Huojuva talo

Huojuvan talon perhetragedia avaa Avoimien Ovien uudet tilat.

Teatteri Avoimet Ovet on aloittanut uusissa tiloissa Erottajalla. Uusi esityspaikka on perinteinen teatterisali, jonka avausesitykseksi Heini Tola on dramatisoinut ja ohjannut Maria Jotunin Huojuvan talon. Se on myös Avoimien Ovien 15-vuotisjuhlanäytelmä.
1930-luvun perhehelvetti osuu myös nykypäivään. Nytkin perhetragedioita piilotellaan loppuun saakka, kunnes räjähtää. Tolan käsiala on tunnistettavaa. Hän on minimalisti eikä innostu turhasta rönsyilystä tai koristelusta. Huojuvan talon dramatisointi on tarkka, joskin myös hieman osoitteleva.
Esitys käy läpi Lean (Ella Pyhältö) ja Eeron (Jukka Pitkänen) kohtaamisen ja avioliiton alkuvaiheet, kun narsistinen Markku osaa vielä hurmata. Pian esitys keskittyy kuvaamaan yhä klaustrofobisemmaksi käyvää liittoa armottoman selkeästi.
Lean sisko (Hanna Seppä) sekä Markun kanssa heilastelevat piiat (joita kumpaakin esittää mainiosti Petriikka Pohjanheimo) tuovat esitykseen dynamiikkaa. Sepän ja Pohjanheimon luomat hahmot ovat vaikuttavia. Muutamin vedoin ja äänenpainoin he saavat vangittua hahmoistaan olennaisimman, eli itsekkyyden ja samalla kyynisyyden – ominaisuudet, jotka Leasta puuttuvat. Niiden puute tekeekin Leasta niin haavoittuvaisen.
Marjo Kuusela on suunnitellut näyttelijöiden liikkumiseen koreografiat. Tansseihin ja tehokkaisiin eleisiin kiteytyvien luonteiden myötä esiintyjät irtautuvat naturasta. Oikeastaan esiintyjien liikekieleen on pakattu viittauksia eri aikakausiin: on leikkisyyttä ja kohtalokkaita askelia mutta myös illuusiota purkavaa liikekieltä. Väkivaltakohtaukset ovat yllättävän raisuja. Niidenkin suunnitteluun on käytetty taistelukohtauksiin erikoistunutta esiintyjää.
 

Nykypäivän porvaristokuvaus

1930-luvulla kirjoitetussa romaanissa Lea edustaa hyvää ja narsistinen Eero pahaa. Niin on nytkin, mutta Huojuvan talon tulkinnassa jätetään myös katsojille aikaa miettiä, miksi Lea oikeastaan jää elämään sadistisen ja väkivaltaisen Eeron kanssa. Lealla on kenties vaihtoehtojakin – etenkin, jos esitystä lukee enemmän nykypäivän allegoriana eikä 30-luvun kuvauksena.
Pääparista on hankalaa saada otetta, mikä ei välttämättä ole puute, vaan tekee parista kiinnostavan. Ella Pyhältön Lea haluaa pitää kulisseja pystyssä ja hän vaikuttaa jopa vähän pinnalliselta. Ratkaisu on varmasti tietoinen ja tekee Leasta ikään kuin enemmän nykypäivän naisen kuin mitä Jotunin Lea-hahmo täydellisessä kiltteydessään on.
Avoimissa Ovissa Lea uskoo avioliittoon, mutta hänessä näkyy myös halu pitää kulisseja pystyssä. Se halu ei kuitenkaan ole turhamaisuutta, vaan pinnallisuus juontuu jostain suuremmasta haavasta ja puutteesta. Halu kumpuaa kauempaa lapsuudesta, jolloin hän jo haaveili paremmasta elämästä. Lea ei ole oppinut pitämään puoliaan.

Olin teatterissa .Etukäteen pelkäsin , mitä tulisin näkemään ja olihan se kuin kertausta omasta lapsuudesta , toi monet epämieluisat muistot mieleen.Yksi siinä oli erilainen ,Lea antoi takaisin ! Niin alistettu kuin hänen piti ollakin , outoa kyllä , hän uskalsi pitää omista mielipiteistään kiinni ja sanoa ne .Tosin se ei  auttanut , on edelleen suuri mysteeri , mikä pitää naisen väkivaltaisen miehen kanssa liitossa .Äläkä sano , että rakkaus , sillä rakkaus lapsiin on paljon vahvempi side ! Jo sen siteen vuoksi pitäisi olla selvää , että väkivallan sietämisen esimerkkiä ei kannata siirtää seuraavalle sukupolvelle .Olisiko kulissien ylläpito se tabu , minkä vuoksi nykyisin väkivallan teot tulevat tietoon liian myöhään .Asioita peitellään , perheet ovat yksin , ei ole enää sukulaisten rinkiä kertomassa , mikä sopii ja mikä ei .Uskoo sitä tai , mutta sanottu on monasti jo iso kynnys hakea apua.

Talvi ei hellitä , tänäänkin kahden asteen lämpö ei paljoa poskia kuumottanut . Pikkumiehen kanssa voi vielä lasketella mäkeä kotinurkan puistossa ja ihmetellä puhetulvaa , joka pulppuaa mitä moninaisin kielenkääntein !Kai se siitä sanoiksi joskus muuttuu.