Pyhien loppu

On sunnuntai ja kello lähentelee puoli viittä iltapäivällä, on pimeää, naapurihuoneesta kantautuu urheilutoimittajien huutava ääni hiihtokisoista. Olen juuri  lopettanut paperisen Hesarini lukemisen, huomenna on Loppiainen. Ja sitten se on loppu! Tämä moninaisten pyhien ajanjakso on laittanut ainakin meidät kaksi eläkeläistä täysin outoon aikatauluun, siitä täytyy päästä eroon.

Tällä hetkellä urheiluhöperön puolison ajankäyttö on muuttunut ”yksilajisesta jalkapallosta” monilajiseksi, joista nyt näin sivusta kuunnellen huomaan suomalaisten hiihtävän koko joulun ajan. Ehkä se kantaa myös tuloksiin asti, huonon tuntemuksen mukaan suomisuksi on keikkunut jossain alarivillä kansainvälisessä listassa. Anteeksi, jos tulin sanoneeksi väärin, mutta kun ei juuri kiinnosta muu kuin se huima suksimäärä, jota hiihtäjät näyttävät reissuissaan mukanansa kuljettavan!

Kaamosajan hyvä puoli on, että kirjan lukemiselle on löytynyt runsaasti aikaa, sängyssä lukeminen on jatkunut pitkälle aamutunneille ja aamut venyneet iltapäivään. Säästöähän tuokin tuo, kun aamutee jää väliin ja päiväkahvi korvataan iltakahvilla, jossain siinä välissä nautitaan hyvin kevyt salaatti-ateria, mies tosin tankkaa aamuyöllä itseensä kaakaon ja täytyy minunkin nauttia keskiyön jälkeen jokin järkevä, ei lihottava juttu, kuten turkkilainen jugurtti ja mustikoita, vaikka on myönnettävä, että tuo korvaantuu laiskan käsissä usein yhdellä banaanilla. Olisikohan tästä sopiva ohjelma Eläkeläispuolueelle?!

Seuraava joulu on odotettavissa vasta Joulukuussa ja siihenhän on onneksi aikaa. Järkevänä mummona menisin nyt kuluttamaan pienet rahani ostoskeskuksiin , sillä tämän hetken aletavara tuntuu irtoavan liki ilmaiseksi, koko elämä on juuri nyt halpaa, prosentit pois sieltä ja täältä.

Mutta kun en ole järkevä, seuraavat joulupakettiin käärittävät kirpaisevat taas kukkaroa, näinhän se kauppiaan elämä kulkee, tuttua tuokin. Mutta tämä huikea säästäminen alkaa mennä naurettavuuksiin, kun olohuoneeni ikivanha televisio ilmaiskanavineen näyttää jopa kolmena iltana peräkkäin samat kolmekymmentä vuotta vanhat sarjat ja elokuvat! Sinänsä mielelläni niitä seurailen,

mutta kolmena iltana peräkkäin ”Sooloilua” alkaa sooloilla jo yöunillakin! Onhan minulla tietokone ja siellä Areena, mutta se nojatuoli on olohuoneessa, eikä uusi kalustaminen enää kiinnosta vaikka ”ilmaiseksi ” annettaisiin.

Tässä kohtaa muistuu mieleen kiiltävän liukas mökkitie, järven ylittävä silta, joka tämän päivän kohtalokkaassa kuolonuutisessa näytti kuvassa juuri samalta kuin oma tiemme. Kuinka usein olinkaan Tiekokouksessa valittanut hiekotuksen puutteesta ja saanut vastaukseksi ”Osta tyttö neliveto”. En ostanut, mutta kieli keskellä suuta ajoin kerran jos toisenkin miettien, että tuosta sillan alusta olisi niin helppo luiskahtaa veteen. Ajotaitoa se kasvatti, pelkoa lasten kohdalla ja lopulta hiekkalaatikon sillan molemmille puolille. Eri asia sitten, kuka jaksoi nousta autosta lapiota käyttämään. Toivottavasti nyt on viisastuttu ja kaidetta pidennetty.   Juuri hetki sitten mies huudahti kesken pelin, jotta ”on puntaroitu, joutuuko tiehoitokunta vastuuseen onnettomuudesta. ” Näitä lapsia se ei enää auta, mutta ehkä estää uusia surmia.

Naapurihuoneessa on auki sekä televisio että tietokone ja ajan hermolla liikkuva Vaari hallitsee nyt molemmat vehkeet.

Tuolta se just huuteli, jotta ”menepäs katsomaan Ilta-Sanomista, mitä Halla-aho sanoo pankkien  asuntorahavedätyksestä!”  Minäpä menin ja sanoihan hän just sen, miten asiat alkoivat silloin yhdeksänkympin alussa, eihän pankkien touhut silloinkaan mitään olleet, kaikkihan piti korjaantua ”sitten vähän ajan kuluttua, kunhan ja kunhan ja kunhan...” Ihan kuin nyt. Kunhan.  ”Miten niin ?! Eihän nyt pankit voi kaatua?!?” sanoi virkailija kun nuori ystäväni kysyi sijoitustensa kohtalosta tapauksessa, jos pankit kaatuisivat. ” Lunastuspyyntö otettiin vastaan, mutta viikkoa myöhemmin pankista ilmoitettiin, että käteisvarojen puuttumisen vuoksi rahasto lykkää lunastusten maksamista jonnekin tulevaisuuteen. Samalla sijoituksen lunastusarvo alkoi valua alaspäin. ”Näin Halla-aho tekstissään. Muistanpa ne korttelien pituiset jonot, kun Ekan konttorin palkkoja ja rahastovaroja haettiin... Pienen ihmisen rahat turvattiin ja ison ihmisen rahat plokattiin. Että edelleen...se kunhan...paniikkia pelkäävät.

Mukavaakin on ollut. Eilen olin pienen tyttövauvan ristiäisissä, nimensä pieni sai sentään telkkarin vaikutuksesta, sanoi mumminsa, että katsottu on, vaikkei tuo mummi, tämä kyllä. Lapsi sai nimensä, oli suloinen kaikkien ihailtavana, kuvattavanakin.

Kännykät kuvasivat enemmän tai vähemmän huonoa tulosta, sillä kirkoissa ja saleissa on nykyään niin moninaista valoa, että mikään kuvaus ei oikein onnistu! Itse olen jo aikaa sanonut-tosin huonolla menestyksellä – että marras-joulukuu saavat jäädä pariin kuvaan, hyviä otoksia en onnistu saamaan. Meitä oli suvun porukkaa jonkin verran ja oli mainiota seurata yhden perheen kolmen pojan ja isän pukeutumista, se poikkesi täysin muusta seurueesta. Poikakokoelma olisi hyvin voinut liittyä Aleksander Stubbin seurueeseen,

hänestä oli kirjoitus Hesarissa 28.12.24: ”Kolme pointtia, kuusi nappia”. uusi presidentti on nyt meidän tyyli-ikoni kaksirivisellä puvullaan. ”Terminä kaksirivinen viittaa puvuntakkiin, jossa napit ovat kahdessa rivissä perinteisen yhden rivin sijaan. Nappeja on kuusi ja se viestii arvokkuutta ja valtaa.” Enpä tiennyt ennen, nyt tiedän. Suvun poikien puvut olivat kyllä yksirivisiä, mutta muuten kokonaisuus tarkoin valittuine paitoineen, rusetteineen ja koko pukuineen oli tuonne Stubbin klaaniin ohjaava.

Tyyli varmaan säilyy ainakin armeijasta ulos pääsyyn asti, sitten voi olla taas pitkien kiharoiden aika. Sopii sekin, keskimmäisenkin onnistuin kampaamaan

ja sehän ilahdutti isäänsä ja sekoitti äidin ja tyttären huonommin tunteneilta. Hauskaa.