Nimittelyä

Muistan, kun aikoinaan vuosia sitten Obama oli presidenttiehdokas ja kuinka kauhistuneita amerikkalaiset olivat mahdollisesta ”mustasta” presidentistä. Tytärkin kommentoi silloin, ettei sellainen ole mahdollinen vaihtoehto siinä maassa, mutta niin  vaan kävi! Taisinpa silloinkin jo kirjoitella ja harmitella julkisen sanan valintoja, kuinka ihmisiä määritellään heidän identiteettinsä vuoksi, olin todella –ja olen edelleen – hyvin närkästynyt määritelmästä ”musta presidentti”. Samoin myös prinssi Harryn puolison määritelmä mustaksi. Obaman toinen vanhempi oli musta ja toinen valkoinen, kuten Meganin, eli puolet ja puolet. Miksi siis valita juuri se musta puoli, miksi ei sanota valkoinen? Miksi valkoisesta ei käytetä sanaa valkoinen, esimerkiksi ”valkoinen  presidentti” tai ”valkoinen  valtion päämies tai nainen” ?Miksi vain valkoinen eurooppalainen rotu saa kyseisen kunnian olla ilman rotumääritelmää?!  On se aika kummallista.

Nyt meille tulee mahdollisesti presidentiksi homo ja on tietysti luonnollista, että puoliso, joka on mies, saa myös nimikkeen homo tai he ovat homopari. Mutta eipäs toista valintaa ole kutsuttu heteropariksi,

vaikka se on yhtä ilmeinen juttu! Näissä asioissa on nimittelyn maku selvästi näkyvillä ja sehän on oikeastaan laitonta ja jos ei nyt sitä, niin ainakin hyvän maun vastaista.

Lehdistö on auttanut vastapuolta laatiessaan ennusteen, jossa kerrotaan kolmenkymmenen prosentin äänestäjistä jättävän äänestämättä herra-X1 hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Asian olisi yhtä hyvin voinut kertoa, että kaksi kolmasosaa äänestäjistä äänestää tätä herra-X1 ja yksi kolmasosa äänestää vaikka maaseudun tyyppejä.  Lehdistöllä on suuri valta luoda ilmapiiri ehdokkaiden ympärille, sanavalinnat ja niiden järjestys ovat tärkeitä, sen tiesi kyllä Rönkkö päästäessään suustaan tahallisen munauksen, tiesi lehdistön tarttuvan siihen ja loi näin ollen puolensa. Tunnen häpeää Rönkön puolesta.

Pressakampanjat on nyt nähty ja parin päivän päästä selviää kansalle totuus.

Sillä välin minä pelaan bridgeä, pelasin tänään ja pelaan huomennakin. Lauantaina yritän löytää itseni Myyrmanniin ja siellä Kirjalauantaiporukan luo, olo on kuin sukeltaisin jonnekin hämärän rajamaille, niin tuntematon  mokoma kauppakeskus minulle on. Seikkailunhalu pitäisi saada nousemaan, se katosi jonnekin koronavuosien myötä ja voinhan sen aloittaa nyt matalalla profiililla tutustumalla Myyrmanniin!

Tämä aiheutti luultavasti naurunhörähdyksiä, mutta tällaisen suuntavaistottoman touhut voivat kyllä johtaa minne vain, tänäänkin löysin ihan uusia kulkuväyliä Kampin alakerrasta, tosin aika monen mutkan kautta. Kun suuntavaistoa ei ole, niin sitä ei ole. No joo, osaan kyllä kysyä-ja eksyä silti.

Mutta Ateneum on sen verran tuttu paikka, että siellä eksyminen olisi jo iso häpeä, joten kolmannen kerroksen impressionistien näyttelyn katsominen onnistui, oli vaihteeksi mukava katsella jotain kaunista.

Ensimmäisenä törmäsin kuvaan” Bulevardi iltahämärässä” vuodelta 1897
ja se oli hauskasti jatkoa juuri loppuun saamaani kirjaan ”Sovelias liitto”, joka paljolti kertoi Edelfeltin elämästä juuri noiden katujen varjoissa. Muuten, tuo kirja antoi juuri niin erilaisen kuvan tämän pariskunnan  elämästä kuin edelliset lukemani teokset, näinhän arvelinkin.