen on tultu

 

”Nyt on sitten tultu siihen tilanteeseen, että en enää pääse ratikkaan! Portaat ovat liian korkeat.” sanoi ystäväni eräänä päivänä yrittäessään nousta vanhanmalliseen raitiovaunuun. Kuski katseli toisaalle ja ratikka meni menojaan. Ei muuten ole ainoa tuttavani, joka on joutunut toteamaan saman asian ja jättänyt pois  koko liikkumisen julkisilla. Toki rinnalla kulkee matalalattiaisia kulkuneuvoja, mutta arkuus kaatumisesta painaa, huolimatta rollaattorista ja sauvoista, jotka kiitettävästi ovat lisääntyneet katukuvassa.

Tätä ”kuolinsiivousta” suorittaessani olen törmännyt itselleni ikävään asiaan, luopuminen tavarasta ei ole helppoa! Oli aika jolloin sitä tavaraa oli runsain mitoin, jakaminen oli helpotus ja ilo, sukulaiset ja ystävät ottivat mielihyvin ylijäämän vastaan. Se oli aikaa, jolloin ei oltu vielä asetuttu omine tavaroine niin sanotusti ”jo kalustettuun kotiin”, tilaa oli vielä. Nyt on jokaisella koti täysin varustettuna, jos jotain puuttuu, se haetaan itse kierrätyksestä, jonne joku toinen on ylijääneet tavaransa kuljettanut. Kierrätys on hyvä, mutta tässä perkaamispuuhassa olen huomannut, että tavarani eivät täytä edes vitage-määrettä, olen auttamattomasti lähempänä roskalaatikkoa kuin kierrätystä. Myös itseni kanssa. Onnekseni minulla on askeleita keräävä mies kotona, kierrätyskelpoiseksi olen täysin nollaantunut, mieli kuljettaa mieluusti ajassa taaksepäin, ”ajatuskorvamato” vaivaa, hauska sana taisi olla Johanna Vuoksenmaan väläys.

Tämä ”ajatuskorvamato” lähtee välittömästi liikkeelle jo pelkästään pölyjä pyyhkiessä pianon päältä. Kaikkea olen elämässäni räpeltänyt juuri sen verran, että mitään en osaa. Viulu on ainoa soitin, joka on jäänyt kuulon asteelle, no, saksofoni myös, minulle nuo soittimet kuitenkin jäivät,

odottavat, joten pyyhin niistä pölyt. Pianon,  klarinetin ja trumpetin tunnilla istuin ja ihmettelin lasten nopeaa oppimista, lapsi meni ohi ja minulta se kuuluisa motivaatio samoin. Jokunen klarinetti uinuu muiden soittimien kanssa ruususen untaan, miehen trumpetit pölyttyvät makkarin laatikossa, enää niitä ei edes huolleta, mutta tallessa ovat, pois ei saa antaa. Joten olen toiveikas, että ne ovat soittokuntoisia vielä siinä vaiheessa kun ainoa lapsenlapsemme selviää tuosta ”Motivaation puutteesta”, asiasta, jonka katson varsinaiseksi osaamistaidottomaksi virheeksi opetuksen puolelta. Soittaa hän jotain tai ei, perintöä kuitenkin.

Liekö tämä mummovaihe aiheuttanut ylenmääräistä tykytystä kuunnellessani klassista, siellä sooloja noissa soittimissa, ne ihan itkettää. Ajatuskorvamato väijyy, klarinetti vie lapsuuteen, olin kahdeksan vuotias, kun pääsin elokuviin Benny Goodmannin elämänkertaan, kokemus oli lähtemätön. Outoa, että siitä ei sitten jatkoa seurannut, vaikka jo silloin kuolleen isäni kaksi veljeä sitä soittivat, toinen jopa ammatikseen. Mikä sopi tytölle ja mikä taas pojalle, siinä se taisi olla. Trumpettikaan ei sopinut tytölle, mutta urkuharmoni ja pianotunti kyllä, yhdistelmä ei onnistunut.

Koulu on alkanut ja lehdet uutisoivat suuresti lasten huonoa lukutaitoa,  F-Securen Hyppönen kaavailee näille lapsille tulevaisuuden, jossa ei juuri lukutaitoa tarvita, kaikki on sähköistetty.

Asiat mitä ennen piti lukea ja oppia, päätyvät aivoihin ajatuksen voimalla, kun katsot jotain, tiedät mitä se on ja muistat sen kun tietoa tarvitset. Hyvä vai huono, siihen minulla ei ole mitään kommenttia, kun mitään en tiedä, mitään en voi myöskään sanoa. Siispä kirjahyllyssä vielä jäljellä olevat lasten kirjat joutavat lähtemään.

Ensinnäkään kukaan ei ratsasta, kirjat kertovat hevosista. Toisekseen maailma on nyt jo ihan toinen. Ei miehellekään kelpaa klassikot, tarina pitää olla tätä päivää. Ihan kuin  mielikuvitus on hukattu jonnekin todellisen ja harmaan alle. Miten mahtaa käydä tulevaisuudessa uusien kirjailijoiden, muusikoiden, taitelijoiden, miten onnistuu koulu, jota nämä lapset nyt kuitenkin vielä sitä käyvät? Katoammeko me, jonnekin...

Olen nyt yhden hyllyllisen lastenkirjoja tyhjentänyt kassiin, kassi on hyvin painava. Hylly ammottaa tyhjyyttä, mutta onneksi se on katon rajassa, josta sitä ei mies vielä huomaa. Mutta pian sekin on edessä, sillä hetki sitten hän  suuntasi katseensa minun huoneeni katon rajaan ja tuumi, että mitään ei saa tyhjentää!

Sittenhän ne ovat tyhjiä. Niinhän ne ovat, jos ne tyhjennetään. Ja tyhjiksi taitaisivat jäädäkin, kiipeäminen tikkailla kuulunee aikaan jolloin nuo katon rajassa olevat hyllyt on sinne kiinnitetty.  Kirjat jäänevät paikoilleen.

Huomenna on  Aurorankadulla Naisliitossa syksyn ensimmäinen Jäsenilta. Taidan suunnistaa sinne, aihe siellä sopii valitukseeni kuin tarkoitettuna, ehkä tulen viisaampana ihmisenä takaisin. Tästä puhutaan:

”Miten ihminen voi yltää täysin uusiin, ennennäkemättömiin oivalluksiin?  Miten ratkaista yhä vaikeampia ongelmia, joita kohtaamme maailman monimutkaistuessa?  Vastaus löytyy ihmisen tietämisen hyödyntämisestä ja rajallisen älyn ylittämisestä.”

Kerran vielä

Kävin tänään tyttären hoidossa parantelemassa pökkelöksi käyneitä jalkojani sekä ympäri pyörähtelevää päätäni, toki myös Alman pusuja haalimassa. Jalat kävelyttivät reippaasti kotia kohti, pääkin seurasi mukana, mutta siinä miettiessä tehtyjä syviä muistin edellisen lauantain, sen jälkeenhän huterointi alkoi! Siis minä tein sitä ”kuolinsiivousta”, hävitin ja vein roskiin, tulos on nyt siivo ja hyvä, mutta jonkun toisenkin tuo toimitus suututti, meillä lentelee pienen pieniä vikkeliä mustia kärpäsvauvoja, joskus pään ohi suhahtaa isompikin lentävä, silmä ei ole vielä onnistunut kartoittamaan luokkaa ja laatua. Muistelen kyllä maininneeni samaisesta hauskuudesta jonakin toisen syksynäkin, ehkä meillä on lemmikkejä?!  Helppoja hoidettavia ovat, löytävät itse ruokansa.

Vaikka ei tietääkseni ole nyt täyskuu, on tuo heiluvainen pääkoppa laittanut kummia juttuja liikkeelle. Sinänsä erinomainen juttu oli lapsuuden ystäväni tapaaminen, jonka hän  oli suunnitellut kenkäkauppa ”Kenkä-Pertin” laajalestisten mummokenkien ostamiseen. Hän tuli bussilla, kun ratikkakiskot oli työn alla, minä pääsin nurkan takaa ratikalla suoraan, tai melkein, sillä Pertti oli muuttanut ja juhli nyt uusia avajaisiaan. Kauppaan tullessani ystäväni istui jo palveltavana ja melkein päätöksensä mustiin kenkiin tehneenä, katselin valikoimaa odottaessani ja silmä nappasi yhdet ainoat punaiset telineessä,

joka mainitsi sen hyllyn valikoiman olevan jonkin sortin medical jotain.  Ei olisi pitänyt tuijottaa, tottahan asiakastaitoinen myyjä vikkelään huomasi mahdollisuuden ja kysäisi: ”Mitä rouvalle saisi olla? Sovitettaisiinko noita punaisia, mikähän olisi koko? Mennäänpä tuohon tuolille ja mitataan jalka.” Rouvahan meni, jalka mitattiin, kengät laitettiin jalkaan ja neuvottiin hiukan kävelemään. Siinä kävelin, nätit ovat, paremmat kuin liian isot ja kovat jalassa olevat lenkkarit, kassalle siis, kun vielä avajaispäivänä sai hinnasta pois kymmenen prosenttia! Kun kassa kilahti, ennätin tovin ajatella, että aika kalliit kengät ostin. Itseni tuntien, olin oston varulta ottanut mukaan oikeata rahaa, sillä maksoin ja kuitin pudotin muovikassiin uusien kenkien seuraksi. Kotona näytin miehelle uusia kenkiäni, hän purskahti nauruun ja tuumasi, jotta monotko hommasit! Monothan ne, toki punaiset, mutta kömpelöt, raskaat ja ylisuuret. Kengät päätyivät takaisin muovikassiin.

Aurinko paistoi tänään jo aamupäivästä, otin kenkäkassin, laitoin vanhat lenkkarit jalkaan, otin miehen mukaan ja kävelimme Töölönlahden toiselle puolen, missä Kenkä-Pertti lähellä Oopperaa nyt palvelee asiakkaitaan, siis jos heitä siihen aikaan riittää. Nyt ei ollut kuin minä ja yksi kepin kanssa ostoksille tullut mummo. Kerroin tarinani, myyjä oli ystävällinen ja kysyi haluanko rahat vai katsonko vielä jos jotain löytyisi? Totta kai minä halusin katsoa, vaikka näin, ettei hyllyissä ollut kuin mustaa, minähän tunsin itseni epäkelvoksi, joten nätisti annoin myyjän hakea minulle ne ” pehmeät, taipuisat ja kevyet” kengät

Siitä ne löytyi ihan selän takaa, pieni kierros kaupassa ja kiitos kyllä, laitetaan kasiin. Puolta halvemmatkin oli, sain rahat takaisin, oli kuulemma ihan normi juttu, vaikka kovasti pyytelin anteeksi hässäkkää. Normi juttu minullekin. Kotona laitoin kengät jalkaan, pehmeät ja kevyet, mutta taisi tulla numeroa liian suuret!? Tepastelin samalla kun seurasin Eduskunnassa käytävää rasismikeskustelua, puheenjohtajien puheenvuorot olivat mielenkiintoiset,

varsinkin Raziman puhe sai silmäni kostumaan ja

vihreiden puheet omista kokemuksista muistuttivat mieleen omat kokemukseni lapsena, mustalaiseksi haukuttuna ja syljettynä. Tosin en muista ottaneeni siitä suurtakaan murhetta, pikemminkin päinvastoin. Kengät todella tuntuivat hiukan liian suurilta, mutta kun on toinen jalka suurempi, niin minkäs teet. Kello kävi, tuli kiire ja kengät jäi jalkaan. Hyvin ne palvelivat kävelijää, kun ratikalle kiiruhdin. Tytär sanoi, että ainahan sinne voi laittaa isommat sukat.

Huomenna sitten kuullaan mitä kansanedustajat ovat yönsä aikana päättäneet.

Vaikka minä en Riikka Purran puheita enkä hänen puolueensa joukkoa hyväksykään, niin hiukan minun kävi sääliksi kun hänet haukuttiin niin mennen tullen maan rakoon, kova luonne täytyy olla, jos kaiken tuon katkeran kalkin ilman mitään ongelmia nielee. Katselin kasvojen ilmeitä hänen Hallituksen penkillä istuessaan, ne olivat jämähtäneet kiveksi, katse kohdistui katoon. En kadehdi, en myöskään hyväksy myöhäsyntyistä, pakotettua anteeksipyyntöä.

Ja ystävälleni, joka halusi näyttää minulle ikuisesti Töölöntorilla olleen kahvilan punaisen vessan, joka ei sitten enää punainen ollutkaan, vaan mustavalkoinen, sekä miesten että naisten,

kiitos salaatista ja tiedoksi, ettei se ratikka todellakaan pysähdy, ellei paina sitä punaista nappia!