Jouluposti

Tytär matkusti Egyptiin. Siellä hän sai arvion omasta arvostaan ja aika hyvän käsityksen naisen asemasta siinä kultturissa! Se meni näin : "Onko tuo nainen vaimosi?" " Ei, ystävätär." " Myytkö hänet minulle? Saat 100 kamelia." Onneksi mukana oli mies, muuten ostaja olisi voinut napata tyttäreni itselleen ilmaiseksi, mainioita oppaita siinä maassa!

Lapsistani on jokaisesta ainakin viiskymmentä albumia eli kameran edessä on oltu ja siihen myös totuttu. Keskimmäinen kiertää maailmaa, on käynyt melkein joka nurkassa ja asunutkin maapallon vastakkaisilla puolilla. Australiasta tuli kymmeniä filmejä hevosista, kissoista, joskus jopa kameleista ja goala-karhuista.Muutama kuva ihmisistä sentään. Äiti oli tyytyväinen, kuvat on kaikki albumissa. Taito olisi tallella ja kuvattavat kohteetkin upeita, äiti matkustaisi mieluusti kuvien kera mukana, vaan tänä nettiaikakautena äidinkin on tyydyttävä netin kuvahakuun, siellähän niitä on. Ovat vaan toisen kuvaamia, onko sillä nyt väliä, sanoisi nuorin,no on ja ei. Siispä kopsasin kerrottuja kokemuksia Punaiselta mereltä ja toteamme kiitollisina, että yksi vaarallinen sukellusreissu on taas ohi.

 Postin lakko jatkuu. Teetin joulukortit jo aikaa ja ostin postimerkitkin, joten kirjoitin kortit, laitoin ne Punaisiin kuoriin, vein Postiin ja toivotin hyvää matkaa. Kyllä ne joskus jaetaan.

Kävelin mennessäni Osteopaatin käsittelyyn entisen Ajattaren ohi. Haikealta tuntui katsella ikkunaa, joka oli pientä joulutavaraa pullollaan .Nopeasti katoaa sekin muisto, luultavasti kävijät eivät enää muista koko "Ajatar on Forumissa..." Minä muistan. Tapasinkin "Ajattaren pikku Prinsessan" tyttärensä kanssa, he olivat juuri tulleet "Joulupukin maasta", nähneet sekä Tonttuja, Pukin että lunta! Hesassa lunta saa odotella , tuleeko ollenkaan, ilmastomuutos puhuttaa. Kiittelen Jääpuiston  tarjoamaa mahdollisuutta luisteluun, siellä kovasti tehdään töitä sen eteen. Hiihtoputkeen en sentään suostu Pikkumiestä viemään, joku raja sentään täytyy pitää!

Flunssarokotus on otettu. Kyllä suomalaiset ovat hyvin oppineet laskemaan yhdestä sataan, toimitus oli ohi viidessätoista minuutissa, vaikka tupa oli seiniä myöten täynnä! Hatunnosto suoritukselle.

Harhakuvia

 Lupauduin lukemaan pari tämän vuosituhannen palkittua kirjaa. Tein muutaman haun Kirjastoon ja hyväksyin ne, mitkä sain luettavakseni. Kaunis satukirja luettiin "Tiiliskivi"-palkinnon arvoiseksi ja  paksumpi, aikuisten kirjan näköinen teos oli saanut "Kuvastaja"-palkinnon, kuuluu lukemani mukaan Tolkien-seuraan .Luin molemmat."Yökirja" puhutteli jo nimeltään, mutta kun avasin sivut, huomasin,että minullehan se oli kirjoitettu! "Oletko koskaan pitänyt Yöpäiväkirjaa?" kysyi pikkuinen Kuu, joka oli saanut nimensä taivaalla möllöttävästä juustopallosta .Kuu kierteli yöllä lähimetsässä ja tapasi siellä tytön, nimeltään Raa ja se on yksi auringon jumalan nimi. Hauska sattuma yhdisti tytöt ystäviksi. Satu, mutta oli tarinassa oikeaakin sanomaa, tietoa sairaudesta ja siitä selviämisestä, ystävän avulla. Satuja kumpikin kirja, mutta mielestäni molemmat oli suunnattu aikuisille, Sudenlapset todella vaikeasti hahmotettavan juonen ja tiiviin kerronan vuoksi, toinen, Yökirja, kauniin, tyylikkään ja aikuismaisen kuvituksen vuoksi. Katselin kirjaa kuten katselen tauluja taidenäyttelyssä ja mietin, mitä mahtaa pieni katsoja sen kuvamaailmasta saada irti? Luoko se hänelle mielikuvia ohi kirjan sadun eli ruokkiiko se lapsen mielikuvistusta?! Kun muistelen omaan lapsuuttani ja vaikkapa Rudolf Koivun sadunhohtoisia kuvia, astuin sisään sadun maailmaan ja siellä olen pysynyt vieläkin, jos palaan muistoissani johonkin taruun ja sitä maailmaa olen halunnut siirtää lapsilleni ja nyt Pikkumiehelle.
Äitini eilinen syntymäpäivä toi mieleen, että mitähän hän olisi sanonut tästä tyylistä kuvata koko maailma vääristeltynä, mikä kuva pienelle lapselle muodostuu ihmisestä , jonka jalat lähtevät kainalosta? Tai possusta, joka muistuttaa kärsän omaavaa paksua tyynyä? "Ensin pitää osata, sitten voi tyylitellä!" Näin se menee ja kymppi tuli osaavalle tyylittelijälle, muutamasta heistä tuli ihan oikeita taiteilijoita, joista opettaja koki kiitoksen.
Pikkumies taitaa olla käytännön kaveri, musiikissa tosin olen huomannut selvää etsimistä, löytämistä, kokeilemista, mutta muuten tämän hetkinen kiinnostus kirjaan keskittyy erilaiseen tietoon ja siinä kuvan on oltava täsmällinen ja oikean näköinen, silti esteettisesti esitetty, jotta Mumminsa jaksaa moista kahlata. Tämä silmää tarkentava esteettisyys on kyllä hakusessa tämän ajan kännykkälapsille, känny huutaa, tööttää, hurisee ja murisee, kun teinipojat pörisevät omilla videoillaan. Tai kun kymmenvuotias tytöntyllerö piirtää silmiinsä rajauksia, muiskistaa punattua suutaan ja pörröttää hiuksiaan. Nämä Pikkumies on nyt löytänyt .

Äiti tekee paljon töitä, äiti tarvitsee apulaista. Muskarista kävellessä ansaitaan rahaa ratikkalipun verran, kaveri laskee tarkkaan meno ja paluulipun ja suuntaa Saiturinpörssiin kuluttamaan tienaamansa eurot. Täytyy ostaa uusi vihko, jonne voi kirjata ylös kaikki kotitehtävät. Illan ensimmäinen oli kahvipannun lataaminen valmiiksi aamua varten, toinen oma iso teekuppi, josta osan hän joisi nyt illalla ja puolet kylmänä aamulla. Imurointi oli liian meluisaa, sen äitinsä torppasi kotiin tullessaan, mutta oli iloinen kahvikeittimestä. Pikkumiehestä alkaa kehittyä huolehtivainen nuori mies, joka kasvaa Mumminsa silmissä liian nopeasti itsenäiseksi osaavaksi koululaiseksi. Vielä Mummin iltalukeminen on "se parempi vaihtoehto", sydän sykähtää, kun oven sulkeutuessa kuulen kaverin sanovan: "Minne Mummi meni, haluan, että Mummi lukee!"


Aurorankadulla Naisliitossa oli tänään nettisivukokous! Siis meitä oli kolme sihteeriä, yksi ekspertti ja kaksi tumpeloa. Jos oli joskus ollut jonkinlaista luuloa osaamisesta, niin nyt se kyllä tipahti alas kuin lehmän häntä. Ihan perusasioista saa aloittaa, vähän kuten Pikkumies terävän veitsen käyttöä, osaavia sihteereitä varmaan hirvitti yhtä kovaa kuin tätä Mummia tuossa hedelmän kuorimisessa! Metromatkalla kotiin mietin, jotta pitäisi mennä koodausoppiin, tai oppimaan oman nettisivun tekemistä, niissä se vajavainen osaaminen varmimmin on. Olen todella huono tekemään jotain, jonka tekemistä en hallitse ja nyt taisin joutua juuri sellaiseen tilanteeseen. Harmittaa.

En saanut yöllä unta, joten luin Eeva Kilven "Punainen muistikirja", päiväkirjamerkintöjä valikoidusti parilta vuosikymmeneltä. "Kilpi taltioi olemisen lumon hellästi ja aistivoimaisesti. Hänen tapansa katsoa ikääntymistä suoraan tekee vaikutuksen ja lohduttaa. Kuten Kilpi kirjoittaa peuran kohtaamisesta: "ihailen vain, kiitollisin mielin", samaa kiitollisuutta lukija tuntee Punaisen muistikirjan parissa." En malttanut lopettaa.

Kotona kaikki hyvin

Kolmannentoista päivän Hesari , olipa luettavaa!
Minä aloitan lehteni aina takaperoisesti , joten urheilusivut kumoan yleensä yhdellä sormella. Nyt sattui vahinko ja aukeni sivu, jossa oli otsikko: "Henkisesti maitohapoilla!"
Ehkä golfaajilla tuokin on mahdollista, enpä tiedä,kun en golffaa. Ulkomaat herjasi Amerikan presidenttejä, Netflix historian vääristelystä ja google terveystietojen salaamisesta. Sitten Husu Hussein valehteli ja Jätkäsaaren kouluun tuotiin koppeja hankalille lapsille. Havis Amanda murenee, ei siis toivota jääkiekkovoittoja Suomeen ja kaiken komeudeksi sain tietää, että Pikkumies voi itse päättää omista terveystiedoistaan parin vuoden kuluttua. Eipä ole ihme, että opettajat ovat ongelmissa alakoululaistensa kanssa, sanoohan Pikkumies Mummille, jotta "Ei mun tarvitse osata lukea, opettaja ei ole sanonut !"Kotimaan polittikka kertoo, jotta lasten stressi on sama, oli hän kotona tai päiväkodissa ja postin lakko uhkaa vaan laajeta. Postimerkkejä sentään myytiin Hakiksen postissa ainakin ja punaiset kuoret tarjottiin, sekä kehotettiin postittamaan nyt, eikä kahdeksannen päivän jälkeen, silloin ei mikään enää menisi perille. Isot ja tärkeät miehet kinastelevat koululaisten joulujuhlasta ja nuoret käyttävät enemmän kannabista kuin aiemmin. Ja lauantaina juhlitaan "Vuoden harmainta  päivää". Kaikkea se Hesari kertoo ja uskoo ken uskoo, sillä tuskin tämän päivän harmautta enää mikään voi voittaa.
Eilinen Juniorkonsertti

Musiikkitalossa voitti mennen tullen viihtyvyydellään ja musiikin perinteisellä kuunneltavuudellaan torstaisen Susanna Mälkin opetustunnin, pois luettuna Gustav Holstin "Planeetat-sarjan" viimeisen osuuden. Se oli joululahja kävijöille, himmennetyt violetit valot ja Helsingin kamarikuoron upea hyminäosuus hiljaisen orkesterimusiikin kanssa, se oli kaunista. Pikkumiehen peffakin pysyi aika mukavasti penkillä, ja kurkottelu lapsilaulajien aikana osoitti suurta kiinnostusta kysymyksineen. Sinfoniaosuudet loppupuolella saivat lapsikuulijat liikehtimään, ehkä siinä oli se seitsemän vuoden ikäraja. Kyllä kaverista hyvä konserttikävijä kasvaa!

Vielä jokunen vuosi sitten en lähtenyt minnekään ilman kameraa, nykyisin sellainenkin ihme tapahtuu, johtuu tietysti kännykästä, jota en kamerana olisi ikinä uskonut käyttäväni! Nyt kiittelen itseäni,että otin mukaan ja uskalsin jopa käyttää,vaikka tiesin, että näissä taiteen ammattilaisten häissä on ammattikuvaaja. No, siitä nyt ei suuremmin ole hyötyä minulle, eikä monelle muullekaan vanhalle ihmiselle, sillä kuvat tulivat nettiosoitteen kera ja ainakaan minulla linkki ei auennut!Tyttären koneella kuvat sai auki ja olen siis ne nähnyt. Ehkä niitä ei ole tarkoitettukaan tallennnettaviksi, tytärkin kysyi, että mihin sinä niitä tarvitsisit? No, ehkä ihan vaan vanhanaikaisesti albumiini, onhan hääkuva kuitenkin vielä kuvista se, että jos jotain tallentaa, niin sen! Omat kuvat omat luvat, tallessa ovat.

Päivälehti täyttää 130 vuotta, sen kunniaksi on Kampin sisällä metron rappujen yläpäässä näyttely, joka osoittaa, miten tarpeellisia kuvat ovat! Kuinka me muuten voisimme tietää, miltä ajattelimme sata vuotta sitten marsilaisten näyttävän ? Selostus on hauska, siinä on viisi eri versiota kyseisestä ihmisrodusta. Missä olit, kun Estonia hukkui? Usein kysytty ja minä muistan sen hyvin. Olin kotona eteisessä ulko-oven luona, kun nuorin tuli koulusta kotiin. Kerroin hänelle, että 860 henkilöä on hukkunut Tallinnan laivan kaatuessa. Tytär nauroi ja suuttui , "ettäs kehtaat huijata moisella uutisella!" Neuvostoliiton kaatumisen  hetkeä en muista, vaikka se on ollut yhtä kova uutinen vuonna 18.12.1991, sisareni syntympäivänä, hän varmaan muistaa.
Tuota Lipposen kuvaakaan en muista. Hauska kuva , joka meinasi päätyä Facebookissa Naisliiton tunnuskuvaksi, kun sivuja opettelimme. Eipä huono olisi ollutkaan,  naisilla kun on usein tyyli puhua yhtä aikaa. Ehkä sama ongelma oli Lipposellakin, mitä lie Tuomioja suustaan siihen aikaan päästellyt.

Tuota virhe-ilmoitusta en ole saanut poistettua sivuiltani, vaikuttaako se johonkin , mene ja tiedä. Mitään muuta epätoivoista yritystä en ole huomannut blokattavan , kuin netin "Hääsivut".Se pyytää TUNNUSLAUSETTA, mikä lie? Je kertoo, että ei synkronisoi. Siellä se virheilee ja näyttää jäävän asumaan sivuilleni.

Sataa kaatamalla, vettä.Lapissa oli jo kuvista päätellen upea talvi, nyt sinnekin luvataan vettä,lumet katoavat. Rapakon takana tulet on saatu kontrolliin, keskimmäinen lähtee kymmneksi päiväksi merelle, sukeltelemaan. Hammaslääkäri kertoi, että ei reikiä, ortopedi haluaa nähdä polveni ja kotona kaikki hyvin.

Ympäristöteko

 Jätteiden lajittelu on ympäristöteko, mutta jätteiden säilytys sisätiloissa ei. Oli jätteenä sitten käytetty muovi,pahvi tai muu ruuan, tavaran kääreenä ollut, lämpöisessä huoneessa jokin alkaa elää ja kukkia, se haluaa roskikseen muualle, ei siis "kodinomaiseen" kerhohuoneistoon, jota ihmiset epämääräisin aikatauluin käyttävät. Mutta mitä teet, kun haluat olla ympäristötietoinen kuluttaja paikassa, jota kukaan ei kutsu kodikseen, mutta jossa roskaa syntyy siinä, missä perheessäkin!? Ulkona on seitsemän roskalaatikkoa, vastuullinen kerääjä järjestää keittiöönsä myös seitsemän astiaa, mutta minne?! Nykyisissä uusissa keittiösuunitelmissa lienee jo tuo luku ajateltuna,  kaapit ja laatikot ovat valmiina piilossa pois silmien näkyviltä, mutta mitä tehdä keittiössä, jossa vakiona on kaksi ämpäriä? No, kierrätysintoinen järjentää lopulle määrälle laatikoita lattialle ja hetkessä hän on mukana pelastamassa maailmaa muovilta ja pahvilta. Hajuherkkänä migreenikkona tunnen suurta vastenmielisyyttä haisemattomienkin roskien sisäsäilytykseen, asia, joka tulee haistettavasti esiin vieraillessa palvelutaloissa tai vaikkapa kotoisten vanhuksiemme omissa kodeissa, joissa päivittäin tapahtuva roskapussien pois vieminen ontuu. Ennakoin oman kotini tulevaa "vanhushajua" saamalla roska-asiasta elämää suuremman ongelman! Meillä mieskin on tämän melkein sisäistänyt ja  roskat kerätään joka päivä pussiin pois vietäväksi. Jätepussien liiallisesta tuhlaamisesta huolissaan oleville voin kertoa, että lajittelu hoituu kahdella pussilla, toisessa on biojäte ja toisessa kaikki muu. Ja sen kaiken muun mies sitten jakaa roskan tyypin mukaan eri säiliöihin, pudottaa lopuksi kierrätyspussin omaansa, tai kuten minä, pihinä taskuunsa uudelleen käytettäväksi. Ei tarvita suurta jätesäkkiä, kun  toimii "vie mennessäs, tuo tullessa ja tyhjennä huomatessas!"

Ajatella, meidän hienossa SOTE- järjestelmässä jokin toimii jopa tehokkaasti! Olin osteopaatin käsittelyssä aamulla ja siitä virkistyneenä ajattelin tuhlata aikaa menemällä lääkärini määräämään röntgeniin Asema-aukiolla. Olin varustautunut pitkään istuskeluun, kuten tavallisesti aikaa varaamatta saa tehdä. Väärin ajateltu, viisi minuuttia ja olin kopissa riisuskelemassa ja toinen viisi minuuttia olin jo ulkona. Ainutlaatuinen kokemus yhteiskunnan palvelusta!

Aamuinen aikainen nousu ja osteopaatin käsittely teki raukean olon ja istuin todella poikkeuksellisesti keskellä päivää television ääreen! Se kannatti, sillä sieltä tuli ikivanha elokuva lapsiviulisti Heimo Haitosta! Todella ihmeellinen on hänen kohtalonsa ja kehityksensä ollut, kun vuonna 1948 hän on esittänyt itseään elokuvassa, joka kertoo "Pikkupelimannista" ja jossa hän soittaa itse viulua! Harvasta taiteilijasta on moista dokumenttia katsottavana. Dokumentin lopuksi hän soitti aikuisena viuluaan jossain taltioidussa konsertissa ja se viulu soi! Sääli, että hänenkin kohtalona oli viina, kuten niin monen loistavan muusikon.

Muusikoista puheenollen, yksi soittaja jumalan armosta täytti kuusikymmentä vuotta lauantaina! Hänellä on tytär , joka soittaa kontrabassoa (kai se nimitys nyt on oikein?) Lappeenrannan orkesterissa. Tytär oli saanut mukaan pianistin ja viulistin ja yhdessä he saivat aikaan niin upean esityksen, että kuulijalla oli kyyneleet silmissä, kaunista. Kiitos Helka. Loppuilta kuluikin sitten korvia pidellen erilaisten kuubalaisten rytmien melskeissä. Mahtavaa musiikkia, mutta miksi nykyisin trumpetti, rummut ja muut puhaltimet eivät kuulu ilman vahvistimia?Korvilleni olisi riittänyt pienempikin ääni, sääli, sillä suosikkipoikani orkesteri oli pakko jättä toiseen kertaan, korvat eivät huolineet enää yhtään ääntä.Muuten kiva ilta.

Huomenna on konsertti ja ennakkotiedon mukaan kuulemme jotain jazzin ja improvisaation siivekästä ja hienovaraista taidetta.Mälkki johtaa, että kai se kuitenkin musikkia on.

"Osaatko soittaa tuon Soihdut sammuu?" Opettaja osasi ja Pikkumies kuunteli hyvin hartaasti. On kiitollista seurata kehitystä musiikin saralla ja huomata mieltymyksen klassiseen kasvavan oikean opettajan johdossa.

"Saisinko myös pesun?" kysyi pään hieronnasta nautiskeleva pieni asiakas. "Ja hoitoainetta kans ja Mummi,ostatko mulle ihan oman pullon, kun äiti ei anna kaataa kuin vähän?" Nyt kaadettiin ja sitten leikattiin ja ehkä nyt sitten on jonkun aikaa kammallakin töitä!

Talvea kohti mennään, Rautatietorin jääpuisto on kehitteillä , hiekkaa jo kannettu ja jyrätty. Kohta sinne pääsee luistelemaan!Mummihan ei luistimilla pystyssä pysy, mutta on mukava seurata lapsia ja aikuisia innokkaita, varsinkin turistit ovat ottaneet Jääpuiston omakseen. Siihen asti uimataidon kehittäminen on hyvä syksyn harrastus, pää edellä altaaseen näytti olevan ohjelmassa.

Sain rapakon takaisen vävyn lahjana Netflixin televisiooni ja olen nyt istunut iltaa yötä myöten brittikuninkaallisten seurassa. Vilpittömästi voinen sanoa olevani kiitollinen, etten moiseen sukuun ole syntynyt, sääntöjä ja protokollaa on joka lähtöön. Vanhoja lakanoita korjaillessani mietin, että onko tämä nyt sitä "tavallista elämää", jota Elisabeth itselleen olisi suonut, ellei olisi syntynyt kuningattareksi. Kaikkea sitä miettiikin...

Ja miettii, kuka kumma onnistuu loihtimaan makoisan aterian tuon näköisestä kalasta?! Nimi oli jotenkin suuntaan merikrotti? Maku on kuulema hyvä, mutta ruokahalu katoaisi moisen rumuuden edessä, sama juttu omenasta possun suussa, en sitäkään ruokapöydän suurena herkkuna käsitä!