Täyskuu -taas.

Joulupukki toi piikkipohjaiset talvikengät, vuosi sitten sain jo pitopohjaiset talvikengät, nyt ei mummo luistele, tyttäret ovat varmistaneet asian.  Pikkuhuone tyhjeni maailmanmatkaajan tavaroista hämmästyttävästi, vaikka kaaos oli kutakuinkin täydellinen ennen viime hetken pakkaamista,

asia joka meitä vanhempia kerta toisenkin perään ihmetyttää! Mutta maailmalla oppii monenmoista asiaa, mikä ei lapsena kotona päähän mennyt. Eli otanko tuon menestyneenä kasvatuksena  vai onko lapsi ihan itseoppinut?! Yksi matkalaukku ja suunnaton tavaramäärä näyttivät toimivan yhteen, tältä mummolta puolet olisi jäänyt mahtumatta, vaikka järjestyksen ihminen tunnen olevani. Hyvä näin, nyt hän istuu lentokoneessa laukkuineen.

Yöllä satoi lunta, on täyskuu ja taivas pilvetön, se tietää pakkasta. Kun muut ulkoilevat auringon porottaessa matalalta suoraan silmiin, minä odotan sen painumista horisontin taa ja suuntaan lenkkini Tokoinlahden rantatielle,

vielä tähän aikaan se on valkoinen, hiukan kuhmurainen, juuri sellainen kuinka talven kävelytien mielestäni kuuluu ollakin! Kaisaniemessä valkoisen kävelytien vieressä kulkee musta, puhtaaksi hiottu pyörätie, jota pitkin polki yksi pyöräilijä, kun samaan aikaan meitä kävelijöitä oli parisenkymmentä. Tätä epäsuhtaa on nyt Hesarin yleisönosastossa puitu puoleen ja toiseen, toiseen riittää rahaa, toiseen huonommin. Kun itse en pyöräile, olen tietysti kävelijän puolella, vaikka toki myönnän, että onhan pyöräily terveellinen liikuntamuoto ja monta muutakin hyvää, mutta ihmettelen ”vihreiden” hyväksyntää moisessa, jotain vahvaa pinnan sulatukseen käytetään enkä voi uskoa yhdellä sanomisella, että aine olisi kovin ympäristöystävällinen?!

Oli miten oli, vesi, täyskuu ja valkoinen lumi Tokoinlahden ympärillä oli kuin satumaailmassa olisin kulkenut, kruununa seitsemän valkoista joutsenta.

Ja minullahan se kännykkä kameroineen lepäili kotona kirjahyllyn päällä. Nyt olisi ollut tarvis kunnon kameralle, siellä oli niin kaunista, että oli ihan vaikeaa kävellä pysähtelemättä, nyt ne kuvat on muistissa ja varmasti myös jossain albumieni sivuilla, olenhan minä tuota maisemaa jo liki kolmekymmentä vuotta ihaillut. Katselin albumeita, tulin nostalgiseksi, kyllä vanha filmikuva peittoaa nykyisen kännykkäkuvan, minulla siis, tokihan keskimmäisen kallis känny ottaa loistavaa kuvaa. Silti, jotain niissä vanhoissa kuvissa on,

ne kyllä tuntuvat todella paljon paremmilta! Nostalgian piikkiin taitaa mennä tuokin ajatus. Sitä kuu-kuvaa en sitten löytänyt. Kuolinsiivous on näköjään toiminut.

Järkyttävää, miten aika kuluu! Kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ei se nyt niin suurelta tunnu, mutta sama luku eteenpäin, mietipä sitä! Jospa tuolla kuuluisalla tekoälyllä onnistuttaisiin hidastamaan aikaa, vaikka puolella, sekin jo auttaisi. Sen verran utelias olen, että harmittaa todella, kun en ole näkemässä koululaiseni tulevaisuutta ruokaa laittavana jalkapallotähtenä tai musiikkia harrastavana viiden lapsen isänä koulun liikuntamaikkana, ovi on auki, mutta minulle se on kiinni. Sen ajatteleminen on joskus tuskaista, siihen en ole vielä valmis.

No mitäpä sitä nyt ajattelemaankaan, kun mitään sen eteen en voi itse tehdä. Odottelen vain nuoremman polven suuria keksintöjä ja pelaan bridgeä muiden eläkeläisten kanssa, siellä porukassa on heitä, joille tuo jäljellä oleva aika on yhtä kammottava kuin itselle, mutta myös heitä, jotka eivät sitä vielä edes ajattele! Yritän pysyä tuossa jälkimmäisessä seurueessa, se on nyt tämän vuoden lupaus, vaikken niitä lupauksia yleensä teekään. Ehkä nyt on senkin aika, vaikka kukapa tuota lupausta ikinä perään kuuluttaa, itselle sekin jää.