Moderni Nainen

 

   

Kalenterissa oli merkintöjä tälle viikolle joka päivä, tunsin itseni tavattoman kiireelliseksi. Sitten Isomies oli suhrannut itsensä räkäiseen oloon ja kiireet minulta loppuivat siihen. Aurorankadulla oli Feministinen keskusteluilta , osallistuinpa siihen. Illan päätteeksi taisin tulla toteamaan, että kyllä minä olen huono femmari, ei minusta ole koko maailman naisten parantajaksi! Riittää, kun hermostutan toiminnoillani ja sanailuillani tätä naisvaltaista lähipiiriäni, yhden sorttista feminismiä sekin.

Eläkeläisen laiska päivä jatkui pitkällä aamulla sängyn pohjalla, luin loppuun Sanna Wikströmmin kirjan ”Elämä ensin”.

Tarina oli lavea kertomus  levinneeseen rintasyöpään sarastuneeseen työnarkomaanista, joka yhden kerran repsahtamisen seurauksena päätyy raskaaksi. Valoa elämään luodaan sydänystävän, yksinäisen mummon ja Tinderin avulla. Elämän raskas osuus on helppo lukea, kun välillä pääsee iloittelemaan torimyyjän värikylläiseen maailmaan, elämä ensin sanoo mummo ja niinhän sen pitäisikin olla.Aina vaan ei ole. Kirja päättyi onnelliseen loppuun, joten se voisi hyvin toimia lohtulukemisena sytostaattihoidoissa kärvistelevälle, ehkä se oli selaiseksi tarkoitettukin.

Kun huomasin kalenterini tyhjentyneen melko täydellisesti, tilasin vihdoinkin sen laboratoriokokeen, jonka lääkärini oli minulle laittanut jo marraskuussa, kun ajokorttia varten olin käymässä. Sen ongelmahan on kahdentoista tunnin syömättömyys ja suurempi ongelma aikaisen aamun herätys! Kun ajan tilaa kello kahdeksitoista, saa aamunsa viettää hyvällä omatunnolla lakanoiden välissä yhteentoista ja tankata itsensä puolen litran jäätelöannoksella keskiyön aikaan! Eihän jätski nälkää pidä, mutta voi hyvinkin olla lähellä viimeistä jäätelöateriaa, veriputkilo kertonee sitten.

Mies tuli vastaan ja vei rauhoittamaan vatsani viestitystä, jotta enkö minä enää ollenkaan aio laittaa sinne mitään täytettä! Kampissa oli tarjolla mangomössö ja pieni quishe, sen verran taisi olla nälkä, että en moista ateriaa edes ikuistanut! Epätavallista minulle. Kun ruuasta tuli puhe, niin se vei miehen ajatukset juuri avattuun uuteen Rautatieaseman ravintolaan,

melkein koko talohan on ollut –ja osin on vieläkin- valtaisan remontin vallassa! Sitä oli mentävä katsomaan, joko kehumaan upeaa vanhan säilyttämistä tai sitten moittimaan historiallisen rakennuksen tuhoamista. Ensimmäinen vaihtoehto oli nähtävillä ja sen olivat löytäneet myös nälkäiset asiakkaat.

Uusia ruokapaikkoja oli useita muitakin, kasvojen kohotusta oli yritetty kovasti ja osin jopa onnistuttukin, mutta  Rautatieasema itsessään ei ole nitä kaikkein houkuttelevimpiä paikkoja juhlistaa elämää, matkailijoille kyllä.

Keskellä päivää kaupungilla! Sulkeutuneen koronaelämän jälkeen olo tuntui ihan juhlalliselta, nyt taiteen pariin, Ateneum on kadun toisella puolen.Siellä on näyttely nimeltä ”Moderni nainen”, jo pelkkä nimi houkutteli sisään.

Siinä hallin leveitä rappuja noustessa tuli mieleen Ukraina ja sen vanhat kauniita rakennukset, varmaan moni jo tuhottuna. Miten kaunis onkaan  tämä sisääntulo ja miten mahdoton se on uudelleen rakentaa, jos pommi siihen osuisi! Surulliseksi tekee jo pelkästään näin materiaalinen ajattelu, muuta tuskin uskaltaa edes mieleensä sallia.

Moderni nainen oli kiehtonut monia maalareita, Firenze tuntui olevan yhteinen tekijä monen taiteella, mutta oli siellä muutama sellainenkin, joiden nimiin en ollut koskaan törmännyt ja parin kohdalla jopa ihmettelin, kuinka heidät on yleensäkään onnistuttu kaivamaan esiin ja millä perusteella! Onneksi kaikki kaunis ja hyvä on katsojan silmässä, joten saanen minäkin tuollaisen kommentin tähän rustata.

Kierros olisi jatkunut vielä elokuviin, mutta sepä oli sulkenut salinsa ja lipunostopaikkansa teräskalterilla, joten tuli selväksi, ettei sinne ole asiaa. Liekö vielä rajoituksia vai mikä oli syynä,joten lampsimme kotia kohti.

Loppuhuipennukseksi laitoin mikroon Isomiehen ikisuosikin eli riisipuuron, kippasin lautaselle, kuorrutin kanelilla ja sokerilla, laitoin mansikkakeittoa mukaan ja söin. Ihan hyvää se oli, enkä siitäkään muistanut ottaa kuvaa!

Uusi minä.

 

Elämä ranskalaisena Mariena loppui osaltani uuden identiteetin luomiseen ihan vanhoilla kuvilla ja tutulla entisellä nimelläni, auttava Guru-poika selosti, jotta taidan kyllä tulla ikuisesti leijumaan pilvissä naamari kasvoillani, mutta että siihenpä se sitten lopahtaakin!

Totta varmaan, sillä tuskin tämä Mariekaan jaksaa kuvaani ihailla kovin kauaa, ellei siihen muuta toimintaa voi yhdistää ja tuskin voi, sillä Face lähetti sähköpostissa tiedustelun, saako se sulkea tuon ilmoitetun tilin. Olin hiukan yllättynyt, sillä olen luullut, jotta Face ei juuri ota kantaa minnekään suuren valitusmäärän vuoksi, mutta ottipas ja nopeaan vielä! Ei siis pitäisi naamallinen Vanski enää kirjoitella kommentteja tai lähetellä kuvia. Olen myös käsittänyt, että Face poistaa siltä tililtä siellä kaikki lojuvat entiset jutut. Sitä odotellessa elän toivossa, jotta kaverit löytävät uuden tilini, sillä mitä elämä olisi ilman sukulaisia, ystäviä ja tuttavia, joita olen haalinut ympäri maailmaa! Kuinka moneen kertaan olenkaan kiitellyt Facea sen suomista mahdollisuuksista nähdä, kuulla ja muistaa ihmisiä, joita en mitenkään pystyisi pitämään ”mukana” elämässäni ilman tällaista toimintaa! Puhelin on hyvä ja monen kohdalla ei muuta mahdollisuutta olekaan, mutta tällaisen yökyöpelin hankala homma on ajoitus, aamulla ei puhe kulje, päivällä olen harvoin kotona  ja yösoitot onnistuvat vain Rapakon taakse.

Kalenteriin on mukavasti kirjaantunut jotain jokaiselle päivälle ja  ikäänkuin silloin ennen sunnuntait on jääneet ruksaamatta, vanhasta tottumuksesta. Ne olivat sitä ”perheaikaa”, jolloin isä vei lapset ja koiran lenkille,

halusivat tai eivät.Yleensä eivät. Sitä perheaikaa käytetään nyt sitten toisin, telkarista tulee snookeria, jalkapalloa tai hallikisoja, kuten juuri nyt, ja minä teen milloin mitäkin, ei– niin– kovin- järkevää, eläkeläiselle sallittua sekin.

Nyt on lauantai ja Aurorankadulla Naisliitossa oli Kirjalauantai, aiheena Minna Canth,

onhan hänen nimikkopäivänsä ja jopa ihan liputuspäivä nykyisin! Olen saanut tartunnan Minnaan jo Jyväskylän kouluaikoina, siellä mielestäni Minna tupsahti esiin vähän joka suunnalta! Muistanko väärin, kun kerhon toiset ikänaiset eivät samanlaista muistoa omista? Oliko se vaan meidän koulu tai sitten vain se yksi äidinkielen opettaja, joka luetutti Papin perhettä ja muuta tarinaa Minnasta, sillä minulle Minna on olevinaan aivan tuttu. Muistan kirjoittaneeni Minnasta, olisiko ollut juuri Papin perhe kyseessä, aineen, jonka tämä opettaja arvosti hyväksi, kuten kaikki muutkin runojutut sun muut kirjalliset tuotokset. Tosin muistossani on myös yksi yo-kevät, jolloin älliä lähti yksitoista kappaletta ja ne kaikki tulivat takaisin iinä.Tuohon kevääseen en osallistunut, mutta se jäi mieleen todella epäoikeudenmukaisena, hän oli mahtava opettaja! ”Papin perhe ” tuli nyt esiteltyä, huomattua sen ajankohtaisuus, yhtäläisyys hirmuhallitsijaan, mittakaava on toinen, mutta vapauden tavoitteet yhtäläiset. Muutenhan Minnan naiset ei juuri syntymäpäiväkakkua saaneet, tuntuivat kirjassa kuin kirjassa hallitsevan miesten paidan ompelutaidon, sinänsä kunnioitettava taito! Minä sen sijaan sain kakun laulun ja kortin kera,

että jopas nyt jotain Hesan Naisliitto! Avainta ei kuitenkaan vielä luovutettu, ovat kuulemma Töölöläiset avaimenomistajat käyttäneet avaintaan huolimattomasti ja hukanneet sen! Ja kukas siihen onkaan syypää?! Tuo mustakulmainen muukalaisen näköinen tietysti,

näinhän se meni aina ennenkin.

Huolimatta kuuluisasta Minnastaan ja hänen ylläpitämästä Salongistaan, jossa pelattiin SKRUUVIA kerran viikossa hyvässä seurassa, Arkadiankadun Bridgeläiset saavat väistyä tieltä aina kun koko Liitto kerää porukkansa ympäri Suomea perjantaisin  kokoustamaan ja samalla tutkailemaan pääkaupungin tarjouksia. Niin oli viime perjantainakin, joten siirryimme pelaamaan Maijun kotiin.

Se sijaitsee sen verran lähellä entistä pelipaikkaa, että kauempaakin tulevat osaavat sen löytää. Onni onnettomuudessa,että Maijulla oli sattumoisin nyt avain, kun toinen haltija oli edellisellä kerralla sairastunut ja nyt kompuroinut itsensä sairaalakuntoon! Olisi pelikaverit odotelleet portailla oven avaajaa, joka ei siis tulisi! Ei kuuskymppinen hallitusammattilainen näköjään osaa ajatella, millaista elo on joskus parinkymmenen vuoden päästä! Vaikka itse tuntisimme itsemme kuuskymppisiksi, luonto taitaa laittaa asiat oikeaan kulmaan , halusimme tai emme.

 Ajelin sitten ratikalla sinä päivänä.

Ensin Maijulle, en jäänyt ”tällä” pysäkillä pois vaan seuraavalla...no , se olikin sitten väärä suunta, tulin takaisin ratikalla. Illalla olin epävarma ratikan pääteasemasta, Eiran kautta siinä luki, mutta numero oli Ykkönen, ja sehän menee Käpylään. Siihen sitten. Töölöstä Lasipalatsin ohi Eiraan, joten hyvällä mallilla olen, sieltähän se menee Kauppatorin kautta Hakaniemeen. Kai meni joskus, mutta nyt se teki kunniakierroksen Eirassa ja palasi Lasipaltsille! Siinä vaiheessa sisu petti, hyppäsin alas ja kävelin tutulle Rautatieaseman kolmosen pysäkille, joka oli ollut tyrkyllä siinä ihan alkuvaiheessakin! Jännittäviä nämä ratikka-ajelut nykyisin!

Torstai oli myös pelipävä, sillä Kampissa Bridge sujuu entiseen malliin, naamarit kasvoilla, koronaa on viellä todella paljon. Illalla sitten konserttiin kuuntelemaan

ja katselemaan komeaa pianonsoittoa, kaksikymmentäseitsemän vuotiaan Melemedin pitkät soittajan sormet vilistivät silmääkin nopeammin koskettimilla, taitavaa, mutta ei kovin melodista. Koululaiset oli komennettu kuuntelemaan, sali oli ylimpiä parvekkeita myöten täynnä!  Ehkä oppi meni teineille päähän, tuollaiseen taitoon tarvitaan paljon työtä, lisää työtä ja vielä työtä ja jonkin verran lahjakkuutta!

Naisten päivä ja vähän muutakin

 

Tänään vielä hetken on Naisten päivä ja vuosi sitten menehtyneen tätini syntymäpäivä.Tässä välissä oli Sirkku-ystävän päivä, Nissisen Irmakin juhli joskus kanssamme, siskontyttö täytteli myös vuosia,  yli yhdeksänkymppistä Kaija -serkkua juhlittiin varmaan Käpykylässä eilen , luultavasti maittavilla ja näyttävillä leivonnaisilla. Myös

 Käpykylässä yksi Sisukas Heikki saavutti seitsemäntoista mahtavan iän! Rivit syntymäpäiväkirjassa alkavat olla ahtaalla näillä maaliskuun päivälukemilla. Ja jatkunee samanlaisena kesäkuun alkuun asti.Noista luvuista voisi tehdä tutkielman miesten katoamisesta naisten ulottuvuudesta, kalastamaanko kaikki menivät? Oli miten oli, minun kirjani
merkinnät harvenevat huomattavasti kesään mennessä.

Minun ”ranskalaisuuteni” jatkuu.  Kävin Elisan puheilla  selvittelemässä  postieni  ihmeellisyyksiä, enkä turhaan mennytkään, sekaista oli! Tunti siinä vierähti, kun asiantuntija selvitteli ristiin menneitä osoitteita, tilejä ja outoja viestejä.Nyt on kaikki kohdallaan, FACE tulee korjattua, kunhan kaveri kerkeää meille sen tekemään, kiirettä pitää toisillakin! Toistaiseksi olen ”Marie.blais350” ja ranskankielinen. Ihan innoissani odotan selvitystä, miten tuollainen on mahdollista ja ensinnäkin miksi! Voihan olla, että tämä Marie on yksi hartaista ihailijoistani, jotka palavat halusta lukea blogia ja katsella kuviani,

eikös sellainen jo imartele ja kohenna itsetuntoa?! Mielenkiintoista, sanoisi siippani- jos edes tietäisi mistä puhun.

Kehuja olen kerännyt muutenkin tänä viikonloppuna, vaikkei nyt puhetta pidettykään ja kuinkas se on, kun yksi vieras ihmetteli ja odotti minun sen pitävän!? Eikös se nyt kuitenkin vielä ole niin, että puhe pidetään sankarille vai muuttuuko senkin järjestys iän karttuessa kummallisiin lukemiin ?! Miltähän nyt pitäisi tuntua, kun ei tunnu yhtään kummemmalta kuin viime viikollakaan, paitsi että taitaa tämä yökkä olotila kuitenki johtua ylen hyvistä saaduista pullista ja kakuista,

joiden jämiä olen hulvatta pistellut suuhuni samalla kun katselin telkkarista ”Veli Puolikuuta” ja ”Siskonpetiä”, kumpaakaan en ole aiemmin nähnyt, kuullut nimet kyllä. Siis viime viikollahan ei noita herkkuja ollut, eikä niitä enää ole ensi viikollakaan, joten elämä jatkunee samanlaisena kuin sillä viime viikollakin.