Muistatatteko Metsolat?! Appivanhempani varmaan katselivat tuota sarjaa liki viisikymmentä vuotta sitten, olivat juuri tuota viljelijäsuvusta niin sanotusti sivistyksen puolelle ponnistanutta sukupolvea.
Maaseutu ja maanviljelys sekä metsät olivat tärkeitä ruuan tuottajia, eikä ne perinteet minnekään kadonneet, vaikka eivät enää leipää perheelle tuoneet. Metsissä raha pysyy tallessa ja lehmissä kansan terveys, joten juuri sarja ”Metsolat” oli varmasti joka viikkoinen katselutuokio. Toisin oli minun lapsuudenkodissani. Ensinnäkään meillä ei tainnut siihen aikaan olla koko televisiota ja toiseksi kotiväki oli sen verran kaupunkilaista, että navettahommat eivät mitenkään olleet heille kuuluvia. Kuvaamataidon opettajaäitini oli kyllä kasvanut maalla, oli navetta ja siellä lehmiä, mutta silkkihansikkalla pidettyä pikkuneitiä ei koskaan päästetty navettaan asti. Toisin oli tyttärensä, hän kyllä onnistui tutkimaan navetat, tallit ja kanalat, asia, jota äitini ei koskaan lakannut ihmettelmästä. Saman rakkauden hevosiin olen jakanut tyttärilleni, lehmistä en tiedä, mutta eipä enää lehmätkään ole entisenlaisia, vierailu nykynavettaan saattaa olla järkytys.
Näin kävi minulle muinoin landella, kun pieniä vieraitani ajattelin ilahduttaa maalaiselolla käymällä naapurin navetassa! Se käynti jäi viimeiseksi, lehmiä kyllä oli, mutta lihakarja on jotain ihan muuta kuin kaunis ruskeavalkoinen maatiaislehmä. No, Metsolassa näitäkin vielä oli, vaikka lopulta sekin navetta tyhjeni ja Mummo ja Vaari siirtyivät lähemmäs palveluita. Silloin vielä pienessäkin kunnassa oli Terveyskeskus lääkäreineen, muuten sarja ongelmineen voitaisiin siirtää tähän aikaan, tuulipuvutkin olisivat niin retroa että! Asiasta toiseen, on yksi toinenkin maalaistyttö– äitini lisäksi-, joka ei ollut koskaan navetassa käynyt! Kummityttöni edesmennyt äiti ei moista asiaa edes ihmetellyt: ” Miksi minä sinne olisin mennyt? ”
Nyt navetat lehmineen alkavat olla tappolistalla maassamme, metsät suojelulistoilla, mikä on hyvä asia, mikä on metsänhoitajan ja mikä metsurin osuus missäkin ja minkäkinlaisessa metsässä, kuka saa päättää ja mitä. Kaupunkisuunnitteljoilla on paljolti sanottavaa ihmisen terveydestä, kun yhtäkkiä pitäisi lisätä vihreää kiven tilalle. Katselin jokin aika sitten ohjelmaa Singaporesta, siellä haastateltiin kaupungin arkkitehtiä. Kuvat kaupungista osoittivat todeksi kaupungin rakennuslain, joka tämän arkkitehdin mukaan oli:” Kun jotain rakennat, sama pinta-ala vihreää täytyy sisältyä rakennettavaan kohteeseen.” Ei ihme, että kaupunki on kasvillisuudesta rikas.
Olen vihreiden ystävä, mutta en silti ymmärrä kaikkea heidän politiikkaansa. Jos tarkkaan miettii, ei heidän ohjelmansa tuota lisää vehreyttä, enemmän se ainakin täällä pääkaupunkiseududulla tuottaa kivipintaa ja asfalttia. Olikos se tänään Hesarissa, ettei ihmisille puistot ja tehdyt viheralueet tuonut lähellekään sitä hyvää mitä lähimetsä antoi. Sen verran vihreä olen, että ellei tuota pian sisäistetä, tuleville jää mahdollisuus luoda moinen kokemus vain sillä kuuluisalla tekoälyllä. Ja mistäs minä tiedän, vaikka se olisi hienokin ja riittävä.
Pirjo Tuomisen kirjalla oli hauska nimi: ”Kurtturuusut”
, tilasin sen ja äkkiä se olikin käsissäni luettavissa. Muutaman sivun luettuani olin laittaa kirjan pois, mutta –kuten aina- olen tosi huono jättämään kirjaa kesken, siispä ajattelin, jotta kun kerran Tuominen on sen kirjoittanut, niin jotainhan siinä on! Hitaasti lukeminen eteni, pari lukua illassa eikä meinannut kiinnostus lisääntyä. Sitten äkkiä jonkun luvun kohdalla äkkäsin, jotta tekstihän on parodiaa ja vielä ihan nykyaikaisesta elämästä! Eläkeläisistä, vanhoista naisista, leskistä, jotka ovat tavanneet toisensa eri yhteyksissä ja ystävystyneet. Jokaisella on kohtalonsa ja yhdessä pohtiessa olemisen reiluutta, ehdotus kurkistaa Tinderin ihmeelliseen maailmaan hiveli uteliaisuutta ja siitä tarina sitten lähti. Loppu onkin kerrottu tämän päivän Hesarissa.
Kirja oli kepeä, mutta aiheeltaan painava, tarina nettihuijariin uskomisesta oli käsittämätön, miten pikkuhiljaa se vie mennessään aivan täysjärkisenkin ihmisen.
Pimeys ja valot näyttävät kuuluvan minuuteeni, sillä jos nyt marraskuun päivänä liikahdan ulos, niin se tapahtuu sinisen hetken jälkeen, niin tänäänkin.
Kaupunki saa kaiken ihailuni juuri pimeällä, kun maassa on valkoinen lumi ja kaupunkivalot syttyvät rakennuksiin ja katujen ylle. Silloin on kaunista, ison kameran paikka, mutta niin on laiskuus ja mukavuudenhalu astunut meikäläiseenkin, että kännykkä saa kelvata. Saahan sillä hetket talteen ja kaikenhan olen jo kuvannutkin, eiköhän se riitä. Kunhan vain katselen ja ihailen.
1 kommentti:
Siinäpä käänteitä ja mietteitä kerrakseen!
Lähetä kommentti