Hypnoottiset kädet

 

   

Tänään oli konsertti, Sibeliuksen viulukonsertto d-molli, juuri se konsertto, jonka Sibelius-viulukilpailun kaikki kilpailijat joutuvat soittamaan. Ja onhan se niin, että oli kuulija kuka tahansa, hänen on myönnettävä, että ken tuon soittaa, ulkoa, puhtaasti, virheettä, (jota ei siis kukaan yleisöstä huomaa )ja vielä tunteella, hän on huippumuusikko ja kilpailussa heitä on muutama muukin kuin yksi. Mutta tänään oli juuri tuo yksi, tämän vuoden voittaja  Inmo Yang,

korealainen erityislahjakkaiden instituutissa oppinsa saanut viulisti. Tämä konsertto ei ihan kokonaisuudessaan ole suosikkejani, oikeastaan vain puupuhaltimet ja viuluosuudet saavat ihokarvani nousemaan, mutta muuten herra Sibelius oli kiukkuisella ja kovaäänisellä tuulella kirjoittaessaan suuren määrän nuotteja konserttoonsa, hänhän tykkää rämisyttää rumpuja ja päräytellä torvia. Tiedän, että tästä lausumisesta saan pyyhkeitä, mutta eiköhän kaikki musiikki ole kuitenkin ihan kuulijan korvassa, kuten kauneuskin katsojan silmässä.

Kapellimestarina toiminut Jan Söderblom  

istui orkesterin tuolilla viulunsa kanssa myöhemmin, luin selostuksen hänen elämäntyöstään ja hengästyin! Uskomatonta kuinka nämä lahjakkuudet kerkeävät! Upearunkoinen ja muutenkin mukavan näköinen  mies ( sinulla on ollut aina huono maku miesten suhteen , sanoisi oma mies taas tuosta ) tuntui aika ADHlta, niin oli monta rautaa tulessa, uskottavahan se on, kun on tarinaa mustaa valkoisella.

Viulistilla on viulistin sormet, kädet ja käsillä hypnoottiset liikeet. Ensin katseeni pysähtyi yhteen liittyneisiin sormiin, jotka tekivät lähes hypnoottisia ympyröitä, pehmeästi, rauhallisesti, joskus sormi sojottaen soittajaa kohti, palaten taas liukuvaan hypnotiaan. Olin myyty.

Pekka Kuusisto johti syöpään kuolleen veljensä,

Jaakko Kuusiston  säveltämän Sinfonia op.39 n. Olen aina ihmetellyt noita jäljessä kulkevia numeroita , mutta tällä kertaa tuli vielä isompi ihmetyksen aihe, sinfonian osat, otan siitä kuvan, jos se onnistuu, koneellani ei ole nuotteja tai en ole niitä ainakaan löytänyt ja tässä nyt ne olisi pitänyt osata kirjoittaa.

Tai edes lukea. En osannut kumpaakaan, mutta kuunnella osasin ja pidin. Jaakko siinä kertoo tuskastaan, sairaudestaan, inhottavasta sytostaattien runtelusta ja sädetyksen sykkeestä aivoissa. Jotenkin osasin nuo hahmottaa, löytää siitä musiikista, johtuen varmaan omista kokemuksista samoista hoidoista yksitoista vuotta sitten. Kaunis ele Pekalta oli laittaa saamansa kukkakimppu Jaakon nuottivihon päälle ja kumartaa. Yleisö ymmärsi nousta seisomaan.

Hyvän konsertin päätteeksi oli ilo kävellä Helsingissä valkoisella lumella, joka jo huomiseksi muuttunee kaduilla likaiseksi loskaksi. Mutta kun oikein haluaa hehkuttaa talvea, niin kamera kyllä löytää valkoisen hangen, postaa sen ja rapakon takana ikävöidään kaunista valkoista Suomea ja sen hankia...