Normaalia elämää

Härön elokuva  ”Rakkaani Merikapteeni”  ja kuusi vuotta sitten kuolleen ystäväni  syntymäpäivä tuottivat unen, joka ei ollut mukava, mutta olihan kuitenkin yhteinen tapaaminen jossain Käpykylän nurkilla. Olimme nuoria, lapset pieniä, ystävälläni ei vielä ollut kotia tässä maassa ja minä tarjouduin hoitelemaan hänen lapsiaan siinä missä omianikin. Siellä seistiin jossain Nisulan kulmilla, hän paasaamassa suureen ääneen lastensa omasta hoidosta ja minun sekaantumisesta perheen asioihin. Olipa kamala kokemus, ystävä oli kerta kaikkiaan tosissaan! Ja sitten me sanasotariitelimme kunnolla ja erosimme, heräsin ja sinne Nisulan nurmikolle ne muksut jäi ilman suuria ongelmia sillä hetkellä.

Elokuvassahan tytär oli samaistunut omaishuoltajuuteen, läheisriippuvuus oli vahvasti läsnä. Jollain tasolla tunnistan itsessäni tuon saman taudin, sillä olen vanhin ja joutunut pitämään huolta nuoremmista sisaruksistani koko lapsuusaikani  perheen alkoholiongelman vuoksi. Eikä siinä äitikään päässyt vähemmällä huolenpidolla, ei silloin eikä myöhemmin, sillä vanhimman rooli pysyy eli sitä kuinka vanhaksi saakka tahansa. ”Sairaanhoitajatyyppi” kun olen luonteeltani, pääsi ystäväni lapsineen saman kohtelun piiriin, oletan että joskus se kaihersi, kun  oman pesän rakentaminen ulkomaan komennuksen vuoksi siirtyi vuosilla, Anopin kanssa asuminen ei aina ollut helppoa vaikka Anoppi hyvä olikin. Ajatus oman Anoppini yhteisestä huushollista vääntää vatsan jo ajatuksenakin sekaisin, pohjalainen Anoppi oli loistava Anoppi kolmensadan kilometrin etäisyydellä Hesasta, mieltymys oli takuulla molemminpuolista.

Kävelimme yhdessä elokuviin, mieheni ja minä. Seistiin valoissa. Siinä isä opetti lapselleen, jotta pitää seistä kunnes valo vaihtuu vihreään. Hyvä, minä ja muutama muu kulkija odotimme, mies käveli yli päin punaista. ”Kuinka sinä noin teit, siinähän oli pieni lapsi, jolle opetettiin valoja?”  ”Älä älä tule sanomaan, mitä saan tehdä ja mitä en!”  Kiukutti ja sitten nauratti, minkäs sitä tuon ajan käytöksen imenyt kasikymppinen ja pohjalainen opilleen voi. Niin paljon kuin maailma onkin muuttunut, jokin asia ei pohjalaisen elämässä muutu ja se on, että eipäs tulla neuvomaan, kun minä kyllä tiedän itse omat tekemiseni! Huomauttaa silti aina voi, kiusa se pienikin kiusa vanhankin elämässä.

Eilen tullessani kotiin Isomiehen ja Alma-koiran kanssa, kuului miehen huoneesta reipasta keskustelua numerosarjoista, johdoista ja ehdotuksista mikä minnekin työnnetään. Pari päivää sitten maksukanava sanoi itsensä irti, mustat pienet laatikot olivat tulleet tiensä päähän kesken urheilulähetysten! Mutta eipä hätää, laatikot vaihdettiin maksutta ja nyt ne olivat tulleet postiin ja haettavissa. Hieno palvelu vaihtui äkkiä vähemmän hienoksi, kun keskustelu Gurun kanssa tuotti kyllä kuvan miehen huoneeseen, mutta kadotti nettiyhteyden vaimon huoneesta! Kiltisti mies soitteli aamulla Telia/ Elisa-minne lie ja huomenna hän tulee kotiin, siis se Guru, sitten saamme nähdä miten edullinen on tuo maksukanavien laatikoiden ilmainen vaihto! Ilmaiseksi ei saa mitään, onhan se uskottava ja jos haluat jalkapalloasi katsoa, siitä on maksettava. Onneksi vielä Areenan vanhat sarjat ovat meikäläiselle ilmaisia tai miten senkin nyt ottaa, enhän niitä näe ennenkuin Guru tulee ja laittaa nettiyhteyden taas kuntoon. Ajatella, ennen oli vain kirja, jolla sai itsensä liu,utettua mielikuvituksen maailmaan, nyt on taiat moninaiset.

Näitä ”vanhan –ajan-taikoja” yritetään houkutella koululaisten mieliin satsaamalla Kirjaston Lukudiploomiin, kuuteen eri genreen, josta ala-asteen eriluokkaisten on valittava yksi kirja kustakin ryhmästä luettavaksi huhtikuuhun mennessä. Katsoimme yhdessä viidesluokkalaisen kanssa tarjolla olleet ryhmät, hän valitsi niistä jokaisesta yhden luettavaksi. Ja millähän perusteella valinta tuli tehtyä?! Sivumäärä oli ensisijainen kriteeri. Eilinen päivä oli sattuneesta syystä kännykätön, joten kirja kelpasi viihdykkeeksi, viiskymmentäkaksi sivua

Roald Dahlin runoutta  kirjasta  ”Elukat” näytti kelpaavan ja saavan toteamuksen, jotta ”tämähän on kuin räppiä!” Sen jälkeen Isomies kirjoitti referaatin luetusta, viiskymmentäkaksi sanaa, ne oli Mummi jossain vaiheessa laittanut tehtävälistalle vähäisimmäksi tekstin tuotteeksi. WORDin käyttö näytti olevan kohtuullisen hallinnassa ja teksti lähti äidille.

Illalla oli sitten Mummin lukuvuoro, iltalukeminen on vielä kohdallaan, mutta tällä kertaa se ei osunut kirjaan, vaan Osuupankin asiakaslehteen.

Sen Mummi luki läpi ääneen, satsaavat nyt asikaspalveluun, ovat huomanneet sen tarpeellisemmaksi kuin tilien päivityksen suljetussa konttorissa! Nyt Isomieskin tietää tämän, ehkä hänestä tulee Opn asiakas kuten tädistäänkin, lehti oli kuulemma kiinnostavampi kuin kirja!

Huutomerkkiä ei enää sopisi käyttää kuin kerran kaksi, pistettä ei ollenkaan, se luetaan epäkohteliaisuudeksi, mitenkähän on pilkun laita? Taitaa olla kirja Alastalon salissa nyt modernia luettavaa, siinä ei juuri välimerkkejä näkynyt. Tähänkin olisin sen huutomerkin laittanut... saakohan noita pisteitäkään enää käyttää?

Tänään, nyt kun Guru piipahti koneellani ja huomasi, että hiireni oli epäkelpo ja kiitos, maksu tulee perästäpäin, niin totean, että on kuin elämä olisi kaikesta pahasta kadonnut kun Espoossa luisteltiin.

Tuntui niin normaalilta taas.