Mieli palaa taaksepäin

Turhamaisemana totesin, että ei tässä iässä ja tässä paikassa kukaan enää muista ”Vanamon-päivää ”, ei tarvitse kahvitella ja seurustella. Toista se oli ennen, syystä tai toisesta juuri tuo päivä  oli muistissa ja pannu meillä kuumana. Elokuu maalla oli vielä täyttä kesää, ehkä oli kyllästytty laiskaan heinäkuuhun, mentiin uudella tarmolla  kohti syksyä! Ja se oli hyvä aloittaa nimipäivkahveilla, sillä onneksi maalla vielä sellainen tapa silloin oli, tuskinpa enää. Nuo muistot on tallessa kansien välissä ja sieltä ne aika ajoin otetaan esiin, kuten nytkin näin tapahtuneen, mies katseli tekemääni valokuvakirjaa mökkiajoilta. Kunpa voisi valita ajanjakson , jonka eläisi kerran uudelleen, niin nuo vuodet ottaisin.

Muistoissa ne käy miehelläkin, sillä hän soitteli kuulumiset ”pehtoorillemme”, siellä ei ihmeitä ollut tapahtunut, asukkaat muuttavat pois, taloja jää tyhjilleen, on hiljaista. Mustikoita on paljon,

taidekeskus veti kesällä kävijöitä, nyt on hiljaista, paikkoja on jo suljettu. Siinä se. Maaseutu tyhjenee. Niin erilaista elämää. Minä voisin viihtyäkin, mies ei. En tosin niissä halvoissa kerrotaloissa, tarvitsisin kuitenkin läntin maata ympärilleni ja auton, ehkä sitten viihtyisin. Autonrattiin tarvitsisin terveyden, utelias mieli minulla jo on ja kyläluudaksikin kutsuttu, ehkä niillä pärjäisin jonkin aikaa. Tyhmiä kuvitelmia, mutta ainahan voi jossitella.

Näistä pehtooriaatoksista seurasi tietysti unien kumma maailma, siellä minä vanhassa kodissa juhlia pidin

, kiertelin napaan asti ylettyvässä nokkosviidakossa ja olin menossa mökkinaapuri Annalle kahvia juomaan! Niin oli uni taas todellinen, että herätessä paikat ja ihmiset olivat siinä, ihan juttua vailla. Minä tapaan heitä jo pilven reunalle menneitä, enkä koko päivänä tahdo päästä heistä eroon. Onko tuolla väliäkään, mutta joskus tulee mietittyä, mikä tässäkin on viisasta, miksi menneellä on niin suuri valta!

Unien outo maailma pakottaa ottamaan yhteyttä ystäviin, jotka ovat jääneet koronavuosien aikana kohtaamatta, mieli ei anna rauhaa, joten ovelle vaan! Rivitalot on sentään tuossakin asiassa ihmisystävällisiä, niissä on ovikello, jota voi soittaa. Jos joku avaa oven, hänellä on valta ottaa vastaan tai heittää kylmästi, että nyt ei sovi! Tällä kertaa ovi avattiin ja pääsin katsomaan muistisairasta ystävää, joka sitten muisti oikeastaan ihan kaiken paitsi omat lääkkeensä ja

nehän taas sitten miehensä muisti, joten näin kuullen ja nähden elämä ei ollutkaan ihan onnetonta,  tapahtumaköyhää toki, mutta nyt sekin korjaantui hetkessä!
Päivitimme kuulumiset ja lupasimme tavata useammin. Näinhän se menee, mutta sekin lupaus vaatii aina sen toisen, joka sen tekee ja muistaa! Yritän olla se, joka muistaa. Kiitollinen olen vanhoista ystävistäni, muutama kouluaikainen on vielä mukana muistelemassa aikoja silloin ennen ja kertomassa miten on nyt. Tosin montaakaan ei ole jäänyt tänne pääkaupunkiseudulle, ovat junanviemiä, joten juttuja on täydennettävä puhelimella tai tällä tekstillä, jota kirjeeksi kutsun.

Tänään siis oli nimpparit, kaksi muisti, sain kortin ja pari kuvaa sukulaisista! Kuvathan talletan, liimaan albumiin, kirjoitan nimet alle, silloin ikäänkuin tuntisin heidät, enhän muuten.Näinhän se Isomieskin tutustuu sukuunsa, kuvien kautta, tulee edes naamat tutuiksi. Nimpparilahjaksi annoin itselleni käynnin Valokuvamuseossa Kaapelissa, jossa olikin kuvia ajalta, jolloin itsekin labrassa hääräsin.

Tulos ei ollut sen kummoisempi, mustavalkoista ihan kaunistakin, lähinnä kai tekemisen tyyliä näytettiin. Ja että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Toisessa huoneessa oli juttua nykykuvasta,

tekniikasta, josta en sitten ymmärtänyt yhtään mitään, huomasin, että ei minun enää tarvitsekaan! Osaan sentään katsella, kuunnella ja ihmetellä, luultavasti se riittää tekijälle. Yläkerrassa oli Teatterimuseo,

jossa en ollut käynyt, vaikka siellähän se on ollut koko ajan. Nyt menin ja ihmettelin, tila oli suuri ja upea, kunnostettu koronavuosien aikana ja nyt paikalla oleva näyttely kannattaa tulla katsomaan uudelleen, sen verran aikaa sen katsominen kysyy.

Metrolla tulin, sillä kaupunki rakentaa, kuten on tullut selville, kaikki on sekaisin.Kävellä ajattelin takaisin, rantoja pitkin, veden reunaa .Eipä onnistunut, veden reunoja kyllä riittää, mutta ne on tukittu umpipääksi tai katkottu muuten vain, lyhyeksi jäi sekin yritys. Aikani kun sekoilin ja kävelin, näin ratikan jossain, lähdin ottamaan selvää, menisikö se katkeamatta, muuttumatta bussilinjaksi ja menihän se. Tulin jopa ihan kotiovelle.

Hyvä päivä.