Vuoden viimeinen päivä

 

https://www.elokuvauutiset.fi/site/dvd-arvostelut/kotimaiset/53-akseli-ja-elina-1970

Kun lukee aamukahvilla lehteänsä, katselee sitten elokuvan ”Täällä Pohjantähden alla” kolmannen osan ”Akseli ja Elina”, ei voi olla miettimättä, miten on mahdollista , että maailma taas on yhtä sekaisin kuin tuona aikana, jolloin ihmishengellä ei tuntunut olevan suurtakaan arvoa yhteiskunnalle! Yksilölle kyllä, kuvassa Elina ja Akseli ovat hakemassa kotiin arkussa makaavia kolmea poikaansa, kyllä siinä kysytään äidiltä ja isältä, oliko poikien elämä tarpeellinen uhri Isänmaan hyväksi!  Ehkä tuona aikana voisi vastata myöntävästi, tänä aikana tuntuu, että antaisin isänmaani mennä, jos saisin pitää poikani, ei mikään uhri olisi lasteni arvoinen. Elokuva kosketti, kuten tunteellisuudestani huomaatte ja laittoi miettimään, millainen olisi nyt se maailma, jonka puolesta tämä polvi olisi valmis noin syvään kumartamaan? Tallennan uutisia lehdestä Lapsen sitten aikuisena lukea ja toivottavasti vain todeta , että historialla on tapana toistaa itseään, mutta me, tämä sukupolvi, olemme osanneet tuonkin asian ratkaista sovinnon elein. Näinhän minä toivon.

Tämä päivä oli arkipäivä, keskiviikko keskellä viikkoa ja sen me vietimme kuin jouluisen sunnuntain katsellen televisiota aamukahvista iltauneen.

Suomifilmi aloitta jo kolmatta kierrosta ja tänään oli vuorossa 1940-luvun filmatisointi ”Vaimoke”. Tuulikki Paananen ja hurmuri Tauno Palo ja uskomaton puvusto kummallakin! Jos puku loihtii naisen , niin totta on, että se tekee miehen, vaikkei nyt Tauno Palosta voi parempaa miestä loihtia, mutta ne takit kyllä olisivat muokanneet montakin nykyajan komistusta vieläkin komeammiksi!

Tosin oma siippani ei moisiin tuntunut tykästyvän, silti komeasti olisi häntäkin Palon takki komistanut, olen varma!

”Kylmän sodan Suomi” tilitti seitkytlukua ja taas pääsin ihmettelemään omaa olemistani siihen aikaan, toki olin paikalla ja luin lehteni silloinkin, mutta luultavasti seurasin maailman tapahtumia yhtä laiskasti kuin nykynuori aikuinen tämän hetken taphtumia nyt. Eli totta lie, että historia huomataan ja puhuu vasta kun se on jo mennyt menojaan. Uutiset toivat otsikot eteen, totesin, toivoin parempaa ja siirryin ”Miss Marplen”

murhiin. Ja huomenna on tämän vuoden viimeien päivä, oikeastaan se on jo nyt...

Satu elää ja voi hyvin..

                                        

Taisi olla ensimmäinen joulu kotimaassa ilman musiikkia! Minä inhoan tätä korona-aikaa, joka on tehnyt muun muassa laulamisesta- ja musiikista yleensäkin-  suorittamista. Isomiehen kanssa oli harjoiteltu jouluinen ”soihdut sammuu” ja mielellään hän sitä soitti, vaikka ”perinteinen joulumusiikki” tuntui olevan pannassa!

Kävi sitten vieraita ja Mummi kehoitti soittamaan. ”En halua” oli kommentti. ”Ei sinun tarvitse!” lausahti vieras ja sillähän se oli sinetöity! Sama toistui Jouluaattona, ”en halua”, ”Ei sinun tarvitse”, sen sijaan, että olisi sanottu positiivisesti: ”Olisipa kiva kuulla, miten soitat!” tai: ”Mielellään me kuulisimme sinun soittavan tuon laulun!” tai:” Olet kuulemma edistynyt aikalailla, miten olisi, soittaisitko tuon?”  Negatiivinen ”ei sinun tarvitse” heijastaa lapselle tiedon, jotta eihän ne edes halua kuunnella, mutta positiivinen, pieni kehuminen ja esityksen seuraaminen on yleensä tuottanut lapselle osaamisen ilon, oli se sitten musiikissa, askartelussa tai siinä jalkapallossa, jossa se onnistumisen huomioiminen on myös hyvin tärkeää harrastuksen jatkumiselle. Tokaisin siinä sitten systerille, että ”Tuuti soittaa sitten!”Ja meinasin pudota istualleni, sillä ensi kertaa meidän perheessä kuultiin moinen lause:” Mutta enhän minä osaa pianoa soittaa!!” Niin hämmästynyt olin, että en älynnyt toteuttaa tuota samaista kehumisen konstia, sillä enpä muista sellaista joulua, jolloin tämä systeri ei olisi pianon eteen istahtanut, jakanut soittonsa ja laulunsa koko talon kesken, ihan pianonsoitolta se meistä kaikista on aiemmin tuntunut! Sillä taidolla laulunsa lisäksi hän muinoin Sibeliusakatemiaankin pääsi! Taisi jäädä Isomiehen joulumuistioon tuokin kommentti, että ”ei mun tarvitse, kun ei Tuutinkaan tarvinnut...!” Aina olen ihmetellyt, hankit kouluvuosiesi aikana monet pitkän opettelun vaatimat taidot ja sitten aikuisena heität ne romukoppaan! Sitä on vaikea ymmärtää sellaisen, jolla niitä mahdollisuuuksia ei ole ollut, mahdoton oikeastaan.

Nyt on korona sitten sulkenut kaiken. Meillä oli keskimmäisen kanssa ostettuina liput Kansalliseen ”Pintaremonttiin” ja Oopperaan ” La Traviataan”, mutta peruutus tuli. Samoin lapsen turnausreissu Tampereelle hotelliyöpymisineen päätyi peruutukseen. Luistinrata on auki, Joulupukki toi pinon kirjoja, legopaketin ja sen suurimman toiveen, eli uuden kännykän,

joten eipä Isomiehen elämä kurjaksi muuttune, vaikka moni asia onkin peruttu ,kunhan vaan aikuiset jaksavat!

Joulu sitten, se hiukan jännitti! Pari päivää ennen kaveri tuumasi autossa Mummille, että ei joulupukkia ole olemassakaan, että se on joku vanha ukko, joka pukeutuu sellaiseksi. Lause jäi ilmaan kysymykseksi ja siinä sitten juteltiin. Mummi kertoi, että Joulupukki on mielikuvitusolento, johon voi uskoa tai ei. Että mielikuvitus on mukava asia ihmisen elämässä, pelkkä arkipäivä voisi olla hyvin tylsää! Elokuvat, kirjat, sadut, musiikki, niitä tarvitaan hyvään elämään, se on vähän kuin söisi aina pelkkää makkaraa, välillä täytyy saada myös suklaata! Tuli kysymyksiä ja niihin yritin onnistua vastauksin, ehkä sitten kuitenkin satu meni perille ja usko jouluun palasi. Tuli aatto, jännitystä oli ilmassa, tuleeko Joulupukki ja koska se tulee! Sitten ovelta kuului koputus ihan oikeaoppisesti, Isomies meni avaamaan oven ja siellä se oli! Joulupukki ja Muori punaisine lahjapusseineen! Pitkät viestiketjut oli käyty, koronasta ja rokotuksista oltiin epävarmoja, mutta onneksi tämä kuitenkin onnistui, viime vuonnahan koko touhu meni Pukin kirjeellä!

Nytkin Pukki oli kirjeellä varmistanut olemassaolonsa, mutta pääsi kuitenkin lopulta itse paikalle toteamaan, että ”se joulun ihme on vielä voimissaan” ja jakamaan kontin lahjat Isomiehen kanssa.

Mummi huokasi helpotuksesta, vielä tänä jouluna satu eli, ensi jouluna se on etsittävä musiikista, lauluista, kirjoista, vaikka itse Joulupukki tulisikin, satu ei enää olisi sama.

Nuorimman syntymisen aikaan aidan takana asui Linda, josta tuli sitten aina paikalla oleva varamummo. Mies valitti palelevia jalkojaan, joten eräänä jouluna Linda kutoi miehelle ohuet yösukat saatteella, että ne kestävät sitten koko loppuiän! Nelisenkymmentä vuotta ne on jalassa lämmittäneet, nyt Joulupukki lienee katsonut tarpeelliseksi lahjoa miestä uusilla sukilla, vaikka onhan niissä vielä ihan hyvät varret!

Lindan ennusteita ei yleensä kannata uhmata, joten vanhat sukat pääsevät ansaittuun lepoonsa kaapin hyllylle. Jos meillä alkaa kummitukset haahuilla, sieltä sukat on nopeasti otettavissa takaisin miehen jalkoihin! Satu elää ja voi hyvin tässä talossa.

Jouluntekoa

 

                                         

Sitä pitää mennä oikein kirkkoon toteamaan, että ei enää osaa laulaa!

Kauniissa Kallion kirkossa laulettiin niitä ”Perinteisiä joululauluja”, joten mieli veti sinne joulutunnelmaan.

 Ulkona kirkon oven vieressä olisi ollut tarjolla puuroa ja pipariakin glögin kanssa, mutta sen verran täpärälle jäi taas alkamisaika, että paras oli mennä suoraan sisään koronapassin tarkistuksen kautta. Edellä oli naisihminen, joka passin puuttumisen vuoksi ohjattiin sitten kauniisti ulos ja puurolle, ehkä se lämmitti yhtä paljon kuin laulujen laulaminen. Huonosti kun kirkkonsa toimittaman lehden lukee, niin sattui sitten niin, että että astuttiin melkein tyhjään kirkkoon, pappikin lohkaisi, jotta ”nyt mahtuu ja voi valita paikkansa itse!”Eipä tuo huonokaan asia ollut, kyllä kaunista kirkkoa yhden tunnin verran katselee ja siinä sivussa mietiskelee jouluansa, miten sen on viettänyt vuosien varrella! Kynttilät sytytin pois menneiden muistoksi, kaunis ele, joka juuri sillä hetkellä kohdentui Rapakon taakse, siellä asuvan ”Amerikan äiti”,

muinoisilta vaihto-oppilasvuosilta asti tärkeänä pysynyt koko perheineen, menehtyi yllättäen. Suru varjostaa nyt tyttären joulua, se laittaa miettimään meitä samassa iässä täällä olevia läheisiä. Suomi on, varsinkin näin korona-aikaan, kovin kaukainen maa Kaliforniasta katsottuna...

Sanotaan, että maailma on pienentynyt. Noin sanoin minäkin silloin kahdeksankymmentä luvulla, jolloin lentomatkailu avasi maat ja maanosat nopeasti ja helposti saavutettaviksi.

Matka Kaliforniaan tai Hong Kongiin ei ollut kummoinenkaan juttu, suorat lennot mahdollistivat jopa lapsen tai kielitaidottoman mummon reissuun, vastaanottaja seisoi odottamassa kentän tuloaulassa ihan näköyhteyden päässä! Passi ja viisumi olivat ainoat turvatarkastukseen menijän dokumentit ja niitä vilauttamalla maahan pääsy onnistui yleensä mutkitta. Nyt on toisin, reissu tänne Pohjolaan vaatii kunnon suunnitelman ja harjaantuneen sietokyvyn peruuntumisia, katoamisia ja myöhästymisiä kohtaan, aikakin katoaa kaiken maailman tarkastuksiin ja jonotuksiin. Sääli, tässä kohden voi hyvällä omatunnolla sanoa, että ”ennen oli kaikki paremmin!” Ainoa, mikä nyt on paremmin, on vapaa matkustus Euroopassa ja sekin on nyt koronan vuoksi vaarantumassa!

Finnair lennätti keskimmäisen koronapassin ja yhden tarkistuksen turvin koti-Suomeen,

vaikka mikä nyt on koti-Suomi, kun lapsi on asunut ulkomailla kauemmin kuin tässä pohjoisessa maassa?! Tekeekö lapsuusaika täysi-ikäisyyden kynnykselle ihmisestä suomalaisen vai onko hän identiteetiltään ”ulkomaalainen”, amerikkalainen,kiinalainen vai sveitsiläinen, riippuen missä maassa suurin osa aikuiselämästä on tullut vietettyä?! Keskimmmäisen joulut liimaavat kuitenkin vahvasti tänne koti-Suomeen, niistä suurin osa on tullut vietettyä täällä, ennen suurissa juhlissa suvun kesken, nykyisin sekin on kutistunut pieneen. Vanhin ei ole tainnut montaakaan joulua koti-Suomessa viettää maailmalle lähtönsä jälkeen, mutta niidenkin lumimaisemat pakkasineen kultaantuvat  siksi ”oikeiksi jouluiksi”, vaikka lumi ja pakkanen ei ole vuosiin kuulunut tyttären suosikki ilmoihin! Ilmastonmuutos on tehnyt lopun tuostakin jouluihmeestä, lapsenlapsen sukupolvelle lumi on kohta yhtä eksoottista kuin kalifornialaiselle.

 Nyt vietetään joulua pienesti jo koronankin vuoksi, Joulupukkikin taitaa lähettää vain kirjeen kuten viime vuonnakin, sitä ei ehkä lueta enää sellaisella hartaudella kuin silloin, mutta luetaan varmasti kuitenkin ja hiukan epäillen. Satu elää ja voi hyvin näin joulun alla, oli lauluina sitten kirkon Kauneimmat Joululaulut tai Elämänkatsomustiedon sallimat veisut. Laulu elää ja voi hyvin, systerillä se soi upeasti, tällä Mummolla se katosi, mutta ei se estä kuuntelemasta ja nauttimasta kuulemastaan! Vielä ennättää...

Ihmeitä ja sukupuolisuutta.

                                                                                        

Mies oli kotona, pyykkitupa oli tilattu ja sinne mies vei kopallisen pyykkiä, pesi ja laittoi kuivuriin. Petivaatteet olivat ulkona parvekkeella tuulettumassa, jotta illalla on sitten nautittavaa asettua puhtaisiin lakanoihin vaimon kanssa. Päivän tiskit tuli jo hoidettua, käsitiskiä ei mikään kone voita.

Punainen varsi-imuri teki puhdasta kodin keskiosissa, nurkat sentään tuli säästettyä vaimolle, mutta hyvä näin, kelpaa siinä Alma-koiran pörrätä makuluuta napostellessa. Ja missä vaimo olikaan?! Suomalaisen Naisliiton Helsingin Yhdistyksen tiloissa kokoontuvassa Feministi-illassa.

Feministi-illassa keskustellaan feminismistä. Miten naiset jäävät yhä edelleen miesten jalkoihin, varsinkin naiset, joiden opintopolku keskeytyy miehen uran vuoksi muuttoon ulkomaille, siellä miehen uran tukemiseen ja perheen täyshoidon ylläpitämiseen. Sehän ei voi olla ”oma valinta”, tietenkään, sillä yleensähän se on mies, joka sitä isoa tietä pitkin kulkee ja vaimo kipittää perässä! Miten suunnattoman epäoikeudenmukaista onkaan vaimon nautiskella kaikesta, mitä vieras kulttuuri mahdollistaa,

sillä aikaa kun mies panostaa rahan hankintaan täyttä päivää voidakseen tarjota perheelleen kaikki ne edut, joita kotiin jääneet tuttavat odottavat tarjottavan! Kuten lasten koulutuksen uudessa maassa, vieraan kielen opiskelun, uudenlaisen elämähallinan oppimisen.Muutto uuteen kulttuuriin on suuri mahdollisuus, mutta mutta myös suuri seikkailu ja se nimenomaa vaimolta, sillä työlupa kuuluu miehelle, ei vaimolle.Ellei tilanne ole sitten päinvastainen, harvoin se kuitenkaan on yhtäaikainen.

Vitsi vitsinä, tällaisia tilanteita lienee enää yhä harvenemassa määrin. Nykyisin naiselta vaaditaan täyttä itsellisyyttä, oli kyse sitten toimeentulosta , lastenhoidosta tai työelämästä. Vaatimus ja toteutus eivät aina kuitenkaan kohtaa, vaikka tämä meidän Suomemme lienee yksi parhaimmista siinä suhteessa.Mummoikäiset naisemme ajattelevat naisen aseman nykyisin haasteelliseksi kuin nyrkit ojossa mieskuntaa vastaan, mieluummin hiukan kulmakunnan kruunun yläpuolelle kuin samalle tasolle, vaikka se tasa-arvo noissa puheissa kuuluukin. Nelikymppisten sukupolvi molempiin suuntiin lienee jo sisäistänyt, että mieskin on ihmiskunnan jäsen ja ihan merkityksellinen sellainen, tarpeellinen jopa ihan työkaverina, elämäntoverina tai vaikkapa lapsen isänä! Tasa-arvoinen yhteiskunnan jäsen.

Suomalaisen Naisliiton MINNA-lehdessä oli mottona ”Mitä olisi Suomi ilman naisia”!

Tämän mummon muisti oli lyhyt, se muisti otsikon,että ”Mitä olisi Suomi ilman miehiä?” ja jäi pohtimaan, mitäs ne nyt noin?! Ei olisi naista ilman miestä, ellei sitten nainen olisi keksinyt jonkun uuden lisääntymistavan ilman niitä miehiä, laboratoriorotan?! Onko nainen jo muuttunut niin omavaraiseksi, ettei se tarvitse miestä enää ollenkaan? Mihinkään? Kyllä tästä Mummosta se olisi kamala ajatus, Mummosta Vaarinsa vieressä telkkaria seuraten on ihan mukava viettää iltojaan. Eläköön tasa-arvo ja sukupuolisuus...

Luin Jyrki Erran kirjan ”Lyijyvalkoinen”. Viisisataa sivua tiukkaa tekstiä taiteen tuntemisesta ja sen aitouttamisesta. Puhuttiin kahdesta mafiasta, kolmesta oikeastaan, jos luetaan Vatikaani kolmanneksi, jotka taistelivat vanhan , tuhatkuusisataa luvun taideteoksen omistusoikeudesta ja hurjista summista, joita tuon ajan taiteen piirissä liikkuu. Kirjan jutut olivat kuulemma osin totuuden pohjaisia, mutta silti fiktiivisiä, onneksi, sillä murhat ja elegantti väkivalta oli vahvasti mukana. Juuri kun olin saanut kirjan luettua ja siunailtua vaikeutta ja keinoja todeta jokin vanha teos aidoksi, oli Hesarin kulttuurisivulla otsikko:” Yövartion alla oli yllätys.”

Kyseisen maalauksen alta löytyi puhdistettaessa aiemmin tuntematon luonnos, jossa Rembrandt on 1642 valmistuneeseen teokseensa hahmotellut jotain kypärää ja höyheniä, jotka hän on sitten maalannut piiloon. Jutussa jäi epäselväksi, mitä löydöksillä aiotaan tehdä?! Jäteäänkö ne osittain näkyviin eli tavallaan pilataan ”Yövartio” näillä alta näkyvillä kuvioilla, sillä juttu kertoi vain, että restauroinnin tarkoitus on pysäyttää kankaan rappeutuminen. Hassu yhteensattuma toi todeksi vanhan taiteen aitouttamisen ja siihen vahvasti kuuluvan myrkyllisen maalin, lyijyvalkoisen.

Korona iskee taas käpäliään Bridgenpelaajiin, Kampissa pelit on kielletty ainakin vuoden loppuun.Kokoontumiset rajataan kahteenkymmeneen ja pelaajien ryhmä ylittää sen. Arkadiankadulla bridge ei lopu, sillä meitähän sinne mahtuu vain enintään kolme pöytää, joten se henkireikä ihmiskontakteissa säilyy, mitä nyt joulu katkaisee, jos katkaisee. Koronapassi sallisi elokuvat, konsertit ja teatterit, mutta pieni este takarivossa on asiantuntijoiden komento olla menemättä juuri minnekään. Joten me emme siis mene.

Seuraava suuri juttu elämässämme on keskimmäisen lento Sveitsistä ja Mummon ja Vaarin osuminen uudistetun lentokentän parkkeihin. Osaa vai ei, siinäpä se juttu, hienolta ainakin kenttä kuvissa näyttää!

Itsenäisyyspäivä.

 

                                                                                                   

Kuinka yhdelle päivälle voikin tulla monta muistamista, niin vaan on nyt käynyt!  Kuusi vuotta sitten menehtyi ystäväni, hänet tulen pakostakin muistamaan joka ikinen vuosi juuri tämän päivän erikoisuuden vuoksi! Surullinen asia muuttaa muotoaan vuosien kuluessa, muistan ne monet iloiset hetket, tapaamiset ja juhlat, joissa hän oli usein se laulun aloittava ilopilleri.

Hänellä oli suuri suku, joista yhdelle lapsenlapselle hän jätti ikuisen muiston itsestään menemällä kuolemaan tämän syntymäpäivänä!

Tänään, Itsenäisyyspäivänä, emme tiedä, kelle perhepiirissä he lipun nostavat, Mummolle, pojantyttärelle vai Suomelle! Miksikäs ei kaikille kolmelle.

Monenlaisia Itsenäisyyspäiviä on vietetty. Lapsuudessa sytytettiin ne kaksi kynttilää ikkunalle, sen muistan. Jatkoin kynttiläperinnettä omassa kodissani jonkin aikaa, se taisi loppua siihen, kun mies ilmoitti että ”eihän täällä näe yhtään mitään”! Sitten taisi olla jonkin aikaa sekä kynttilät että valo, kunnes sekin käytäntö katosi ikkunalautojen katoamisen myötä. Lasten ollessa kotona juhlistettiin vielä sen verran, että pukeuduttiin, oli jopa juhlia iltapukuineen, tansseineen ja vieraineen. Kunnes nekin arkipäiväistyivät. Nyt on asu vapaa eli kotoisa oloasu, joka alkaa olla yhtä vanha kuin tämä itsenäinen kotomaamme. Eivät taida ulkomailla asuvat tyttäretkään enää juhlia Suomen itsenäisyyttä siellä asuvien suomalaisten kanssa, joskus oli sekin toisin. Nuorinkin  tuskin viitsi sytyttää edes kynttilöitä, eipä taida tämä polvi muistaa edes koko muinoista tapaa saatikka miksi pitäisi!

Televisio on hyvä muistuttaja. Aloitimme päivän sattumoisin ja istahdimme saman tien katselemaan ja kuuntelemaan Suurkirkosta lähetettyä ohjelmaa. Siellä lauloi kuoro

, jota johti Marjukka Riihimäki, hän tuli aikoinaan tutuksi tyttärien musiikinopettajana Sibeliuslukiossa! Marjukan tyylin näkee jo käsistä, ja kuorohan laulaa upeasti. Se alkoi oppilaista, mietin, onkohan vielä mukana monta sen aikuista laulajaa, ikähaarukka sopisi hyvin.Kirkossa ei ollut yleisöä koronan vuoksi, mutta muutama papin näköinen istui tuolilla ja yksi heistä oli tuttu, Marja,

hän kastoi Isomiehen kymmenen vuotta sitten.Saarnastuolissa puhui minulle tuntematon piispa todella hyvän puheen nykyihmisen itsekkyydestä ja minäkeskeisyydestä! Minä en ole kirkossa kävijä, paitsi ne ”kauneimmat joulululaulut”,  mutta tämä kaikkien uskontojen yhteinen kirkonmeno oli niin ”maanläheinen”, että se olisi sopinut hyvin jatkoksi edelliseen kirjoitukseeni, kaikki asiat olisi voinut kertoa ”elämänkatsomustietolaisille”, ja kamera tallensi kauneimmat kohdat upeasta rakennuksesta sisältä ja ulkoa!

Hain kahvikupin ja istuin seuraamaan Itsenäisyysjuhlaa Linnassa. Presidenttiparimme on kaunistunut, Jennistä on tullut ”rouvashenkilö” ja Saulista on leivottu tyylikäs ikämies. Edustava pari.

Ohjelmien valinnoista en sano mitään, jokaisella on omat suosikkinsa.

Uutisten ja hurjien koronalukemien jälkeen tuli illan elokuva ”Lupaus”, tarina kolmesta lotasta sodan melskeissä. Elokuvan olen katsonut aiemminkin ja tainnut mainita, että se pitäisi näyttää kouluissa heti yläasteen alussa kaikille, tulisi tämä itsenäisyysasia selväksi luultavasti paremmin kuin niistä oppikirjoista, joita ei taida kouluissa edes olla. Porkkalan historian sitten kahlasin läpi, että miten se nyt menikään?  Onnekkaita me, lapseni ja seuraava polvi, jos heidän ei ikinä tarvitse kohdata mitään noin elämää tuhoavaa kuin sota on, se on jotain, jota ei järjellä, ei tunteella ymmärrä.

lasten suusta

 

https://www.youtube.com/watch?v=NxyimEZSnmk

       

                                                                             

Lapsenlapsi piirteli ja maalaisi joulua, laitoin ”Kauneimmat joululaulut ” soimaan.”Ota pois, en halua kuunnella!”  Hieman hämmentyneenä kysäisin syytä ja vastaus ettei hän tykkää. Sitä ihmetellessäni ja mummomaiseen tapaan selittäessäni, että olethan sinä aina ennenkin tykännyt joululauluista, niitähän sinulle soiteltiin aina ja osaathan sinä nuo kaikki laulaakin! Kaveri oli hetken hiljaa, sanoi, ettei osaa yhtään ja kysäisi: ” Miksi siinä sanotaan sana Jeesus?” Siinä sitten hölmistyneenä Vaarin kanssa kertoilimme syntymäpäivästä, joulusta, muinaisesta historiasta ja että nimihän tuo vaan on kuten mikä tahansa Pekka tai Kalle! Vaihdoin levyä Sarpilan ja Johanna Iivosen

jatsahtavaan joulualbumiin klarinettisooloineen ja Johannan englanninkielisine joululauluineen. Se kelpasi hyvin.

Muistui mieleen joulut, kun keskimmäisellä oli parhaana ystävänä ihana punatukkainen Nunnu!

 Nelivuotiaalle tyttärelleni meinasi mennä joulut ja syntymäpäivät murheen aaltoon, sillä ystävän perhe tunnusti Jehovan uskoa.Milläpä ratkaista ongelma, kun  meidän perhe juhli sekä joulua että että synkkäreitä lahjoineen ilman suurempia tunnustuksia?! Sanat ovat vain sanoja, joten joulu kuin syntymäpäivätkin katosivat sanavarastosta, muuten ystävysten elämä sujui  kuin ennenkin, joululauluineen, paketteineen ja pukkeineen. Ihan kelvollisia kansalaisia on molemmista tullut.

»Elämänkatsomustieto oppiaineena on perustaltaan monitieteinen kokonaisuus, jonka lähtökohtiin kuuluu filosofiaa sekä yhteiskunta- ja kulttuuritieteitä. Elämänkatsomustiedon opetuksessa ihmiset ymmärretään kulttuuriaan uusintavina ja luovina toimijoina, jotka kokevat ja tuottavat merkityksiä keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Opetuksessa katsomuksia, inhimillisiä käytäntöjä ja niitä koskevia merkityksiä pidetään yksilöiden, yhteisöjen ja kulttuuriperinnön vuorovaikutuksen tuloksina. Elämänkatsomustiedossa painotetaan ihmisten kykyä tutkia maailmaansa ja ohjata aktiivisesti omaa elämäänsä.»

Moni lapsi ei enää kuulu kirkkoon, joten hänellä on vaihtoehtoinen opetus tunnilla, jonka nimi on  Elämänkatsomus. Hain wikipediasta siihen selityksen ja hyvin samanlaiselta sisältö näyttää kouluaikani filosofian oppien kanssa. Yhteiskunta- ja kulttuuritieteitä kuulostaa hienolta, mutta kun tämä yhteiskunta kuitenkin käsittää ison osan erilaisista uskontokunnista tulevia oppilaita, eikö kulttuuritieteisiin juuri sisälly historiallinen osa, joka selvittää, mitä missäkin osassa maailmaa ajatellaan ja mikä on millekin kansalle pyhää?

Amerikassa asuessani ihmettelin  suuresti siellä ilmenneitä kummallisia uskonnollisia lahkoja, joilla ei ollut minkäänlaista historiallista pohjaa! Aikuiset ihmiset kehittivät outoja ryhmiä, jotka sitten muodostuivat uskonnollisiski kulteiksi, miksi? Se oli aikaa, jolloin Suomessa oli ns valtion kirkko, joka takasi sen, että kaikki koulunsa käyneet tunsivat luterilaisen, kreikkalais-ja roomalaiskatolisen uskon historian, lukujärjerjestyksessä luki sana ”Kirkkohistoria”

. Silloin ymmärsin, että suomalaisen ei tarvinnut olla tietämätön jeesuksistaan, uteliaisuus oli taltutettu koulussa. Mutta ei amerikkalaisten kouluissa, joten suuri uteliaisuus moista  jeesusta kohtaan saattoi luoda outoja kuvia, kun ei ollut sitä oikeaa historiallista pohjaa! Tällainen suuntaus taitaa tulla myös meidän kouluihin ja minusta se on huono asia.

Olen jouluihminen. Tykkään joululauluista, ne kuuluvat koulun joulujuhlaan, kirkossa ne soivat kauniisti ja kansa rakastaa laulaa perinteisiä joululaulujaan kaikkine

ja jeesuksineen, juuri niinkuin aina ennenkin, juuri samoilla sanoilla joilla ne laulettiin silloin kun Mummo oli pieni ja odotti sitä joulupukkia! Mikä on joulu Elämänkatsomuslaiselle? Kun viereisen pulpetin lapsi ottaa vastaan joulupussin opettajaltaan (ennen saatiin omena ja pari karkkia), jääkö viereisen pulpetin lapsi ilman? Pilkotaanko luokat ”jouluosiin”, toisissa lauletaan perinteisiä joululauluja, toisissa ei musiikkia saa kuulla ollenkaan? Vai mennäänkö ”sen matalimman mukaan”, eli tuhotaan kaikkien jouluilo?

Onneksi en ole opettaja, jonka tehtävänä on valita. Tunnen surua, kun kaikki muuttuu kovin arkiseksi. Missä on Joulun taika, ihme, sadut ja mielikuvat, kaikki se, mikä tekee joulusta edelleen lapsille sen joulun, aikuisillekin, kun vain maltamme rauhoittua kaiken tavaran keskellä. Kyllä me tiedämme ja tunnelman luo ainakin minulle joka joulu ne muutamat perinteiset joululaulut, jotka ennen laulettiin koulujen joulujuhlassa ja jota ilman ei jouluni tullut.

Ruskea, keltainen, valkoinen, musta ja sitten jotain muuta---

 

Minkä värinen olet? Oletko tumma vai vaalea? Punatukkainen ja pisamainen? Minkälaiset ovat silmäsi, pyöreät, vinot vai ehkä mantelinmuotoiset? Entä hiuksesi, muistuttavatko ne moppia vai juuriharjaa? Vai ovatko jotain siltä väliltä?

Marja Sannikan keskusteluohjelma laukaisi sanallisen ihmettelyn muuttuneesta maailmasta, mitä saa sanoa ja mitä ei. Toinen kuului vanhaan sukupolveen, joka on lapsuudessaan näytellyt Tiernapoikia ja lukenut Peppi Pitkätossua,

päätynyt oletettavasti toimimaan sulassa sovussa kaikenlaisessa nykymaailman kokoonpanossa. Toisen alkuperä ei keskustelussa tullut esille, jos nyt edes tuosta asiasta saa keskustelua käydä. Ainoa termi, jota hän käytti oli sana ruskea ja sen pitäisi sitten kartoittaa meille katselijoille jotain tärkeää ja samalla surkeaa, sillä minulle ei ohjelman aikana selvinnyt oliko hän ylpeä syntyperästään vai syyttikö hän vastapuolta tämän syntyperästä! Ällistyttävä huomio,että värillä on väliä ja että ärsytyskynnys siihen voi olla noin matalalla vielä nykyaikana.

Mutta tottahan se on. Kun itse kuuluu valkoiseen herrarotuun, joka myöskin lienee nykyisin kielletty sanamuoto, on vaikea ymmärtää, millaista on syntyä toisenlaiseen perheeseen, jossa jo pelkkä ihonväri luokittelee sinut määrättyyn lokeroon, kastiin tai heimoon.Minäpä yritän vähän:

Lapsuudessani asuin Jyväskylässä, joka oli siihen aikaan varsinaista tuppukylää.Siellä käytiin töissä tehtaassa tai opetettiin lapsia koulussa, juotiin pää täyteen lauantaina ja käytiin putkassa sunnuntaina.Toki muunlaistakin, mutta parasta kai oli pieni, lasten hallittava kaupunki ja turvalliset vaeltelut ympäristön metsissä ja kaduilla. Hevoskärryt samettihameisine daameineen ja komeine huopahattuisine piiskan heiluttajineen vetivät puoleensa mielikuvissaan eleilevää mustahiuksista ja tummasilmäistä tyttölasta

ja pianpa sitä tyttönen istui kärryjen puupenkillä suhailemassa kaupungin ympäri, yhtenä samettihameisista. Samaistuminen oli valmis.

Kerran sitten istuin talossamme olevan kaupan rappusilla ja ostoksille tuli pieni valkohiuksinen tyttö äitinsä kanssa, potkaisi minua

ja tuumasi äidilleen, jotta ”mitä tuo mustalaistyttö kehtaa tuossa istua?!” Äiti siihen , jotta noh noh...Kyllä minäkin suutuin silloin...Eikä tuo kokemus jäänyt ainoaksi...Jotenkin sitä tummuuttaan lapsena häpesi...

Hong Kongissa vanhimmallani oli ystäväpiiri , jossa oli yksi kerrassaan syötävän kaunis poika! Hänellä oli iho kuin pehmeää samettia, hiukset kiilsivät mustina veistoksellisen kauniita kasvoja, joita täydensivät mustat mantelin muotoiset silmät! Vieläkin ihaillen muistan tuota täydellisyyttä. Mutta kun kuvatessani juttelin hänen kanssaan, hän kertoi surullisen tarinan, hän oli Hong Kongissa –siis Kiinassa- halveksittu syntyperänsä vuoksi, hän ei ollut puhdas kiinalainen, vaan puoliksi malajilainen! Mutta ei hän omassa maassaankaan ollut hyväksytty.En muista minne hän päätyi, oliko Shanghai, mutta surin silloin kovasti kiinalaisen maailman yksioikoisuutta, joka ei kyllä ole vieläkään kadonnut.

Ystäväni asui Brasiliassa ja kävin häntä siellä katsomassa. He elivät yläluokkaista elämää, jollainen muualla olisi kuulunut vain valkolaisille, mutta ei siellä silloin. Koin, että siihen aikaan, neljäkymmentä vuotta sitten, siinä maassa ei rotuerottelua ollut lainkaan! Vastaan tuli mitä monimuotoisinta rotujen sekoitusta, oli tumman eri variaatioita, hiuksia vaaleasta mustaan, mustia silmiä sinisiin, ihan mitä vain ja ne yhdistelmät olivat kauniita! En nyt ihan noin naivi ollut, kävin kyllä vuorilla katsomassa köyhyyttäkin, mutta se värien sekoitus jatkui sielläkin. Ihonväri ei ollut ongelma, köyhyys ei väriä katsonut.

Olen elänyt maailman eri laidoilla ja elänyt monen näköisten ihmisten kanssa jopa samassa huushollissa. Voin ihan rehellisellä hyvällä omatunnolla todeta, että suomalainen kansa on kaunistunut saadessaan uudesta sukupolvesta ruskean sukupolven! Meidän valju maidonvalkoinen kansa hiirenharmaine lentävine hiuksineen voi olla katoava näky katuvilinässä parin polven jälkeen, mutta sitä en ole näkemässä ja se on surkeaa, sillä tuokin ruskea haastateltava oli todellinen silmien ilo, vaikkei korvien ollutkaan.

Katselin Reetta Onkelin ”Iloinen talo” viimeistä osaa ja siitä tämä kirjoitelma sai lähtönsä.

Ei tuolla maaseudulla tarvita ihonväriä riidan aikaan saamiseksi, kyllä suomalainen sukujuurensa kärventää ilman ihonväriäkin.

Se loppui...

 

                                                                                  

Harmittaako vai eikö harmita? Siinä vasta kysymys. Ja mikä sitten harmittaisi, jos harmittaisi, siinäkin on hyvä kysymys. Ja hyvä vastaus tuohon lienee, että oma hölmöys tietysti ja siihenkin on hyvä kysyä, että oliko se nyt niin suurta hölmöilyä vai ihan vaan puhdasta tietämättömyyttä? Ja tuohonkin on hyvä vastata, että ei enää pitäisi olla, kyllä neljässä vuodessa tyhmempikin jotain oppii! Oppii mitä oppii. Minä opin pelaamaan Bridgeä, pienessä porukassa, Aurorankadulla, Suomalaisen Naisliiton Helsingin Yhdistyksen tiloissa.

Alkuun vain siellä, sitten pelin harrastajat innostuivat ja pelipaikkoja tuli sinne ja tänne, jonnekin sinne minäkin sitten Aurorankadun lisäksi ohjastin itseni. Bridge on paripeli, joten joskus oli hankalaa, kun pari ei päässyt, niin sitten toinenkin jäi vapaalle. Aurorankadun naisvaltaiselle kerholle luotiin sitten sääntö, että siellä ei tarvita paria, vaan me arvomme pelaajaparit, kortilla tietysti! Kaikki toimi hyvin siihen asti, kun sihteeri oli aukaisemassa ovea tai soiteltiin talon asukkaan ovikelloa samassa tarkoituksessa. Kokoaikainen sihteeri katosi, asukaskin muutti pois, tuli ongelma, kuka haluaa olla joka viikko oven aukasijana?!

Jäsenillat ovat tutustumisia varten,

siellä kai minäkin sitten ne kannukseni loin.Tuli uuden Hallituksen valinnan vuoro, bridgeläiset lähtivät innolla äänestämään meikäläistä hallitukseen, pitämään pelaajien puolia. Ei ollut itsestään selvää siihen aikaa, että Suomalaisen Naisliiton, johon Helsingin yhdistyskin kuuluu, tiloissa harrastetaan niinkin syntistä juttua kuin korttipeliä! Pelaajaporukka oli iso,

sai minut läpi ja näin  minusta tuli hallitusammattilainen! Ensimmäsestä viimeiseen olen sallinut itseni ihmetellä osallisuuttani, sillä olen koko ikäni tarkkaan pitänyt itseni kaiken yhdistystoiminnan ulkopuolella, koen , että en hallitse yhdistysasioita. Siitä Bridgestä olen pitänyt ääntä ja se jäännee pöytäkirjoihin liki ainoana saavutuksenani, puhelias kuin muuten olenkin.

”Johan sinun pitäisi osata! Olethan ollut hallituksessa jo neljä vuotta!” Niinpä, vaan taas meni pieleen, en älynnyt, osaamiseksi ei tuota voinne sanoa. Hotelli Helkassa oli vuosikokous, siellä äänestys ja ainuttakaan bridgen pelaajaa ei paikalla kannustamassa! Kun en juuri muuta mainittavaa saavutusta ole onnistunut kokoamaan, ei minua tunne kuin nuo hallituskumppanit ja pari muuta kahvinkeittäjää! Vastassa oli monen kymmenen vuoden kokemukset omaavat kokousammattilaiset, he halusivat tulla takaisin ja sinnehän he pääsivät tottakai! Vilpittömästi ihan tyytyväisenä katselen uuden hallituksen jäseniä, he tulevat saamaan paljon aikaan, energiaa riittää.

Helsingin Yhdistykseen minut houkutteli vuosia sitten koko ikänsä korttia pelannut ystävä, jo edesmennyt  PirjoVappu,

rehtori Vallilan ala-asteen koulussa. Vaikka en itseäni yhdistysihmisenä pidäkään, olen silti kiitollinen PV:lle, että hän sai minut mukaan tähän toimintaan, ensin korttipeliin ja sitten monenlaiseen muuhun, lähinnä erilaisiin kerhotoimintoihin. Kun läheiset, tuttavat ja ystävät ympärilläni vähenevät  vuosi vuodelta, tiedän , että tuolla on kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa jutella, vaihtaa mielipiteitä, kahvitella, eli niitä kohtaamisia, joita meille ikäihmisille nyt hanakasti etsitään suunnalta jos toiselta.

Tästäkin yhteisöstä on pilven reunalle muuttanut useampikin kahvinjuoja,

pelaajatkin ovat ikääntyneet ja siksipä me kuulutammekin sitä kuuluisaa aivojumppaa, jota juuri bridgen pelaaminen hioo. Bridge on ”hiljainen peli”, mutta Aurorankadulla hiljaisuus katkeaa aina kahvihetkeen  maailmanparannuskeskusteluineen, parasta jumppaa ikääntyville aivoille. Joku tokaisi, että koko Naisliitto on ihan tyhjänpäiväinen yhdistys, ei saa mitään aikaan. Mietin, mitähän sen pitäisi saada?! Eikö jo tuossa yhteisötoiminnassakin ole monelle yksinäiselle naiselle mahdollisuus olla vähemmän yksinäinen ihminen? Itselle pitää vain antaa se uskallus tulla kerran mukaan, vaikka vain sille kahvikupilliselle.

Näin sitä tulee taas muistelleeksi pilven reunalta kurkkivia ystäviä, ajatus pysähtyy, etsii albmista kuvaa, muistot palaavat. Siitä katse siirtyy elämän alkutaipaleen taapertajiin, kuvien kera onneksi sielläkin. Mutta kuinka käy sitten, kun suvun nuorin, nyt vajaa vuoden, on kahdeksankymppinen isoisä, lapset perillisineen ehkä maailman toisella puolen, missä on hänen muistonsa? No, voihan olla, että on keksitty aikakone tai aivoja muokkaava muisti, jolla palauttaa nämä hetket mielikuviin, mutta mitään konkreettista tuskin tällä vaarilla löytyy selattavaksi, katsottavaksi, hypisteltäväksi, sillä eihän enää kukaan tee paperikuvaa, kuvat on tallessa ”pilvessä”, josta ne pääsee katsomaan vain harvat ja valitut. Ehkä vaari silloin vielä osaa ja tajuaa... vai onko enää olemassa koko pilveä...katosiko vaarin muistot pilven mukana avaruuteen, josta niitä ei katsottavaksi saa edes innokas Facen käyttäjä, jonka kuvia voisi sitten levitellä vaarille kopsattavaksi...

Säännöt on luotu rikottaviksi, sanoi kouluaikainen matikanopettajani!

Nyt ottaa päähän.

 

                                    

Liki kaksikymmentä vuotta olen nauttinut kauniista järvestä parvekkeeni edustalla, siis alakerran kattotasanteelle kerääntyneestä sadevedestä ja ihmetellyt isännöitsijän outoja liikkeitä, joita ei siis ole ollut! Kuukausi sitten otin ” sen viimeisen kuvan ”, sen jälkeen tuumasin vain antavani kamerani nautiskella upeasta maisemasta.

 Toisin kävi. Yhtenä päivänä imuroidessani huomasin valkoista jauhoa ruokahuoneen jalkalistalla ja kun sinne kurkistin, sieltähän lähti kokonaisina levyinä sinne vuosien saatossa maalatut seinämaalit!

Kamera sai taas töitä ja ilmoitus kuvineen lähti eteenpäin.Tällä kertaa muutaman kiukkuisen keskustelun vauhdittamisen jälkeen asia huomioitiin. Sitten ovella jo seisoi eri näköistä miestä erilaisine mittausvälineineen,

tänään viimeinen, joka antoi epämieluisan, jo arvattavan tuomion, että kosteus oli noussut seinälle ja levinnyt . Tulossa on mittava remontti, sekä katolla että huoneistossa ja asukkaat joutuvat evakkoon! Tulee vaan väistämättä mieleen, että olisinko muinoin omissa huushollisissani hoitanut asiat näin huonosti?! Tuskinpa vain, sen verran pihikin jo olen, että ”vie mennessäs, tuo tullessas, KORJAA HUOMATESSAS ”-lause tuotu entisestä talosta tähän kotiin pätee edelleen.

Nautiskellessani Danskun ja äitinsä kanssa Musiikkitalossa koronasulun jälkeen ensimmästä kertaa  elävästä musiikista,

ostin pussillisen pähkinöitä lapsen ensi nälkään. Loput pähkinät napsin kotona telkkarin ääressä ja äkkiä ihmettelin suurta pähkinää, otin sen suusta ja siinä se nökötti: ikivanha implanttihammas! Liityin siis äkkiä ”yhden hampaankolon ” rivistöön, tosin siitä onnelliseen, että tämä oli suussa viimeinen, eikä sis näkynyt hymyillessäkään! Silti. Olen käynyt hammaslääkärillä kolmevuotiaasta asti, pientä taukoa tuossa rahanpuutteessa kymmenvuotiaana taisi olla, mutta muut vuodet kaksi kertaa säännöllisesti. Tähänkin pätee tuo yllä olevan sääntö, halvempi nyt heti kuin kohta. Oli Pyhäinpäivä, eihän silloin ole vastaanottoa tutulla lääkärilläni, menin siis Mehiläisen sivuille varatakseni kiireellisen ajan, joka oli parin viikon päässä! Ei onnistu, mietin ja huomasin robottiapulaisen, sinne. Juttelu sujui hyvin, mutta eipä hän kiireestä tajunnut mitään, lupasi kertoa soittopyynnön.Kysymykseeni, mahtaako hän olla seuraavana arkipäivänä Forumissa , jolloin voi käydä näyttämässä oven suussa potilaiden välissä suutani ?! No, ei se käy, oli tiukka vastaus, lääkäri soittaa sitten. Kiitos ja selvä.

Tuli maanantai, laitoin hampaani purkkiin ja kävelin Forumin kassalle.Kerroin asiani ja sanoin istuvani oven suussa, kunnes lääkäri piipahtaa kahvilla tai vessassa tai jotain! Tyttö vei kiltisti lapun lääkärille. Asiakkaan lähdettyä lääkäri tuli ovesta, kysyi kuka on hampaaton ja otti minut sisään, kurkisti suuhun otti kuvan ja tilasi ajan protektiikolle seuraavaksi aamuksi kello kahdeksan., jolloin puolessa tunnissa sain upea kohtelun ja olin taas hampaallisten joukossa! Tosin pulitin sievoisen summan, mutta sekin on vain valintakysymys! Uusi laukku, matka vai hammas?! Turhamaisuus vie minut hautaan toivottavasti omat hampaat suussa, kuten meni satakaks vuotias äitinikin. Hauska juttu sinänsä, kun äiti sitten joutui päiväksi sairaalaan, hoitaja olisi halunnut poistaa äidin suusta hampaat! Hämmästys oli jonkinmoinen, kun suussa olikin ihan oma kalusto.

Mitä tästä jutusta muuten opimme?! Ryntäys ja sitkeä vaatimus saattaa tuottaa tuloksen. Meidän perheessä tuo hyökkäävä käytökseni, vaikkei se aina niin kaunista olekaan, on pelastanut monta tilannetta ja jopa miehen hengen. No, tässä rempassa nyt olen ollut kohteliaampi ja tulos on sen mukainen!

Tavallisesti olen tänään pelaamssa ja mies jossain pitkällä kävelyllä. Nyt olin kotona, onneksi, sillä summeri soi ja poika ilmoitti tuovansa kakkua! Osasi entuudestaan oikeaan kerrokseen, vaikka uudistus on sotkenut vähän kaiken nimien ja kerrosten kohdalla! Onkohan tuossakin selityksenä tuo mainio ”yksityisyyden suoja ”?! Ettei vieras tulija voi lukea taulusta, missä kerroksessa kukin asuu?! Pötkössä vaan nimet, mutta taulu on hieno. Kiitos tyttärelle Rapakon taakse kauniista mansikka-kermakakusta, kyllä se maistuu! ja muuta ruokaahan ei näinä päivinä tarvitakaan...