Puolukkapuuroa

Syksy on tullut, meillä keitetään puolukkapuuroa, tosin ei enää itse kerätyistä, mutta ihan itse torilta ostetuista puolukoista! Siis perinteistä vispipuuroa, joka vatkataan kuohkeaksi vanhimman tyttären vauva-aikaisen Bamixilla! Sillä muussattiin kalliisiin tyhjiin pilttipurkkeihin keittetty peruna, maksamakkaraa ja raaka kananmuna, liemeksi purkin täydeksi Sember-velliä, tämä keitos pakattiin mukaan vaatekassiin, kun lapsi vietiin päivähoitoon kaupan seinältä napattuun osoitteeseen! Jossa en siis koskaan käynyt sisällä, ovella luovutin ja ovelta hain. Lapsi oli kolme kuukautta vanha ja hyvin hänet hoidettiin, mutta olihan se hyppy tuntemattomaan! Tytär kasvoi, hurmasi kulkijat ja hoitajat, mutta silti ne vaihtuivat tiheään, joten kuvioon tuli työpaikan kautta parannus, lapsi pääsi Vakuutusyhtiön (oliko Suomi tai jotain?!) tarhaan. Sisätiloissa, lähellä Vanhan kirkon puistoa lapsi viihtyi hyvin ja viihtyi kyllä niin sanotulla pihalla, parilla laudalla rajatulla hiekalla Vanhan kirkon vieressä. Olihan se iso parannus asfalttipihaan verrattuna, lähellä oli puita ja aidan toisella puolen vihreää nurmikkoa! Ja hoitajat olivat mukavia, mutta eiväthän he mitään sille voineet, että pienet hoidettavat pissasivat sukkahousunsa märiksi kenkiä myöten, ei ollut vessaa ei pottaa, ei nykyajan vaippoja ja kylmä tuli! Tuli yskä, nuha ja kuume, sukulaistohtori ilmoitti, jotta jos hän kerran vielä joutuu lääkitsemään pientä ihanuutta, kuume muuttuu krooniseksi, jotta jotain olisi asialle tehtävä! Tehtiin sitten, muutettiin metsän keskelle silloiseen Louhelaan. Vanhemmille tuli pitkä työmatka, mutta lapsi pääsi yläkertaan mukavaan perheeseen. Oli se yhtä juhlaa silloin! Seuraavat hoitelinkin sitten itse. Näitä mietin, kun Hesariani luen, kenen ehdoilla lapsia tehdään, kun maailma on mennyt niin paljon parempaan entiseen verrattuna! Vastausta en osaa antaa ainakaan näillä tämän päivän uutisilla.

Tänään oli konsertissa kapellimestarina suomalainen viulisti Dalia Stasevska, jonka kehonkieli häiritsi minua kulmikkaalla liikehdinnällä, ei ollut silmälle kaunista. Sen sijaan silmää ja korvaa hiveli nuori pianisti, jonka sormet vilistivät vikkelästi Rahmaninovin nuottien tahtiin, kaveri, Alexandre Kantorow,

oli taas noita äidin kultia, joilta ei lapsena ole varmaan voinut kieltää mitään, eipä ole tainnut tarvitakaan, oli musisointi sen verran loistavaa! ”Ei ollut mikään lavaleijona”! sanoi vieressä istuva kuulija tyytyväisenä näkemäänsä! Tämän session olisin halunnut Isomiehen kokevan, mutta taisi kaveri vetää isomman korren.   Puoliajan jälkeen oli Sibeliuksen kuudes, jonka ihmeekseni huomasin vieraaksi ja voiko edes sanoa, että en siitä pitänyt, ihan lopusta kyllä. Ajatukset lähtivät vaeltelemaan menneitä, sillä tapasin aulassa entisen työtoverin, hän oli huomannut kesällä kuolinilmoituksen toisesta työtoveristamme, johon yhteys oli tosin katkennut jo aikaa. Silti, aina se koskettaa, siinä ne ajatukset pyörivät, menneessä ja nykyisyydessä, lapsissa ja lastenlapsissa. Ystävällä yksi lapsi, sillä sai kaksi, minulla kolme tyttöä, heillä sain yhden, tällaisilla mietteillä meni Sibelius.

”Suomisen Olli rakastui”  taas kerran,

se maailma on jotenkin niin tavatoman mukava! Olli menee muutaman vuoden edellä Isomiestä, jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan kaikki konnankoukut, toilaukset ja mukavat asiat enteilevästi, voisi ihan hyvin tapahtuakin! Omassa nuoruudessani Lyseolaisten poikien saksan opit menivät yhtä vikkelään päähän kuin tässä musiikin opit Ollille ja syynä moiseen oli nuori ja nätti naisopettaja! Ja tytöille sitten komea ja ihana kitaraa soittava miesopettaja. Voisi toimia paremmin  näille nykylapsukaisille kuin tämä nykyinen, joka vain pelkän opetussuunnitelman mukaan kulkee! Yksi asia ainakin on mennyt perille noista Ollille annetuista neuvoista: ”Rakkaussurut paranevat aina nopeammin uudella rakkaudella.”

Piti ommella takkiin puuttuva nappi, juutuin tähän koneelle ja nappi odottaa mahdollista uutta kertaa, sillä nyt ei ennätä, on lähdettävä kävelemään Bridgeen! Olen avaimen haltija, sisään päästäjä tasan kello kaksi Hallituksen istunnon vuoksi, joten olin varma, että rappujen edessä odottaa muutama pelaamaan haluava.

Ja niinhän se olikin, kiltisti odottivat kellon kulkevan sen vaadittavan kaksiminuuttisen yli, ollaan tarkkoja siellä Arkadiankadulla! Sopu sijaa antaa, eli päädyimme pelaamaan

kirjastoon ja eteiseen, sellaiseen kauniiseen vanhan ajan ympyriäiseen tilaan,
jota arkkitehdit eivät osaa enää suunnitelmissaan hyödyntää!

Hyvin sujunut iltapäivä onnistui päättymään Taidehalliin, jossa oli avautunut Alvar ja Aino Aallon suunnittelemien esineiden ja huonekalujen näyttely,

kulkeeko se tuolla nimellä, en katsellut, mutta noita asioita se sisälsi. Taas kerran tuli huomattua Museo-kortin hyöty, suuri osa tavaroista oli niin ”kotituttua”, että eipä niitä tarvinnut suuremmin jäädä ihmettelemään, kauniita toki. Pari huonekalua kiinnitti huomioni,

ensimmäinen oli lasten työpöytä ja siihen sopivat tuolit. Miksikö kiinnitti?! Siksi, että ei taida nykylapset enää tarvita työpöytää tekemisiinsä, läksyt tehdään sängyllä maaten, jos piirrät, voit tehdä sen lattialla ja kännykällä on helppo näprätä vaikka istuessa potalla. Eipä ole aikuisillakaan työpöytää, läppäri ei suurta tilaa vie. Usein tulee mietittyä, tuleeko enää mistään niitä käden ja pensselin käyttäjiä, vai tehdäänkö taidekin jo tietokoneella?! Sellaista taidetta näin Emmassa. Jotain siinä menetetään, jotain myös tilalle saadaan,  mitä se on, on tälle Mummille vielä oppivaiheessa.