Suomisen Olli

Minulle on nyt käynyt kuin Suomisen Ollille, olen rakastunut Tuuliaan, koulun kauniiseen laulunopettajaan. Vanha suomalainen elokuva  ja ”Suomisen perhe” on tyydyttänyt muistojen Pääsiäistunnelmaa, sillä Pääsiäinen meille on yhteisen elämämme varsinainen alku, muistutus köyhyydestä, jolloin ei edes yhteen pääsiäismunaan olisi ollut varaa, vaikka tuskin siihen aikaan niin sanottuja pääsiäismunia oli olemassakaan! Pussi puolukoita ja makrillipurkki, pysyi ainakin hoikkana. Niskavuorethan ovat minulle ne muistojen paratiisit, mutta kyllä Suomiset lähestyvät ihan siihen samalle viivalle, ehkä jopa joskus ohikin eikä juuri vähiten maan mainion Lasse Pöystin vuoksi.https://elonet.finna.fi/Content/suomalaisen-elokuvan-vuosikymmenet?p=/1940-1949/suomisen-perhe-elokuvat

Olen siis täysin hurahtanut tuohon oman koululaiseni ikäiseen Olliin.  Syytä siihen miettiessä jäin ihmettelemään, onko nykyajan koululainen erilainen kuin tuon nelkytluvun koululainen? Vai onko koulu muuttunut ja samalla muuttanut koululaisemme totisemmiksi, pieniksi aikuisiksi, joilta vaaditaan järkevää käytöstä ja oppimisen ymmärtämistä jo alakoulussa?!

Ollin elämä kulkee kepposista ja kujeista toiseen, rehtori ymmärtää tai ei, samoin perheessä äiti huolestuu ja isä keskustelee, kotiapu ja Mummo ymmärtävät sekä Ollia että pikkusisko Pipsaa, lasten välit ovat niin kuin lastenkirjoissa ikään. Valitettavasti tämän ajan mittapuulla Olli luokiteltaisiin häiriköksi, ylivilkkaaksi ja hankalaksi, kepposet koulukiusaamiseksi. Minun äitini oli piirustuksen opettaja ja hän oli usein se ainoa opettaja opettajanhuoneessa, joka puolusti näitä Olleja, niinpä muutama Olli sitten onnistuikin elämässään saavuttamaan taiteilijan uran, onpahan ihan omassa sukulaispiirissä yksi muinoin puolustettu Olli, ihan hyvä kolmen tyttären isä hänestä kehittyi.

Tänään Olli sitten rakastui. Hän on jo kuusitoista vuotias, hiukset tukevasti laineilla, pituuttakin tullut. Kouluun tulee kaunis lauluopettaja, jota esittää Ansa Ikonen, kaikki pojat rakastuivat.

Minua huvittaa katsella Ollin hiuslaineita ja golfhousuja, kirkkaita silmiä, jotka haaveksien seuraavat Tuulia opettajan lauluja. Olipa kerran Vaasassa saman ikäinen koululainen, jolla oli laulunopettajanaan Irma Rewell, maankuulu kaunis operettitähti, jonka ”Mustalaisruhtinatar” vei varmaan jokaisen vaasalaisen pojan sydämen.

Perhetuttavana tämä opettaja vieraili kahvipöydässä ja ei ilmapiiri varmaan kovin kaukana Suomisen perheen tunnelmasta ollut, mutta saiko silloinen kiharapää samanlaista ymmärrystä onnettomalle rakkaudelleen kuin Olli tämän päivän elokuvassa?! Ehkä, eipä ole minulle Anoppi tietoa raottanut.

Samaisesta asiasta on toinenkin muisto, mutta ihan oma sellainen. Vanhaan  kouluumme tuli nuori kaunis saksan opettaja, oli pitkät sirot sääret, kapea hame ja korkokengät. (Meinasin sanoa piikkarit, se taitaa nykykielellä ohjata ajatuksen urheiluun ja kentälle?!) Pitkä tukka lisäksi ja koulussa joitain tunteja käyvät Lyseon pojat villiintyivät.

Opettajanhuone oli toisessa kerroksessa ja sinne johtivat kapeat kierreportaat, joissa oli leveä kaide. Siinä tämä opettaja sitten istuskeli ja sirkutteli pojille, kertoili varmaan samoja interrail-juttujaan pitkin Saksan maata kuin meillekin sitten tunnilla, mutta vastaanotto oli varmasti hedelmällisempi siinä portailla! Pojat ainakin tulivat mielellään vastapäisestä Lyseosta ”koulutunnilleen”, tunnin laatua en enää muista.

Opettajan vaikutus oppilaaseen oli silloin suuri, minne se nykyisin on kadonnut, kun opettaja tuntuu olevan vain välttämätön paha?! Ihan ok tai jotain, oisko ääk tai mässy?! Tällaiset uudet sanat on koottu nyt Kielitoimiston sanakirjaan, tuskin ne ovat sopivia vastauksia tuohon kysymykseen, mutta yhtä hyvin voinen niitä käyttää, eipä monikaan tämän lukija tiedä niiden merkitystä –vielä. Neljäsataa uutta sanaa entisten lisäksi. Ei käy kateeksi maahantulijoita, joilta vaaditaan suomen kielen oppi, hirvittää ajatuskin, että jo täällä asuvat muun kieliset, suomen jo ikään kuin oppineet, hallitsisivat myös näiden uusien sanojen käytön, kun niitä ei kotosuomalainenkaan hallitse, eikä tule hallitsemaankaan.

Vanhaa Helsinkiä on mukava katsella, kuvakulmat on kauniisti ajateltu ja moni jo purettu rakennus on elokuvassa vielä nähtävillä, kuten Norrmenin linna Katajanokalla. Poikien vaatetus ei tunnu oikealta pitkine miehen housuineen, pikkutakkeineen ja hattuineen, mutta ehkä Lyseon pojilla oli moiset vaatimukset.

Jos Ollin kanssa palasinkin lapsuuden muistoihin, niin juuri lukemani kirja ”Viimeinen kesä”

muistutti minua juuri tästä ajasta mitä kauneimmalla tavalla. Päähenkilö oli melkein ikäiseni, tuomittu kaupunkiasuntoon lääkärin määräyksestä ja kaipuu maalle mökille lapsuudenystävän kanssa oli ylitsepääsemätön unelma. Jos vielä kerran voisi viettää siellä kesän, sen viimeisen. Ihmisläheisesti kerrottu kuvaus kahden eri sukupolven ystävyydestä kosketti tuntojani, tuli uniin.