Postimerkit

Nyt se on sitten ohi, postikorttien ja kirjeiden aika meinaan. Taidan jäädä maailmankaikkeuden viimeiseksi, joka vielä kirjoittaa kirjekortteja ja ostaa postimerkkejä, joita posti sentään tuottaa joka vuosi uusia ja kauniita, keitä lie ajatellen! Miehen yhdeksänkymppinen näkövammainen sisar vastaanotti nyt Ystävänpäivänä yhden ainoan kortin ja se oli allekirjoittaneelta! Huononäköisenä ei korttiin kirjoittaminen itseltä onnistu, mutta suurennuslasilla lukien voi kyllä terveiset lähetetystä lukea ja tuntea itsensä muistetuksi. Tänä vuonna niin ei käynyt. Minäkin tyhjensin korttikipponi joulukorteista odottamaan mahdollisia uusia tulevia, vaan tyhjäksi jäi.

Toki kännykän kauniita tervehdyksiä oli sitten paperipostin sijaan, mutta tuo näkörajoitteinen sisko ei sellaisia saa, puhelin ei toimi älyllä, kuten ei monella muullakaan ikäihmisellä.  Itsekin tein vähennystä, tuntien samalla huonoa omatuntoa jättäessäni tuon ja tuon pois listaltani, tietäen kirkkaasti, etten tule heille kaikille puhelua soittamaan, mutta lohduttaen itseäni edes, että onhan minulla tämä blogi ja FACE, kyllähän niistä tuttavat ja ystävät pääsevät seuraani, jos niin haluavat. Tällaisin toivein tätä uutta paperitonta aikaa ja kevättä kohden nyt kuljen.

Jo varmaan parikymmentä vuotta olen ilahduttanut tuttavia ja sukua vuosikalenterilla, johon olen liittänyt ottamiani kuvia. Kissakalenterita,

koirakalenterita, serkkukalentereita, Suomikalenterita, tuolloin elämässä ei vielä ollut mukana koululaistani ja muiden kuvia ei sitten enää mahtunutkaan. Vauvasta tähän ikään on saatu seurata lapsen kehitystä joka kuukausi, joskus kuva oli aurinkoinen, joskus kiukkua täynnä, mutta aina se oli kuva juuri sen kuukauden tapahtumasta. Nyt lapsi on varhaismurkku ja Mummin kamera saa kuvan peitetyistä kasvoista, usein ei sitäkään. Sanoin jo viime vuonna kerätessäni kuukausikuvia, että tämä taitaa jäädä viimeiseksi kalenteriksi ja näinhän se voi olla, kuvia ei saa ottaa. Tänä kuvien suurkulutuksen aikoina onkin nyt sitten käynyt juuri päinvastoin, yksityisen kuvamateriaali katoaa, julkinen uutisointi valtaa alaa.

Samalla kun yksityinen kuvamateriaali katoaa, kohtaamiset sukujuhlien

ja merkkipäivien merkeissä harvenevat, ystävien merkitys korostuu. Ikäihmisten ystävät lienevät usein jo samassa tilanteessa ja liikuminen toistensa luo on huonoa. Lähellä asuvat nuoret sukulaiset ilahduttavat käynneillään mummoa kunnes elämän uudet suunnat vievät toisaalle, käynnit vähenevät, ne ehkä korvataan puhelimella, mutta eihän se koskaan ole sama. Tuosta äsken jutellessa naureskelin, että kun tulevaisuus on nuorten, tekoäly heille arkipäivää, niin mitäs sitä huolehtimaan, mehän vain pyöräytetään rannetta ja hups, olohuoneessa seisoo toivovamme veljenpoika tai siskontyttö! Miten sen kanssa sitten seurustellaan, se onkin sitten tulevaisuuden juttu, jonka tämä uusi valloittava sukupolvi takuulla ratkaisee.

Seurailin äsken televisiosta Hella Vuolijoen kuunnelmaan perustuvaa vanhaa elokuvaa ”Tyttö kuunsillalta”. Muistan kun sitä lapsena kuuntelin ja se oli romanttinen  ja niin jännittävä! Romanttinenhan se oli nytkin, ei taida nykyajan Tinderit tuohon pystyä. Ajatus karkaa nuoruuteen, varsinkin kun luin juuri kirjan, dekkarin, Kristiinan kaupungista.

Ystäväni perheellä oli siellä kesämökki ja me vietimme yhden lyhyen kesän Kristiinan merellisillä kallioilla.

Sileät mereen viettävät kalliot jäivät mieleen, uimaretket naapurikalastajien poikien kanssa herätti hilpeän ajatuksen jostain vastaavasta kuin tuo tyttö tuolta kuunsillalta! Ei taitaisi sydän läpsättää kun vastaan tulisi moinen ladonovi nuoruusaikojen mittakepin sijaan! Ihan kuunsillalta en kaveriani löytänyt, mutta sieltä nuoruudesta se mukaan tarttui.