Kotikasvatus kunniaa

 

Päätin lähteä elokuviin. Koronan jyllätessä en ole tainnut käydä kuin kerran pari lastenelokuvissa, nyt tuntui, että se portti oli aukaistava ja millä sen mahtavammin aukaisisi kuin valitsemalla elokuvan ”Downton  Abbey”! Normaalisti en osta lippuja päivällä etukäteen, mutta syystä tai toisesta nyt ostin ja sehän on selvää, että juuri silloin saan yllätysvieraita, harvinaisia ja kovin mieluisia! Puolisen tuntia ennätin heidän kanssaan kahvitella, kysellä tiukimmat uutiset ja sitten melkein juosten kiiruhtaa Kino-palatsiin, kävelymatkan päähän kotoa. Toki Metro olisi tuonut nopeammin, ratikkakin on käytössä, mutta taloudellisena leidinä kulutin vain kenkieni pohjia, pyhäpäivän leffalippu oli hävyttömän kallis! Siis pienessä ihonhoitosateessa polvetkin tottelisivat paremmin käyttäjäänsä, vaan ei se niin ollut, hyvä, että ehjänä ennätin leffasalin ovelle ja lähimpään tuoliin, josta en enää ylös noussut, vaikka seuraava tulija hiukan sitä näytti toivovan. Sali oli loppuunmyyty, että kerrankin lipun etukäteisosto kannatti ja liekö yleisönä ollut vain meitä vanhempaa polvea, sillä karkin rapina oli pois pyyhkäisty! Ihmiset olivat tulleet elokuviin kuin silloin ennen ja nyt oli mitä katsoa ja mistä nauttia!

Pidin aikoinaan televisiosarjasta, kävin katsomassa ensimmäisen elokuvan ja nyt siis toisen.

Elokuva tuo eteemme kauniin kartanon, luonto on upea, jo siellä oma mielikuvitus alkaa liikkua, asettuu perheen ruokapöytään, huomioi  hyvän käytöksen, molemmin puolisen kunnioituksen ylä-ja  alakerran kanssa, haaveilee upeista hatuista, jotka keikkuvat naisväen kutreilla, puvuista, jollaisista voi vain unelmoida ja nähdä ihmisten liikkuvan ne yllään kuin olisivat aina niin tehneet.

Se on elokuvaa parhaimmillaan.

Kävellessäni sateessa kotiin mieli velloi nähtyä ja pysähtyi moneksi toviksi tuohon englantiseen yläluokan hienoon käytökseen.Toki se on suuri myytti, mutta totuuspohjaa sillä täytyy olla, siitä puhutaan ja sitä näytetään. Elokuva oli sijoitettu kolmekymmentä luvulle, palvelusväki passasi ja oli aikaa käyttäytyä hyvin. Sanoisin. Kohteliasta, toisen ihmisen kunnioitusta, perinteitä ja traditiota. Satua tällaiselle mielikuvamaailman omaavalle!

Ihan sitten jatkumona telkkarista tuli kuvaa Monacosta

 rikkaiden elämästä siellä, uusista tuulista yrittää nuorentaa asukaskantaa, kun kurja tosiasia on, että ne tosirikkaat muodostuvat vanhoista! Pieni ahdas Monaco tuntui tarvitsevan käyttäymissääntöjä vielä enemmän kuin abbeyläiset muinoin, järkyttävän keinotekoiselta elämä siellä näytettiin, mielikuvilla ei tainnut tehdä mitään.

Siinä istuessa ja ihmetellessä maailman kummallisuuuksia, telkkari jakoi niitä lisää. Suomalaisen toimittajan tekemä ohjelma nimellä ”Vielä kerran Trump”. Olin juuttunut telkkarin ääreen ja ajattelin, jotta siinähän tuo menee samalla istumisella ja menikin. Floridasta ja Arizonasta, Trump pöntön takana, katsoin koko ohjelman ja mietin, että voi se käytös olla tuollaistakin. Hävetti. Jos valtioiden päämiehet suoltavat suustaan tuollaista puhetta ihmisten kuultavaksi, ei tarvitse ihmetellä, mitä tekevät seuraavat sukupolvet! Heillehän nämä pötöstä puhujat ovat käytöksen oppi-isiä.

Västäräkistä vähäsen

Västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään! Ja se on mikä?! Kesähän se. Lämpötiloista ei noissa totuuksissa puhuta mitään, mikä tietysti tarkoittaa, että kyllä nuo västäräkit ja pääskyset pärjäävät täällä Suomen kesässä vaikka luntakin tulisi! Tämä perheeni sukua myöten on mainiosti jakaantunut kahtia lämpötalouden suhteen, mies, miehen sisko ja nuorin tytär, heitä palelee aina. Allekirjoittanut,  kaksi muuta tytärtä ja Isomies, meitä ei palele ikinä! Tyttärillä tietysti on etunaan elämisen olosuhteet, keskimmäinen hehkuttelee kolmenkymmenen asteen lämpötiloja

ja vanhin nyt ei koskaan kylmää näekään. Omat systerit ovat oppineet laittamaan kaunista vaatetta päälleen, eivät keiku kuten tämä mummi, puolialasti heti lumien sulattua ja auringon palattua taivaalle. Isomieskin on hankkinut kunnon nuhan jo muutaman kerran juksennellessaan kentällä pallon perässä shorteissa, on kuulemma ihan hiki! Suomen sää, sehän on vähintään yhtä kova puheenaihe kuin brittiversionsa aikoinaan, luulen että britit jopa häviävät meille sääennusteluissa.Sitä en tiedä uskovatko britit kesäennusteisiin, mutta suomalaiset uskovat, mikäli nämä kotiseurannat antavat minkäänlaista osviittaa siihen suuntaan. Sääennusteet taitavat voittaa jopa NATOuutisetkin iltapäivälehtien otsikoissa!

Kaikesta tästä sääittelystä suomalainen mies ei opi pukeutumaan sään mukaan, vaan seuraa allakkaa ja sehän taas kertoo, että nyt on kesä!

Elämä meillä alkaa näyttää taas valoisalta, tosin tuloksia sairaalakeikan syistä ei ole vielä tullut, jääneekö arvoitukseksi, että oliko syy proteiiniton, kaloriton, rasvaton, vähäinen ja harvoin nautittu ruoka?! Vai joku lääke, eihän niitä montaa ollutkaan, mutta nekin otettiin pois. Ruokahalu ja puuron syönti mitä ihmeelisimpinä aikoina, yöllä kello kaksi, aamulla kello neljä, no käyhän ne nuokin ajat, kunhan minun ei sitä kaurapuuroa tarvitse suuhuni lapioida. Vuosia meni ennenkuin sain houkuteltua kaurapuurolle, voisilmä nyt onnistuu taas, mutta taitaa elämä loppua ennenkuin ne marjat ilmestyvät puuron kanssa samalle lautaselle, teoriassa kyllä, mutta käytännössä ehdoton ei. Pohjalainen ei kokeile, se tietää itse.

Tämä omituinen puuronsyöntiaikataulu on muuttanut nukkumisen aikatauluja! Juuri kun sain opetettua miehen yökyöpelin rytmiin, niin nyt makuuhuone pimenee jo iltayöstä! Mene sinne sitten lukemaan, valohan siihen tarvitaan, joten olen ratkaissut asian:

minä katselen tietsikalta vanhoja  muinoin näkemättömiä sarjoja ja palaan lukemaan, kun mies herää puuronkeittoon! Tällä hetkellä minä elän kotimaisen sarjan  ”Kotikatu” mukana, niitä menee kolmisen sarjaa per ilta ja olen hyvin mukana heidän elämässään, jopa niin paljon, että seuraan heidän touhujaan unissanikin! Se, mitä ihmettelen, on sarjan henkilöiden luontevuus, kuvaus ja huolellisuus, voittaa mennen tullen uudet tuotokset! Ja onhan se ajankuvana mahtava, mitä kaikkea se tuokaan mieleen omasta elämästä, niin totta moni asia. Onneksi sarjaa taitaa olla vielä edessä muutaman illan ajan, ellei aikataulu palaa entiselleen, kai sieltä taas jotain vanhaa ja hyvää on etsittävä.

Ovatkohan museokortin luojat ymmärtäneet millaisen kortin ovat luoneet?! Tässä ajassa se on kyllä maksanut itsensä takaisin, sillä Helsingissä on kaksi suurta ja upeaa taidehallia, joihin sitä menisi, oli näyttely mikä tahansa. Ja maksaisi ison summan rahaa. Amos Rexissä ja Kiasmassa ei onneksi harmittanut vähänkään, kun vain käveli näyttelyn läpi, juurikaan pysähtymättä ihailemaan ainuttakaan teosta.

Käveli ja ihmetteli, että miten sitä onkin pudonnut täysin kelkasta nykytaiteen kohdalla!

Todella ihmetteli, että onko nyt ihan varmaa, että tässä ei ole kyse ilmiöstä ”keisarin uudet vaatteet” ja joku onneton  huomaa myöhemmin tehneensä totaalisen virhearvion?! Ja onko tarkoitus, että nykytaiteen, heidänkin, joiden teokset olivat esillä molemmissa, ja varsinkin Kiasmassa, kuuluu elättää tekijänsä?!

Tai ainakin maksaa materiakustannukset, jos nyt kellä mikään maksoi mitään. Olisi nykytaiteelle oiva kohde äänittää kulkijoiden kommentteja teoksista, eipä tuo erottuisi mitenkään jo sisällä olevista äänitteistä, voisivat olla mielenkiintoisempia äänitteitä kuin nuo maksetut jutut!

Mutta kesä tulee, oli lämmintä tai ei. Kukat kukkii, puut on lehdessä ja linnut laulaa. Ja kohta ei yötä Suomessa olekaan, Lapissa saa mennä kahville vaikka kolmen aikaan keskiyön jälkeen! Voi sentään.

Monen asian muistopäivä.

Elämä pakkaa usein samalle päivälle monta tapahtumaa, ehkä tarkoitus on , että juuri se päivä muistetaan, kuten nyt tämä toukokuun kymmenes. Sen ympärille muistokoriin on tiputettu lapsuuden ystäväni miehen kuolema, sydänystäväni kuolema, meidän hääpäivä, äitienpäivä. Jos kopan suuta laajennetaan, sinne mahtuu vielä serkkupoikien isän kuolema, oman isäni kuolema ja ja mummoni kuolema. Nyt sitten tuli muistettavaksi oman miehen  keikkuminen haudan partaalta elävien kirjoihin, onneksi tällainen Hääpäivän kanssa juhlittava hetki!

Albumissa kuvan alla oli vuosiluku 1964 ja laskettuna se on viisikymmentäkahdeksan vuotta, joten kuuteenkymmeneen on kaksi vuotta, eiköhän me siihen yritetä!  Ainakin Isomiehen laskujen mukaan tätä palloa on taaperrettava vielä kaksikymmentävuotta, Isomummin ikään asti kuulemma!

Ei tuo taipaleen alku kovin runsaalta näyttänyt, tarjoamisetkin astioita myöten ovat varmaan olleet järkytys pohjalaiselle hyvän ruuan laittaja-Anopille! Enpä tullut koskaan kysyneeksi kummaltakaan, en omalta äidiltäni en Anopiltani, miltä itse rustatut häät heistä näyttivät, kakku tuli leikatuksi ja kaiketi pullanpala napatuksi kahvin kera.

Kuvia tilaisuudesta joku onnekas oli ottanut kokonaista kolme kappaletta, yhden ulkona ja kaksi kakunleikkauksessa, josta olen päätellyt, että järkytys on ollut lähinnä se tunne , joka tilaisuutta on juhlistanut! Paikkakunnan hovivalokuvaaja sitten korjasi virheen, otti kaksi suurta kuvaa morsiamesta, morsiusparista pienemmät, laittoi suuret kuvat mainospylvääseen ja lahjoitti ne vuoden esillä olon jälkeen ilmaiseksi morsiamelle. Nyt ne komistaa makuuhuoneen seinää ja hämmästyttää kävijöitä, ”kuka tuo on ?” ja ”en olisi tuntenut!” Näin ne vuodet menee, mutta kuvina kuvat ovat loistavia!

Ystävääni tulee muisteltua aina.

Etsittyä joku valokuva albumista, muisteltua silloista tapahtumaa,
mietittyä yksin jäänyttä miestä, jolla onnekseen on runsas jälkipolvi lähellään, onnekkaampi kuin toinen ystävä, joka äskeisen vaimonsa menetyksen myötä on ihan yksin suuressa kauniissa talossaan virran rannalla, tyttäret perheineen täällä. Olen onnekas kun meitä on kaksi ja aivan superonnekas, kun lähellämme on kymmenvuotias, joka tänäänkin ilahdutti mummiaan Musiikkikoulun kevätjuhlassa pianonsoitollaan.

Oli tosi nostalginen olo kuunnella pienten esiintyjien musiikkituotoksia, joista vanhemmat ja isovanhemmat hartaasti odottavat suuria tai pieniä tulevaisuuden taiteilijoita, iloa ainakin elämään. Eiköhän se riitä.

Äitienpäivää

Allakka kertoo, jotta huomenna on Äitienpäivä! Rupesin katselemaan albumeista, millaisia äitienpäiviä sitä meillä on vietetty! Kaikenhan minä omasta mielestäni olen kirjoihin ja kansiin tallentanut, tokihan ne sieltä helposti löytyvät. Paljon on kuvia ja kansioita vielä enemmän, mutta Äitienpäivästä ei juuri ole montaakaan rullaa kulutettu! Kuvat alkavat vanhimman ja nuorimman synkkäreistä,siirtyvät  Vappuun, hyppäävät Äitienpäivän ja Hääpäivän yli melko suoraan keskimmäisen synkkäreihin, joka aina tiesi samalla kesän alkavan! Siinä tulee selville asioiden tärkeysjärjestys, meillä se on ollut albumeiden mukaan lapset, koirat ja lasten harrastukset.Itse ollessani juhlan kohteena muinoin lasten kotona ollessa toki kukat, kortit ja yhdessä syöminen kuuluivat päivään, kuviakin otettiin, mutta harkiten.

Pönäkät äitienpäiväkuvat taisivat olla liian kallista kuvattavaa filmiaikaan, kun  sekä filmi että kuvien teko maksoivat maltaita, kunnes oma labbis käänsi kuvausinnon ihan uudelle raiteelle, kallista se oli silloinkin, joten kamera tallensi luultavammin syöjät eri tilanteissa ja jätti kattilat ja leipäkorit kuvauksen ulkopuolelle! Nyt digiaikaan kuvatuotanto on suorastaan räjähtänyt, kuvaan joka tilanteen ja hetken, mikä on hyvä, mutta vanhasta tavasta en silti pääse irti! Joka ruutu on harkitusti sommiteltu, mitä nyt kännykkä on tehnyt tuhoa tuonkin jutun kanssa, mutta sen korjaa sitten photoshop esittämiskuntoon, harva päätyy roskiin. Kuvien teettäminenkään ei enää tyhjennä kukkaroa, mikä mahdollistaa sen , että albumeiden määrä kasvaa ja monipuolistuu.Hyvä vai huono?

Mene ja tiedä, tälle sukupolvelle se vielä voi olla hyväkin juttu, sillä kuten siis nytkin, asioita ja juttuja tulee tarkistettua, mitä tapahtui silloin, kuinka se asia menikään meidän perheessä, tai kuinka kummimuksut sen asian hoitivat, milloin oli mitkäkin häät ja milloin he erosivat jne jne. Samalla sitä pysähtyy toviksi, istahtaa tuolille ja selaa kansion läpi, muistelee ja ajattelee, miettii, kuinka nopeaan aika menee, kuinka moni kansion ystävistä on jättänyt tämän seurapiirin ja mitä kaikkea me silloin kerran heidän kanssaan tehtiinkään!

Tämä päivärypäs  lähettää kiitosterveiset HUSin hoitotiimille, joka korjasi miehen kotikuntoon,

ei vielä entiseen malliin, mutta eiköhän se siitä vielä kuntoudu, on kuntoutunut ennenkin, niin miksei nytkin! Kissalla on yhdeksän elämää, kuinhan monta sitä yhdellä miehellä on jäljellä vielä?! Kolme on jo tuhlattu. Tämän hetken elämänmakua tuo naapurihuoneen telkkarin huutava jalkapalloselostajan ääni...elämä menee eteenpäin.

Verinen Vappu

Vappu valkeni perinteisellä kadunreunan seisoskelulla , punalippujen määrä oli kasvanut suuresti viime vuodesta. Mutta se terä puuttui , musiikki ei enää ollut perinteistä , joka ryhmä lauleskeli omaansa, ei ollut enää sitä uhkaavan upeaa tunnelmaa. Siitä käveltiin Eiraan Ullanlinnalle, jossa  mielestäni ainakin miljoona ihmista oli asettunut piknikille! Oikea määrä lienee ollut  yli kolmekymmentä tuhatta, paljon sekin ".Ihmisen ikävä toisen luo" näyttää toteutuvan, sillä katsoessa tuota juhlivaa kansaa, jäin ihmetelmään, mikä vetää ihmisen kylki kylkeen nakkia mutustamaan ja shampanjaa skoolaamaan. Siinä ihmeteltiin ja tungettiin itsemme läpi Tähtitornin mäelle ja Retuperän paloauton perässä alas rantaan, joka ei kansan paljoudesta huonommaksi jäänyt .Vajaa viisi tuntia kävelyä asfaltilla oli meikäläisen jaloille  suoritus, joka tänään antaa vapauden vain oleskeluun pienen villikon kanssa ...jos sitä nyt oleskeluksi voin nimittää .

Tarinaa vuosimallia 2012...

kukkuja

TIISTAI 1. TOUKOKUUTA 2018

vappuruuhkaa Hakaniemessä ja yks kakka ...2018

 

Jostain syystä teki mieli metsään, kevättä haistelemaan . Mies katseli snookeria , joten seurasta ei ollut toivetta .Hyppäsin bussiin suuntana Pihlajamäki .Kävin katsomassa remontin edistystä, jota ei ollut  ja kuvasin pihan sineä. Upeat Viikinmäen kalliot ja Pihlajiston luonto houkuttivat, tutuille vanhoille koirankuljetuspoluille. Luonto oli keväässä, maisemat upeita kallioineen  -ja minä eksyksissä. Ilman kylttejä puiden ja kallioiden maisemissa  meikäläisen suuntavaisto katoaa ja löysin itseni kahteen kertaan liki samalta paikalta kuin olin lenkkini aloittanut !Turhautuneena mutta rohkeana jatkoin matkaa polkua pitkin jonnekin, sain kuvattua pikkutikan, kuuntelin metsän ääniä sydän sykkyrällä, törmäsin kylttiin, joka ilmoitti minulle olevani "Arkkitehtipolulla " ja kuvan alareunassa komeili valokuvassa Mummin yläkerran mies.Tutuilta paikat kyllä tuntuivat, vaikka eipä se paljoa auttanut, ellen osannut suunnistaa suuntaan oikeaan! Eli kysy kun et tiedä, minä kysyin ja kummastellen lähdin neuvottuun suuntaan, kun oma pääni kehotti juuri päinvastaiseen! Kun kerran on sekoillut suunnasta, takaisin ei ole toivoa , vaikka seisot kyltin alla ihmettelemässä, paikassa, jossa olet ollut kerrat ennenkin! Mutta kun siinä vieressä luki "Uimaranta " , sieltähän minä juuri tulin enkä nähnyt rannan rantaa! Sekoilun päätteeksi pääsin bussiin, joka tietenkin lähti juuri päinvastaiseen suuntaan kuin olin mieltänyt. Kotiin se kuitenkin toi .

 

Lauantaina oli taas mukava seurata , kuka lukee paperilehteä, tosin sama julkaistaan myös nettipainoksessa, mutta sitähän kukaan ei kovin tarkasti jaksa seurata, olen huomannut. Jotenkin sitä aina puhisee innosta,  kun tekstini kelpaa, sinnehän on valtaisa juttujen tunku

..Pikkumies halusi Vapputorille  Hakaniemeen, mutta tyttären hoidosta takaisin kävellen huomasin, jotta minkäänlaista vappua ei torilla ollut näkyvissä! Torin nurkassa oli pelastus, Etola, joka myi palloja ja äänekkäitä torvia .Hain kaverin Eskarista liian myöhään, kaikki parhaat pallot olivat menneet, jäljellä oli "Vappukakka " , joka sitten Hesarin mukaan oli tämän Vapun suursuosikki! Että loppu hyvin ! 

Nyt on sitten vuoden 2022 Vappu ohi ja siitä tuli  nyt erilainen Vappu. Monenlaisiahan noita on ollut, mutta kun katselin vanhoja vappujuttujani, tämä taitaa jäädä muistiin yhdeksi ”siitä verisimmästä päästä”! Minulla itselläni ei ole koskaan ollut nenäverenvuotoa, mutta miehen suvulla se tuntuu kulkevan jatkuvana puheenaiheena, kellä vuotaa  enemmän ja kuka pärjää sen kanssa. Meillä ei nyt sitten enää pärjätty, eriasteiset tupot nenää koristamassa eivät auttaneet ja lopulta oli soitettava elämäni ensimmäinen ambulanssisoitto!

Mies pani koko iltapäivän hanttiin, mutta kun oli sotkettu vereen vaatteet, lattia ja kylppäri, olo tuli sen verran sekavaksi, että uskalsin toimia. Ja onneksi toimin,ensiapu ei saanut tyrehdytettyä vuotoa ja tuumi, jotta” olipa hyvä kun soitit, me viedään mies nyt Hartmanniin, on se sen verran heikossa hapessa!” Sitä kiitosta kyllä tarvitsin, sillä niin monesti olen kuullut hätiköidyistä soitoista , jotka kuormittavat ensiapua. Hemoglobiini oli pudonnut, ehkä jo aiemminkin, niin alas, että mitä luultavammin hän ei kärsinyt suomalaisesta vappuaaton känniläisistä, ei ainkaan kukaan ole tehnyt unohtumatonta vaikutusta. Suomalainen järjestelmä on siitä hyvä, että kun siihen kelkkaan kerran pääsee, se juna vie automaattisesti eteenpäin ja nyt mies katselee HUSsin työmaan edistymistä neljännestä kerroksesta ja hehkuttaa upeaa huonettaan! Väsymyksestä huolimatta mielenkiinto on kohdallaan ja arki alkaa uusilla tiedoilla mitä ja miten. Ja toiveella, että nenä säilyy nenänä eikä valuvana verikraanana.