ääni annettu

 

Nyt sitten vain keskityn odottamiseen, valinta on tehty, se on kahdesta toinen.

Olin eilen teatterissa katsomassa Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen kirjasta dramatoitua näytelmää, esitys oli päässyt Kansallisen Suurelle näyttämölle.

Ujuni Ahmed

YHTEISKUNNALLINEN vaikuttaja ja ihmisoikeusaktivisti syntyi 1987 Mogadishussa Somaliassa. Asunut Suomessa kolmevuotiaasta asti. Naimisissa, heinäkuussa syntyneen tyttären äiti. SUOMEN PENin sananvapauspalkinto 2020, Suomi-palkinto 2022. KIRJA ja Kansallisteatterissa näytelmä

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin yhdessä Elina Hirvosen kanssa.

 En ole kirjaa lukenut, mutta muistelen, että tämä Ujuni olisi ollut pitämässä esitelmää Hesan Naisliiton jossain tilaisuudessa, joten hänen tarinansa oli minulle tuttu. Silloin jo mietin kuinka rohkea nuori nainen hän oli, puolusti oikeuttaan olla oma itsensä huolimatta muslimikasvatuksestaan, joka on kovasti naista sitova. Joten odotus näytelmästä oli kova. Koko kaksi ja puoli tuntinen oli kuin meidät olisi koottu luennolle Somaliasta ja sen kulttuurista kasvattaa tyttäriään. Minulle tieto oli tuttua silpomisineen, mutta koska näytelmä on saanut niin suuren suosion, suomalaiset eivät tunnista somalikulttuuria, huolimatta, että siihenkin on suuri mahdollisuus monikulttuurisessa pääkaupunkiseudussa. Nyt meille tarjotaan tehopakettina tieto somalina olemisesta, mutta ei tietoa, miten tuo kulttuuri onnistuu sopeutumaan suomalaiseen kulttuuriin ja tässä asiassa olen kyllä haukuttujen kanssa yhtä mieltä : ”Maassa maan tavalla.”

Ujuni itse näyttäytyy esimerkkinä juuri tästä, hän on omaksunut sisäänsä molemmat kulttuurit, mutta käsittääkseni elää kuitenkin suomalaisen käytösopin mukaan, äitinsä kotimaassa on sitten toisin. Näytelmässä somalikulttuuri tuntui moittivan suomalaista kulttuuria ymmärtämättömyydestä, sormella osoittaminen häiritsi, minua ainakin. Loppuun myyty yleisö kyllä antoi hyvät taputukset, mutta ei noussut seisomaan.

Vaikea asia, joka kulminoitui väliajalla. Keskustelimme näytelmästä muutaman ihmisen kanssa, vieressä seisova tuumasi, jotta ”Tätä on niin vaikea ymmärtää, tajuta, koska meillä Espoossa ei ole ainuttakaan somalia missään! Ei kauppakeskuksissa, ei kouluissa, eikä Terveys-asemilla, heitä ei kohtaa ollenkaan. On vain tätä valkoista luterilaista.” Onneksi väliaikasoitto komensi palaamaan paikalleen, ties miten pahasti olisin alkanut repostelemaan, säästin näin ystävääni, joka oli minut sinne kutsunut. Yöllä sitten ajatukset karkailivat ja mietin, miten moinen voi olla mahdollista?! Että Espoossa, meidän kaikkien Suomessa , on sellainen paikka, jossa monikulttuurisuuden kohtaaminen on outo ja kummallinen käsite! Samalla huokasin tyytyväisenä helpotuksesta, että olin kasvanut näköjään kokonaan monikulttuurisen elämän sisään, se oli minulle normaalia arkipäivää, niin sen kuului olla ja voi että olen helpottunut!

On tämä maailma muutenkin mennyt raiteiltaan, lakkoillaan ja niistä seuraa mukavia kommentteja luettaviksi! Aamulla meinasi mennä teekuppi nurin, kun joku äiti/ isä siinä selvitti, miten päivä kahden oman lapsen kanssa sujuu, tai siis miten se ehkä ei suju, kun lapsen kanssa täytyy leikkiä ja voi olla, että lapsi kokee kotona olon tyhjäksi/ toimettomaksi, kun ei kotona ole niitä kaikkia aktiviteetteja mitä päiväkodissa on! Äkkiäskös tuohonkin oli ratkaisu, kännykkä käteen ja lapsi on tyytyväinen. Eihän minun enää tarvitsekaan mitään ymmärtää.

Olen lukenut kevyttä ja tätä paksua painavaa kirjaa Maria Vainio-Kurtakon kirjoittaman  kaksoiselämäkerran

Albert Edelfeltistä ja hänen vaimostaan Ellan de la Chapellesta vuorotellen, sillä kirja on suuri ja painava, ihan mahdoton lukea illalla sängyssä maaten. Tämän tarinan mukaan heidän yhteiselämänsä näyttäytyy ihan toisenlaisessa valossa kuin

Anna Kortelaisen tai

Enni Mustosen kertomat. Tosin olen vasta puolessa välissä ja kun kerran olen lukenut nuo aiemmat teokset, niin uteliaisuus laittaa katsomaan miten tämä versio tuosta liitosta näkyy tässä kirjassa. Mutta- kun tietäisi mikä on syynä tehdä noin painava ja muutenkin käteen sopimaton kirja, näitä nin sanottuja ”arvokirjoja” näyttää ilmesyvän joka vuosi, tarkoituksena ehkä sijoittaa ne sohvapöydälle näkyviin ja vilkaista sisältöä silloin tällöin kuin menneen ajan hengessä. Minullekin on ilmaantunut moisia muutama, ne eivät mahdu edes standardikirjahyllyyn, mutta eivät kyllä korista sohvapöytääkään, kun sellaista ei sohvan puutteessa oikeastaan ole ja kellä nyt kirjahyllyjä olisi. Paitsi vanhanmallisesti minulla, josta suurimman tilan kyllä vievät valokuva albumit ja saa viedäkin, äskenkin käväisi serkkutyttö kylässä ja selasi yhdeksän albumia läpi, aloitti omasta syntymäajastaan ja siitä sitten vuosi ja albumi, yksi hyllyllinen.

Pari hyllyllistä on hänellä vielä katsottavana, että eiköhän nopsajalkainen terveyssisar pian kipaise kadunyli loputkin selvittämään.

Nämä on näitä eläkeläisen suuria iloja, kysynpä ”että mitenkäs teillä iloitaan tänä viikonloppuna?!”