Oikeastaan ihan tavallinen päivä, teki vaan mieli kirjoittaa kirje, kelle? Kelle nyt vaan, eihän kukaan enää oikeasti kirjeitä kirjoita ja jos kirjoittaakin, niin ne kerätään kansiin ja sivuihin, niistä tehdään muistelmat. Siinä pisteessä en vielä sentään ole, vaikka muisteloissa olen taas rymistellyt, etsin oikeaa paikkaa kolmelle muistokirjoitukselle, olin ne leikannut Hesarin kuolinilmoituksista viime vuoden aikana. Silmät kiinni ja kuvat esiin, minä vuonna se olikaan ja missä? Nuoruuskuviin meni kaksi, mutta se kolmas, oliko vuosi yhdeksänkymmentä vai muistinko väärin? Oikein muistin, liimasin ilmoituksen iloisen saunapuhtaan vieraan kuvan viereen ja jäin taas kiinni kuviini. Se oli vuosi, jolloin harmittelimme serkkuni kanssa, kun sukulaisia tapaa vain hautajaisissa ja päätimme pistää kokoon sukulaiskekkerit. Osallistujamäärä oli hyvä, kesä oli parhaimmillaan, kävikö kukaan saunassa, en muista, mutta naapurissa pelloille levitettiin lantaa ja isot kärpäset löysivät tiensä meidän Navetalle, joka siis toimitti ruokaravintolan virkaa. Kaiken muun pitohommasta olin muistanut, mutta en tuota ja niinpä joku tyttäristä tokaisi korviini, ”tietää tulleensa landelle, kun paska haisee!” Kun minä rakastan maalla oloa, niinpä otin tuonkin oikeastaan kohteliaisuutena, nyt oltiin ihan maaseudun sydämessä, olihan se ihanaa! Ehkä meidän kymmenet pääskyset pääsivät nyt myös juhlapöytään, muita vieraita ei ainakaan haju ja kärpäset pahemmin haitanneet. Aikani katselin kuvia juhlasta, moni on sieltäkin jo poistunut, mutta moni on kasvanut aikuiseksi, olisi kiva tehdä tuttavuutta.
Tavallinen päivä, olin tyttärellä laittamassa jalat kävelykuntoon ja mikäs on kävellessä, kun Helsinkiin ei talvea tule tänä vuonna ollenkaan! Hiekkaa on suollettu toivossa että luntakin voisi tulla, mutta kesäkeli jatkuu, samoin sotkuinen olo. Ennen oli ennen ja lapsilla talvileikit, sukset, luistimet ja lumiukot.
Nyt on nyt ja lapset kasvaneet kuraan, pimeään ja vesisateeseen. He muistavat lapsuutensa tällaisena, etelässä plussakelit, pohjoisessa pakkanen ja lunta. Kaikki muuttuu ja siihen on tottuminen.
Silti, kaikesta sotkusta huolimatta sumuinen Helsinki on kaunis. Eihän se pientä ihmistä ilahduta, eikä pienen leikkijän vanhempaa, kun hän perillistään noutaa hiekkalaatikon kuravellistä kakkuja tekemästä, mutta minua se ilahduttaa. Kamerallani pääsen rajaamaan pois kaiken lian ja sotkun ja kun katson kuvaa, enpä juuri tähän hetkeen sitä lunta ja pakkasta enää kaipaakaan.
1 kommentti:
Tosia juttuja kirjoitat. Kauniiksi lopuksi minäkin sain ihailla sumuista maisemaa. Kiitos!
Lähetä kommentti