Istuin
aulassa, lasin takana soitteli lapsenlapsi pianoa opettajansa johdolla.
Alakerrassa oli tenavien muskari ja isät istuivat pöydän ääressä läppäriä
näpräämässä, kunnes äkkiä korvani erottivat keskustelun pätkiä, joille oli
pakko höristää korviaan! Keskutelu eteni jotensakin näin: ” Jokos teillä
nukutaan?- No ei vielä, vaikka laitoimme tytön sängyn kahden muun sängyn
väliin, niin sieltä se aina kampeaa itsensä meidän väliin.- Jaa, sillä on
varmaan ikävä. – Niin, mutta kun puoliso ei tykkää että se tulee. – Teillähän on
se viikko/ viikko-systeemi?! –On, mutta äitinsä luona lapsi nukkuu äitinsä
vieressä. – No, se hankaloittaa toki...- Niin, vaikka puoliso otti huoneesta
sulakkeet irti, ettei sinne saanut valoa ja tyttö pidettiin pimeässä vuoden, ei
se auttanut. Tosin nyt hän on pysynyt
omassa sängyssään pimeässä jo melkein kuukauden... –Ei kyllä onnistuisi meillä tuollainen
komento! ” Tuossa vaiheessa olin jo
nousemassa ylös ja melkein ilmoittamaan lastensuojeluun, mutta tuo viimeinen
positiivinen lause toiselta isältä pelasti tilanteen minulta. Ehkä kannattaisi
ostaa kuulokkeet omiin korviinsa ja lakata seuraamasta kunnon isien jutteluja,
jotka toivon mukaan olivat vain hirteistä huumoria, vaikkeivat siltä
vaikuttaneet.
Nyt on lapsilla syysloma, vanhanaikaisesti sanottuna perunannostoloma, sillä nimellä se taisi vielä minun aikanani kulkea ja saattoi silloin olla monessa perheessä ihan tarpeellinenkin. Kyllä maatalon lapset joutuivat vielä tuohon aikaan auttamaan vanhempiaan perunan nostossa, ainakin mitä on uskominen Raija Orasen kirjaan ”Valkea talo jokivarressa”.
Se kertoo oman aikani ajasta tavoin, joka noin kirjoitettuan on joskus aika käsittämätöntä, mutta kiistattomasti totta, kylläkin Suomi leikattuna leveyssuuntaan poikki Tampereen alapuolelta. Tarina on tulvillaan yksityskohtia, joita olen tässä naureskellen, ihmetellen ja joskus epämääräistä murhetta tuntien lueskellut ja miettinyt, että pitäiskö ottaa tuo kirja mukaan tämän kuun viimeinen päivä , merkata herkullisimmat kohdat ääneen luettaviksi ja tarjota ne sille yleisölle, jonka olen onnistunut yhteen saattamaan?
Olemme nimittäin kutsuneet ikivanhan luokkayhteisön lounaan merkeissä muistelemaan menneitä ja päivittämään tämän hetkiset tilanteet. Nuo ”menneet” ovat niin yks yhteen meidän kaikkien nuoruusajoista, että ihan naurattaa. Sellaisiako me olimme? Sellaisiako olivat kotimme, ympäristömme, koulumme ja ne ihanat opettajamme?! Historia toistaa itseään, sanotaan, mutta tässä tapauksessa olisi toivottavaa, että niin ei tapahtuisi, mahdottomalta tuntuu kääntää kehityksen kelkkaa noin paljon taaksepäin, on se niin pitkä askel sieltä tänne!
On se kumma , kun joku asettaa päiviä yhteen, ikäänkuin varmistaen, että me jäljelle jääneet muistamme heidät! Amerikan Kaukolla olis ollut tänään syntymäpäivä, mutta siihen muistoon tuli Mirja-tädin kuolinpäivä. Ei ihan ehtinyt sataan, kolme vuotta olisi vielä ollut kulkua.
Me kävimme tervehtimässä vajaa kuukausi sitten. Olen siitä iloinen, ei tarvitse muistella sanoin, että ”olisi pitänyt”! Ei kai syksyä ilman hautajaisia enää tässä iässä tulekaan.
Odotan innolla luokkakokousta ja vanhojen kavereiden tapaamista. Kaikkia emme näe, moni on poistunut kokonaan ja vielä useampi taitaa olla huonokuntoinen liikkuja, mutta muutama sentään kuitenkin, se jo ilahduttaa.Ja mikä ilahduttaa myös, on huomata, että olen ihan taitava näiden koneiden ja nettien käyttäjä, etten sentään kuulu siihen joukkoon vielä, joka ei kykene kahviansa naputtelemaan Kampin palvelukeskuksen itsepalvelussa Bridge-luokan vieressä.
Vielä olen kahvini onnistunut maksamaan ja hän, joka ei moista hallitse, noutaa varmaan kahvinsa ja jättää maksamatta, vaikka sitten protestiksi. Jospa se auttaisi tuomaan kahvilantädin takaisin tiskin taakse, ei tunnu kahvila kahvilalta pelkän koneen seurassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti