Tylsä olo.

 

Istun koneen ääressä, ulkona paistaa aurinko, puut kukkivat , mutta linnut pitävät keskipäivän taukoa. Pitäisi mennä ulos. Olin eilen ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä, nyt tympii koko kesä, jalat eivät innostu enää yhteenkään tyhjään askeleeseen. Olen pelkkää valitusvirttä koko mummo, tähän aikaanhan kuuluu upottaa kätensä multaan, istuttaa ja katsella työnsä tuloksia. Mutta-  teeppä se kaupungissa! Niin mukavaa ja helppoa kuin elämä onkin kiviviidakossa muina vuodenaikoina, niin tämä kesän alkutaival, se tuottaa vaikeuksia multasormelle. Hassua sekin, sillä minähän en ikinä ole ollut se oikea multasormi, minun sormeni ovat nyppineet väärään paikkaan kasvaneen nokkosen ja sallineet ajokaistalle nousseen peltokaalin kukkia loppuun, komentaneet autoilijan ohjaamaan kukkivan sivusta ja pellonviljelijän jättämään voikukat niittämättä.

Vihreä siis. Tai niin olen luullut tähän asti, mutta kannatus on kyllä saanut ison kolauksen, jos kaikki

kallioiden murskaaminen, rantojen täyttäminen ja kerrostalopihojen kivettäminen ja tiivis kaupunkirakentaminen luetaan vihreiden häpeäksi. Miten nämä uudet kaupunkisuunnittelijat oikein koulutetaan?! Tuntuu siltä, että elämisen vapaus ja tilan tuntu ovat täysin vieras käsite  tuolle porukalle, kaikki missä on vähänkin tilaa, pitää yrittää täyttää.

Mikä sysäsi minut tähän valitusvirteen?! Eilinen. Hyppäsimme metroon, poistuimme Myllypurossa tarkoituksena käydä katsomassa Myllykalliota, josta nyt on ollut suuri kiista, sehän haluttaisiin tuhota jonkun liikuntapaikan alta. Olen käynyt muutaman kerran tuolla kalliolla jo rajan tuolle puolelle menneen ystäväni kanssa, ottanut sieltä suuremmoisia kuvia etäällä siintävään Pihlajamäkeen. Paikka on todella kaunis, sillä on arvonsa jo sellaisenaankin. Miehellä on pettämätön suuntavaisto, ei siinä puhelimen opasteita tarvita. Siis yleensä, nyt se ilahduttavasti petti ja askeleet lähtivät päinvastaiseen suuntaan. Minullehan oli ihan sama, suuntavaistoni oli jo siinä vaiheessa kadoksissa. Myllypuro, muinoin huonossa maineessa oleva rähjäinen kaupunginosa oli ainakin näkemäni osalta pessyt kasvonsa täydellisesti!

Siellä oli tilaa! Puita ja istutuksia, väljyyttä ja vihreyttä. Uskomatonta. Jonnekin sitten käveltiin ja tultiin vielä kummallisempaan paikkaan, oli pakko ottaa kännyn kamera esiin, vaikka mielessäni olin jo kerran- ainakin- päättänyt, että en enää kuvaa kuljeksimistani.

Mutta eihän upeita kalloita, ehjiä ja koskemattomia, rakentamattomia, voinut olla kuvaamatta! Metsikön halki jatkunut hiekkatie, jota reunustivat pitkälle metsään ulottuvat mustikkamättäät ja kielonkukinnat, päätyi peltoaukeamaan, jollaista en kyllä olisi ihan näillä kaupunkisuunnitelmilla luullut näkeväni!

Pelkkää ”aakeeta laakeeta”, jolla lapset juoksentelivat ja muutama perhe istui viltin päällä keskellä nurmipeltoa. Jossain reunassa virtasi oja ja siellä pari lasta tonki veden pohjaa tutkien ja ihmetellen luonnon kummallisuuksia. Voi että, ei puuttunut kuin lehmät laitumeltaan! Ja nekin EU viisaudessaan yrittää taikoa umpinaisiksi.

Kaikki oli siis koko reissulta hyvin, paitsi. Pitkä lenkki kysyy mummoihmiseltä samaa mitä EU lehmiltä, umpinainen pitäisi olla. Pienten puskapissaaminen kävi näppärästi, juoksu laajan avaran niityn poikki parin pensaan viereen, pöksyt nilkkoihin ja toiminta kuin isät ovat kerran opettaneet. Huvitti pieni paljas peppu, joka ei olisi tarvinnut pensaan suojaa, mutta näin meidät suomalaiset on opetettu, asia jota ehkä kadehditaan maailmalla, siellä ei ”joka-miehen-oikeutta” ole! Ja mitä teki mummoihminen?! Suomalaisena hänkin käytti oikeuttaan. Kohta hän lähtee tyttären luo Sveitsin tiukkaan sääntömaailmaan, no siellä kuten Rapakon takanakin tämäkin asia on otettu huomioon, muistelen.

Mies tuli vakiolenkiltään, kehui ukostavaa säätä kuumaksi, mikä ei ole niitä tavallisia lausahduksia  joita olen tottunut kuulemaan. Pilveilee, olen jo paremmalla tuulella. On kahvin aika ja sen jälkeen pääsen laittamaan sormet multaan, sen verran, että saan äitinpäiväruusun parvekkeelle, jossa se ilahduttanee siellä lukijaa koko kesän, satoi tai paistoi, minulle ihan sama.

Kohteliaisuus hukassa.

 

Ihan tavallinen perjantai tai ainakin sen piti olla, mutta jäipä oudoissa jutuissa mieleen ja pysyneekin siellä. Ja mikä siitä nyt niin kummallisen oudon teki?!

Aamu alkoi hienosti, nukuin liki puoleen päivään, nousin teelle ja valmistauduin pelikaverin yhdeksänkymppisiin, oikeammin peliystävän, sillä eihän yhdeksänkymppistä voi oikein kaveriksi kutsua, se tuntuu epäkohteliaalta.

Synkkärikakun ja pullapitkon kävin ostamassa vieressä sijaitsevasta Kanniston leipomosta, otin kassini ja juoksin ratikkaan, joka oli juuri saapumassa pysäkille. Siis juoksin, historiaa sekin, tähän asti en ole bussin tai ratikan perään juoksuaskeleita ottanut, ehkä tunsin itseni nuoreksi päivänsankarin rinnalla. Kampin läpi ja ulos hyiseen tuuleen. Minähän en ilman korviksia lähde minnekään, niissä siis roikkuivat valkoiset Aarikan puupallot, joita tuuli keinutti sen verran reippaasti, että kuului kopsaus ja pallo tippui asfalttin.Takana kuului nuorten miesten ääniä ja kohdalle päästyään, he kauniisti kiersivät kadulla makailleen korvikseni, vilkaisivat, kun kumarruin maahan sitä tarttumaan ja porhalsivat Liikuntasalin ovesta sisään! Ehkä siellä sitten alas-ylös-liikettä oppimaan, kohteliaisuus siellä ei taida kuulua ohjelmaan.

Ennätin kuitenkin sopivasti perille auttamaan juhlapöydän kattamisessa ennen juhlakalun saapumista. Yhdeksänkymmentä on kunnioitettava luku, sille laulun lauloimme ja maljan kohotimme.

Ensin työ ja sitten huvi, eli ensin peli ja sitten kakku!

Ja sitten taas peli.

Olimme lähdössä. Ulko-oven kolaus ilmoitti, jotta sisään tuli muutama ihminen, heistä yksi käveli pelihuoneeseen tuoden jotain jonnekin. Kävi, lähti eikä tervehtinyt. Tuli uudelleen maljakon ja yhden ruusun kanssa, joutui seisahtumaan, kun päivänsankari nousi tuolistaan keppiään noutamaan ja minä suurena suuna tietysti kajautin, jotta ”tässä on nyt juotu yhdeksänkymppisen synkkärikahvit!”  ”Yh” oli vastaus ja maljakko ruusuineen päätyi hyllylle, ihminen poistui ja jätti meidät hieman kummalliseen tunnelmaan.

Muiden poistuessa jäin juttelemaan ja ihmettelmään EU-direktiiviä, jossa ei kohteliaisuudesta tiedetä mitään! Jos minä kerron, jotta Liisalla on just nyt synkkärit ja sinulla on kädessä kukka, jota et jaksa kotiisi viedä, käskeekö EU jättämään sen pöydälle tauluja ilahduttamaan?! Eikö  sellainen kuin spontaani kohteliaisuus enää kuulu koko direktiivin piiriin? Onko sekin poistettu?! Tämä on kyllä samassa sarjassa kuin se äskeinen valokuvaukseni kieltäminen Tähtitornin mäen juurella. Nythän se rakennus tuli uutisissa ilmi, siihen nousee uusi Suojelupoliisin talo! Muistakaa ystävät, että ette mene ottamaan kuvia siitä, voitte päätyä ties mihin kortistoon naamoinenne, liekö laillista moinen arkistointi, mutta siellä meikäläinen nyt on.

Minä olen vihainen, surullinen ja murheissani maailman muuttumisesta tähän suuntaan. Iloinen, toisen ihmisen huomioon ottaminen ja kohtelias käytös tuovat niin paljon mielihyvää, että ette uskokaan!

Eikä se edes maksa mitään. 

Skål po sille ja Sankarille!

PS.Mun koneessa ei ole ruotsalaista oota....

Ensi vuonna taas

Vappu perinteineen on tältä keväältä ohi, keillä kokoonnutaan ravintolaan, samaan joka vuosi, perheen ja ystävien kanssa, ketkä varaavat paikkansa Ullanlinnan mäeltä, moni jo edellisenä iltana, satoi tai paistoi, ketkä vaan hengailevat kaupunkia ees taas, mutta jokaisella on jokin perinne olevinaan, muisto entisistä vapuista, vapuista vanhemmat tiukassa humalatilassa, lapset omillaan pelon ilmapiirissä, näitäkin muistoja on.

Meillä perheen muistot liittyvät Vappupäivän kulkueeseen, se perinne on lähtöisin minulta lapsuudestani, silloin Jyväskylän vapuissa kuoro Sirkat lauloi, joko Lounaispuiston lavalla tai sitten Harjun portaiden lähellä, saattoi olla molemmat paikat. Mutta se tärkein oli vappupäivän aamun kulkue, se kulki kaupungin läpi jonnekin, minne, ei ollut lapselle enää tärkeää.

Kulkueessa liehui kaikenväriset liput, mukana olivat isät, äidit ja lastenvaunut, työväen laulut raikuivat ja ne upposivat laulutaitoiseen lapseen. Toki niiden laulaminen sen päivän jälkeen oli kielletty ja sopivaa oli myös pitää etäisyyttä punalippujen alla kulkeviin naapurien lapsiin, vaikken minä sillolnkaan ymmärtänyt miksi. Siihen aikaan se taisi olla tärkeä asia aikuisille, tosin lapsuudenkodissani politiikkaa ei juurikaan pohdittu, äidilleni kelpasi jokainen mielipide vielä siihen aikaan. Kun tytär kasvoi teini-ikään, ääni kellossa hiukan muuttui, mutta kasvatus oli jo tehty, ikään en ole tiennyt sukuni tai kavereideni vanhempien ammattia- paitsi ne opettajat, heitähän ympärilläni oli enemmistö. Ja millaisia muistoja on jäänyt omille lapsilleni? Ainakin tytär Rapakon takana muistaa kulkueet ja iskulauseet ”SKP-Suomen kansan puolesta”. Ja toinen muistaa vaput Sao Paulossa, jossa hän kävi brassulaista ala-astetta kymmenvuotiaana kummiensa luona, insinöörejä kun kylässä oli, niin siellä kaikuivat teekkarilaulut, joista ainakin osa jäi lapsen mieleen ja jos Sveitsissä vappua vietettäisiin, taitaisi laulu jossain vaiheessa iltaa kajahtaa, jotta ”Jumalauta meitä ammutaan, perkele!” Niin, että kyllä suomalaiset perinteet ovat kunniassa maailmalla. Nuorimman muistot liittynevät enimmin tungokseen Mantalla, hyvä sekin.

 

Istuin tänään hammaslääkärillä, tulin liian ajoissa, joten aikaa jäi ihmetellä kännykän tiedostoja, kuten punertava ja arka pikkuvarvas! Vastaus huvitti, vaikka varpaan kipu ei huvitakaan, ilmeni, jotta minulla oli ”Räätälin patti” pikkuvarpaassani, nimi on tullut ammoisina aikoina, kun räätäli istui ristiasennossa työssään, jolloin jalan päkiän ulkosyrjä joutui jatkuvaan kiertoon. No, minähän kyllä istun jalat ristissä nojatuolissa, ei se silti tee minusta räätäliä, vaikka kova ompelija olen ollukin! Hoidoksi ei annettu kuin suurempi ja väljempi kenkä, jotta kohta tässä alkaa muistuttaa Iines Ankkaa

ja sirot piikkikorot on siis vihdoinkin saatettava komeron nurkista alakerran roskiin. Ihan itkettää. Illan kaunis ja haikea Teemalta tullut Hong Kongilainen kuuskytluvun elokuva oli muistutus ajalta, jolloin naiset olivat siroja ja kauniisti pukeutuneita ja miehet komeita valkoisissa paidoissaan. Koskettava musiikki loi lisätunnelmaa. Kaunista.