Kukkuluuruu, kuka siellä?

Aurorankadulla oli uusien jäsenten ilta. Uusi en ole, mutta uteliaisuus voitti, kun kerran jo valmiiksi kaupungilla olin. Kroppa oli mukavassa leppoisassa tilassa tyttären osteopaattisen (https://www.osteopaattinoraseppa.fi) käsittelyn jälkeen, joten olin valmis mielipiteeseen jos toiseen.

Uudet tätioletetut saivat kuulla typistetyn esittelyn Naisliiton historiasta, joka ulottuu kauaksi viime vuosisadan alkuun! Rohkeita ja todistettvasti upeita juttuja ovat naiset siihen aikaan tehneet, ei käy kieltäminen, mutta aika oli toinen, nyt ollaan yli sata vuotta edetty naisen elämää ja se on tyystin toisenlaista! Siis meillä Suomessa, meidän naisistahan me nyt puhumme.

Jäin suustani kiinni oven suuhun tutun jäsenen kanssa, päivitelin siinä hänelle Kirjakerhon vetäjän hurjaa kuntoa, hän kun aika keposesti oli juuri kavunnut raput kuudenteen kerrokseen ja samalla mutisin omien jalkojeni kehnoa kuntoa, että näillä pitäisi vielä jaksaa nousta portaat parikymmentä vuotta, jotta olen samassa kuin äitini oli! Siihen tämä aika reippaasti nuorempi oven aukasija tuumasi, jotta ” ei niihin voi verrata, ne on joutuneet siihen aikaan niin koville maatöissä ja muuten...” ”Ai, no ei ole totta ainakaan minun äitini kohdalla! Sitä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä, ei saanut rasittua, ei edes navettaan päästetty! Opettaja leivottiin, ilman urheilua ja hyvin pärjäsi 102 vuotta!” Tämä ”voimistelun inhoaja” minua aina naurattaa, kun ajattelen, että isäni veljenpoika oli Jyväskylän ensimmäinen ”Liikunnan professori”, perusti koko laitoksen! Hän puhui liikunnasta koko elämänsä ajan ihan kuolemaansa asti, mikä ei suinkaan johtunut liiasta liikkumisesta, vaan nämä inhosyöpäsolut voittivat urheilunkin! Ehkä se liikkumisen ilo hyppi joitain päitä yli, sillä kyllä tässä suvussa tuota lajia riittää ihan molemmin puolin!  No, tässä nyt hyppäsin taas yli, juttu Naisliiton uusista tehtävistä jäi mietintämyssyn alle, siellä se hautuu ja toivottavasti kehittyy, sillä tehtävä ei olekaan helppo juttu! Jäsenistö vanhenee, kerholaiset ovat vahvassa eläkeiässä, se mitä he tarvitsevat on yksinäisyyden poistamiseen toista ihmistä, juttuseuraa Kirjakerhossa, yhdessä laulamista Laulukerhossa tai sitten tuota älyä ruokkivaa Bridgen peluuta.

Erilaiset retket, teatterit ja käynnit taidenäyttelyissä  suovat  elämyksen heille, joille liikkuminen ei ole ongelma ja niihin taitaa osallistuminen olla jopa tungos. Ihanaa kun jotkut jaksaa, tämä meni nyt ihan pelkäksi mainokseksi, mutta olkoon, sillä voihan olla, että minäkin olen joku päivä tuossa joukossa, joka mieluiten kulkee avustettuna kuin omin neuvoin.

”Ainoa tapa välttyä häirinnältä kokonaan on jäädä kotiin. Ja sehän ei ole mikään ratkaisu, että naiset ja vähemmistöt yksinkertaisesti eivät käy missään.” Jostain olin tämän lauseen itselleni leikannut ja nyt se muistui mieleen jutellessani Kirjalauantain vetäjän kanssa kuvista.  Hänellä on netti sivut, joissa ei näy kuin kirjat ja leivät, joka vuosi  samanlaiset, kirjojen nimet vain vaihtuu

.Kävin ihan kiivasta keskustelua kuvasta, kun kännykkä tallentaa kuvan jos toisenkin kerhon aikana, mutta niitä ei vaan missään näy! Toimittajana hän tietää, että ei voi julkaista luvatta. Kun me istumme pöydän ympärillä kahvikuppi nenän alla, se mummu, joka pelkää julkisuutta ja kuvansa väärinkäyttöä, voisi hyvin poistua kuvan ottamisen hetkeksi tai sitten ihan vaan pyytää lupa kuviin! Puolustin kuvallista elämääni ja hän omaa kuvattomuuttaan, joka ei olekaan kuvaton, vaan ihan monikuvallinen tarina omassa vihossa, joka sitten joskus vuonna yks ja kas annetaan sihteerin talteen muistoksi tuleville kahvittelijoille! Ja sille minä annan luvan, luultavasti muutkin.

Kekustelin kuvasta toisenkin jäsenen kanssa. Lupasin , että hän saa käyttää kuviani, jos niin haluaa, olinhan ihan imarreltu kuvieni kehumisesta! Sekään keskustelu lupauksineen ei mennyt ihan nappiin, voihan tietysti olla, että perilliseni halajavat kuvieni yksinoikeutta ja sitten tämä jäsen on ihan hukassa! Nyt pitäisi tähän sanoa, että vitsi vitsi, minun sukuni joka ikinen kävelijä hukkuu juuri minun kuviini, heistä tuskin kukaan kaipaa itselleen jotain tiettyä otosta, vaikka eihän ole pois suljettua, että joku haluaisi vaikka riidellä? Jos niin kävisi, tipahtaisin kyllä pilven reunalta pelkästä naurusta, että enkö niitä kuvia kuitenkaan tarpeekisi lähetellyt...  Taidanpa ruveta tekemään uutta albumia...

Tämän päivän Hesarissa oli pitkät jutut Päiväkotien henkilöstöpulasta, sitä paikataan kännykän videoilla Youtubelta. Onhan tämä jo suurta edistystä entiseen, muinoin sitä katseltiin  piirrettyjä telkkarista! Nyt ei tarvitse istuskella rinnakkain samaa ruutua tuijotellen, saa keskittyä ihan omaan rauhaan kännykkänsä kanssa, kotonakin sitten asia osataan ja vanhemmat saavat rauhassa keskittyä omiin kännyköihinsä. Edistystä suorastaan. 6.syyskuuta oli yleisönosastossa kirjoitus otsikolla:” Hoivakotityöstä kansalaisvelvollisuus”. Näitä juttuja lukiessa mietin aina, miten on mahdollista, että vauva annetaan äidille heti synnyttyään, miten sallitaan vanhempien hoitaa ilman yliopistokoulutusta lastaan kotona monta vuotta, ennenkuin Yhteiskunta komentaa lapsen varhaiskasvatukseen, jossa opettajista on niin suuri pula, että kolmivuotias joutuu äkkiä kasvamaan aikuiseksi ihmisoletetuksi, oli pissa housussa tai ei. Miten olen saanut luvan kasvattaa kolme lastani ja hoitaa vanhan äitini ilman koulutusta hoitotyöhön ja kaikki käsittääkseni ihan hyvällä tuloksella?!  Ei käy kateeksi näitä sukuni pieniä, jotka joutuvat kompuroimaan näissä viidakoissa, oudoksi on mennyt, kun syli ja ojentuvat kädet eivät enää ole mitään.

Mietintämyssy kiristi päässä kävellessäni Kampin Palvelukeskuksen Bridgestä

kotiin upeassa syyssäässä. Muistelin kännyyn tullutta tyttären viestiä lapsen Vanhempain illasta, sinne hän oli menossa eilen. Kyselyyni, millaisia pyyhkeitä opettaja oli isomiehelle antanut, kehunut vilkasta lasta osallistumisesta yhteiseen opetukseen vai moittinut liiasta sanallisesta tuotoksesta?! Vastaus hämmästytti:” No eihän siellä nyt lasten jutuista keskusteltu! Juteltiin koulusta yleensä...” Sekin on sitten muuttunut, kaikki muuttuu. Kun minä istuin sitkeästi joka ikisessä  ”Vanhempain illassa”, minut istutettiin lapseni pulpettiin, komennettiin tarkastelemaan pulpetin siisteys ja sisällys, luettiin joitain jonkun lapsen aineita ja sitten me juteltiin lapsistamme. Opettaja kertoi ihan nimillä kuka teki, milloin ja mitä, konnuuksia tai mukavia ja me vanhemmat hävettiin tai hymyiltiin. Koulumenestyksestä mainittiin, jos se poikkesi jollain lailla edellisestä. On tainnut olla pelkkä ilo opettaa sen ajan lapsukaisia, kun vertaa tapoja tämän ajan kouluissa! Huokaili opet silloinkin, mutta  ei ollut Wilmaa laulamassa päivittäin, oi aikoja oi tapoja, minne me oikein mennäänkään!?