Klarinettia

Mikä upea konsertti tänään! Puoliajan jälkeen Arvo Pärtiä, sinfonia nro 3, Pärt sanoo näin:” Sinfonian muoto on kuin kaupungin rakentaminen. Pieniä, jatkuvasti monistuvia keskuksia syntyy sinne tänne, kunnes ne jossain vaiheessa liittyvät toisiinsa.” Hän oli kuulemma onnellinen säveltäessään tätä teosta, hän oli juuri mennyt naimisiin, siitä onnellisuus ja se näkyi niinä ”pieninä keskuksina”, musiikki oli kaunista ja se annosteltiin pieninä annoksina. Uudessa liitossa on myös myrskynnyt, sillä nämä pienet liittyivät mahtavalla ryminällä yhteen, eikä aina niin kauniistikaan. Mutta liitto kai pysyi, sillä kokonaisvaikutelmakseni jäi ”enimmin kaunista”.

Sitten oli Bartokia, ”Ihmeelliinen mandariini”. Alkaa niin kovalla ees taas viulujen vedoilla, että oletus kauniista oli kaukana. Korvien soiminen lakkasi, pikkolo soitti kirkuen ja kovaa, miten sitten mentiin, enpä juuri muista, mutta Jan Söderblom

johti innolla orkesteriaan, Bartok lienee hänen musiikkiaan. Oli kauniita kohtia runsain mitoin, silti Bartok ei puhutte minua yhtä paljon kuin se näytti puhuttelevan salin täyttä yleisöä.

Heti alussa oli Igor Stravinskyä, ”Satakielen laulu”, sinfoninen runoelma vuodelta 1916. Ja seuraavana Crusellia, Klarinettikonsertto nr 2 f-molli.  Kun näin tuon ohjelman, sanoin naapurille, että nyt saadaan kuulla jotain todella kaunista. Enkä väärässä ollutkaan.  ”Satakielen laulun” peltinen satakieli oli kyllä todella peltinen, kovin äänekäs sellainen ja luritteli vain pienen hetken verran sulosointuaan, katosi sitten Keisarin hovin ulottumattomiin.

Olen säästänyt Crusellin tänne häntäpäähän, sillä minä alan hehkuttaa oikein olan takaa! Osmo Linkola –klarinetisti tästä samaisesta orkesterista

- soitti klarinetillaan tämän konserton Crusellin 250- juhlavuonna, hänelle se oli kuulemma  toiveiden täyttymys. Oikeastaan en muista siitä mitään muuta kuin että kuinka kaunista se oli, varsinkin keskimmäinen Andante pastorale oli silmiä kostuttavan kaunis, minä nautin. Sokerina kakun päälle Linkola soitti jäähyväiskappaleena ”Goobye”-soolon viulujen hiljalleen seuratessa. Kappale oli hänelle rakas ja tuttu kaksikymmentävuotta sitten ja sopi kuulemma hyvin nyt juuri tähän iltaan, josta on tuleva hänen viimeinen iltansa tämän orkesterin seurassa, hän jäännee eläkkeelle. Näin hän selitti ja sitten soitti. Lempeästi, laulaen, jatsahtavasti, niin kauniisti, että tämän kevään konserteista saa tulla ihan mitä vaan, tämä ilta kruunasi koko kevään.

Kun Konsertissa on luovuttu taiteilijoitten kukittamisesta, tänään se olisi ollut hieno juttu. Puuttuvan puskan sijasta lähetän tässä Linkolalle ruusun ja toivon upeita soitannollisia eläkevuosia. Me kuulemme hänestä vielä. Kiitos.

PS. Minä en tunnistanut laulelmaa "Goodbye" Benny Goodmannin kokoelmista, tutulta kuuulosti, sillä onhan minulla Goodmannin levyt hyllyssä ja niitä kuuntelen usein. Eipä ihme, että sydämen se vei.