Heinäkuun hellettä.

Kirjoittaminen on siitä mukava juttu, että se unohtuu, jollei kirjoita! Nuorena koululaisena oletetussa kulttuurisessa ”Suomen Ateenassa” , joksi tuota pientä keskisuomalaista käpykylää silloin nimitettiin, taidettiin kuitenkin sen monista puutteista huolimatta panostaa kirjoittamiseen, luetun tekstin ymmärtämiseen sekä sen paperille tuottamiseen. Oikeastaan tämä on jäänyt päällimmäiseksi, kun puhutaan koulumuistoista silloin muinoin. Äidinkielen opettajana toimi runojen ja hyvän kotimaisen kirjallisuuden innottaja, hänen aikanaan aineet venyivät ja sanavalinnat kasvoivat. Historiassa oli sama suunta, tarinan muodossa kerrotut oppimateriaalit ovat pysyneet vieläkin kohtuullisesti päässä, historian kertomukset päätyivät usein paperille maalaten ja saksan lyhyt oppimäärä kiertää vieläkin musiikin muodossa, tunti alkoi usein Mozartin ”Eine kleine nachtmusik”-levyllä ja jollain pienellä runonpätkällä.. Paljon kirjoitettiin, ihan kynällä paperille. Muotia oli myös kirjeenvaihtotoverit ulkomailta, mistä lie niitäkin osotteita haalittiin, minullakin oli monta. Tanskasta kolme tyttöä ja ainakin yksi komistus kuvan mukaan Sao Paulosta, Brasiliasta.

Tanskalaisten kanssa kirjoiteltiin ruotsin kielellä, joka sujui nähtäväti hyvin, koska niin pitkään olivat yhteydessä, vaihdettiin kuvia, jotka ovat vieläkin albumissa, minne yhteys katosi ja kummanko oli syy, enpä muista, taisi vaan hiipua.Siihen aikaanhan Tanskan maakin oli suurta ulkomaata, ei sinne meikäläisellä ollut edes haaveen verran pääsyä! Brassupojan kohtalo loppui omaan lapselliseen hölmöyteeni, kaveri ilmoitti tulevansa Suomeen meikäläistä katsomaan! Silloin viisitoista vuotias käpykyläläinen kauhistui, kirjoitti viimeisen kirjeensä satuillen kamaluuksia ja liitti siihen tarinaan sopivasti tehostetun kuvan

. Myöhemmin pääsin Sao Paulossa käymään ja olisi ollut kiva käydä tervehtimässä, sentään vuosia kirjoittelimme ja kuvia lähettelimme.Tuli todetuksi, etteivät pojan kuvat mahdollisesti olleetkaan luikuria, saman näköistä siellä oli, oma asuinalueeni vain oli erilainen, enhän ollut vielä saanut tietoa miten muu maailma elää! Tuo kirjeenvaihtojuttu, varmaan koululta sekin luotu, oli luultavasti juuri tätä maailman avartamista varten ajeteltu, toimi hyvin pienen Tanskan kohdalla, mutta suuri ja kaukainen Brasilia muistutti lähinnä satumaata, mielikuvat lähtivät lentoon.

Tänään puhutaan koululaisten huonosta pitkän tekstin omaksumisesta sekä sen tuottamisesta. Kirjojen lukeminen on muuttumassa kirjojen kuunteluksi, asia on nyt mietintämyssyn alla. Siis onko se kirjan lukemista vai  ikäänkuin kuunnelman kuuntelemista!? Siihenkin, sanoisin, pitäisi olla aikaa, keskittyä kuuntelemaan ja miten sen sitten tekisi?! Joku tiskaa ja kuuntelee, joku kävelee, ajaa autoa,siivoaa ja kuuntelee. Tai laittaa vaikka luurit korvalle, kun telkkari pauhaa urheilua tai lapsi pelaa räiskintäpeliä! Voihan olla, että joku sitten istahtaa luurit päässään sohvan nurkalle ja keskittyy vain kuulemiseensa, voi olla, mutta luulenpa tuon olevan harvinaisempaa. Kirjan kanssa ei imurointi suju, on pakko olla paikallaan, keskittyä vain kirjaan. Jos nykynuori ei jaksa keskittyä kuultuunkaan tekstiin, miten he osaisivat tuottaa itse jotain kolmea sanaa pitempää juttua? Eivät he törmää missään muualla , kuin tulevaisuudessa lukiossa tai yliopistossa tilannetta, jossa on itse kirjoitettava sivukaupalla, tosin ei siihenkään enää käsialaa tarvita, koneella kaikki kirjoitelmat tehdään. Tällä menolla näiden lapsien tulevaisuus Suomessa näyttää vahvasti siltä, että kirjoittaminenkin korvataan oman äänen tallentamisella. No, mitäs minä sitten olen huolissani, maailmahan menee eteenpäin ja Suomessa ei enää kohta tarvita muuta välinettä kuin kännykkä ja tietokone, ”teillä kaikki on niin digiä ja edistyksellistä...”, sanoo Rapakon takainen tyttäreni! Mutta ennenkuin me kaikki ikäiseni olemme muuttuneet mullaksi, jonkun on kuitenkin ymmärettävä sitä entistä aikaa, jolloin mummut ja vaarit olivat oppimisikäisiä! Ihan vaan heitän tähän oman apteekkikäyntini, kun apteekkari ei osannut lukea käsialallani kirjoittettua muistilappua...mites sitä ennen sanottiinkaan

, että ”vie se apteekkiin luettavaksi,siellä kyllä ymmärretään!” Ei pidä tuokaan enää paikkaansa.

Lapsenlapsi täytti yksitoista,

juhlat vietettiin kunnon isolla porukalla, oli vauvaa kaksin kappalein ja sukua sen verran, että enää ei Isomies voi sanoa olevansa ihan vailla sukulaisia, korona-aikahan teki hallaa kohtaamisiin.

Kun on luistelunopettaja kummina, niin kakkutilaus toimii, pullat ja täytekakut olivat oikeata kaloripaukkuluokkaa, unohtui Mummiltakin lupauksensa makean syömisestä, hyvin maistui. Päivä siinä vatsan kumpua laskettiin ja kolmen porukka suuntasi rengasmatkalle keski-Suomeen päin, kylpylät olivat ensikohteina. Aulanko, Laajavuori, hotellielämä on mieluisaa Isomiehelle. Visiitti Muuramessa sukuloimassa oli parempi saunoineen ja uinteineen. Mutta paras oli kuulemma maatalomainen mökkipaikka Puruvedellä,

sentään vielä pellon pientareet ja järvet vievät voiton uimahalleista! Hiekkapohjan vuoksi vesi oli puhdasta, matalaa rantaa niin pitkälle, että uimataidotonkin siellä pärjäisi, toiselle hyvä, toiselle huono, rantakäärmekin oli pongattu! Kosketus oikeaan luontoon, kaupunkilaiselle hieno kokemus. Sanoisi Mummi. Alma-koira hoiteli Mummia kävelykuntoon rengasmatkan ajan. Kolmekymmentä lämpöastetta piti kyllä huolen, että pisin lenkki käveltiin yöllä keskiyön aikaan. Se myös takasi pitkän aamun Mummille ja myös Almalle, sillä tämän hauvelin pissavälit ovat kadehdittavat! Ei kiirettä ikinä muualle kuin talon pihaan pallon kanssa leikkimään!

Kirjoja olen sitten lukenut hyvää ja vähemmän hyvää, mutta kerran kannet avattuani, tyylillä jos toisella luen sen loppuun. Ainoa, mistä hyvin suuresti narisen, on nykytapa kirjoittaa liian pitkiä tekstejä, joko ne pitäisi tiivistää tai sitten laittaa kaksiin kansiin! Liian paksu kirja on vaikea luettava, se vasta vaatiikin oman tilansa ja hetkensä, sitä ei iltalukemisena sängyssä maaten voi tehdä! Kuten tämä juuri avaamani uusin kirja, Saision ”Passio”.

Kehuttu ja kehuttu ja hyväksi havaittu. Silti, saas nähdä luenko, alkulehdet eivät vieneet minua mennessään! Liekö tämä juuri se, joka kannattaisi kuunnella äänikirjana?! Minulle se ei enää olisi kirja, mutta uskon, että äänikirjana se toimisi erinomaisesti. Jollekin toiselle, ei vielä minulle.